31.10.2009

Inte börjat blogga ännu

Aioin ensin kirjoittaa tämän asian ruotsiksi, mutta ajauduin niin suuren ärtymyksen valtaan sitä yrittäessäni, että menköön nyt sitten suomeksi.

Olen aina pitänyt suomenruotsalaisesta viihteestä. Ruotsinkieliset lastenlaulut olivat pentuna aina lähellä sydäntäni. Yritin tähän googlettaa viitteeksi jotain siistejä yhtyeitä, mutten vain kykene löytämään mitään. Joudutte vain luottamaan sanaani! Sen sijaan suomenruotsalaisesta sketsi- ja animaatioviihteestä mainio esimerkki on vastikään löytämäni Pleppo.fi. En tiedä yhtään, mistä siinä on kysymys, mutta hauskuutta riittää. Esimerkki:









Suhteeni ruotsin kieleen on ollut kovin hankala. Olen kotoisin kaksikielisestä kunnasta, jossa 80-luvun jälkipuoliskolla kielikylpyhommat olivat pienimuotoisessa suosiossa, ennen kuin sitä sanottiin kielikylvyksi. Suomenkieliset ihmiset työnsivät suomenkielisiä pentujaan ruotsinkielisten perhepäivähoitajien luo ja ruotsinkielisiin kouluihin. Omatkin kaverini 2–5-vuotiaana olivat suureksi osaksi ruotsinkielisiä. Puhuin erittäin hyvin ruotsia tuon ikäisenä. Olen kuullut lukuisia anekdootteja siitä, kuinka olen leikki-ikäisenä pätenyt vanhemmilleni ja mummolleni puhumalla ruotsia, jota he eivät ole yhtä hyvin osanneet.

Menin suomenkieliselle ala-asteelle, jossa sain uusia suomenkielisiä kavereita. Ruotsi jäi pois käytöstä, enkä enää puhunut sitä. Vasta seitsemännellä luokalla pakkoruotsin tullessa kuvioon aloin taas puhua sitä. 90-luvun lopulla, jolloin yläastettani kävin, alkoi olla lehdistössä ja Internetissä näkyvähköä kaksikielisyyskritiikkiä, ja muistaakseni politisoiduin aika voimakkaan pakkoruotsivastaiseksi. Kielikysymys oli kaksikielisessä kunnassa hyvin konkreettinen vastakkainasettelu. Alle 500 metrin päässä suomenkielisestä yläasteesta oli (ja on kai edelleen) paikallinen högstadiet. Koulut jakoivat saman ruokalarakennuksen, jota vain käytettiin eri kellonaikoina. Yläaste söi yhdeltätoista, högstadiet kahdeltatoista. Joskus jotkut pahislintsarit kävivät suomenkielisten kanssa syömässä etuajassa, jos sattui olemaan hyvää ruokaa. Silloin välillä kuuntelimme tirskuen, kun naapuripöydän ruotsinkieliset vaihtoivat koodia hauskasti.

Koodinvaihdostakin on Pleppo.fi:ssä hauska sketsi, Familjen von Tratt ("Du har muuten saker å selittää åt mig!"):









No joka tapauksessa, kuusivuotiaasta yhdeksänvuotiaaksi elin elämääni yksikielisesti, yhdeksänvuotiaasta eteenpäin kaksikielisesti (suomeksi ja englanniksi, jälkimmäisen sangen runsasta käyttöä internetissä). Koulun ruotsinopetuksessa ei sinänsä jälkeenpäin mietittynä ollut mitään varsinaisesti vikana. Ruotsin opettaminen suomalaisille on tuttua kauraa, oppikirjat ovat hyviä, metodit hiottuja. Ja onhan suomenruotsi pirun helppoakin – fonologisesti, morfologisesti ja syntaktisesti. Ainoastaan prefiksiverbit, preposition valinta ja epäsäännölliset verbit vähän tuottavat päänvaivaa, ainakin allekirjoittaneelle. Suurin este ruotsin oppimiseen minulle onkin jokaisessa oppimistilanteessa läsnä leijuva pakollisuuden ja vuosisataisen kielipolitiikan haamu. Jotenkin aina ruotsia oppiessani ja aina ruotsinopettajan kohdatessani lukkiudun johonkin ruotsinopiskelumoodiin, josta en millään ilveellä pääse ulos.

Itse arvioin passiivisen ruotsin taitoni melko hyväksi. Kykenen mainiosti lukemaan HBL:ää ja Wikipediaa, samoin kuuntelemaan (suomen)ruotsinkielistä musiikkia, TV-uutisia, ihmisiä kadulla jne. Kotona itsekseni kaikessa rauhassa kirjoittaminenkin onnistuu hienosti; sekä ainekirjoitus että irkkaaminen yms. Mutta opetustilanteessa kaikki murenee käsiin: en enää ymmärrä mitään eteeni tuotua tekstiä saati valkokankaalle heijastettua TV-Nyttiä, enkä saa suustani ulos sanaakaan. Opettajan puheen ymmärtäminen on ainut asia, johon kykenen ruotsintunnilla. Kaikki muu tuntuu hyvin kaukaiselta – joltain, mitä ei kannata edes yrittää saavuttaa. Vähän kuin olisi jossakin konsertissa: katselen muiden ihmisten soittavan ja laulavan, ja ymmärrän miten se periaatteessa tapahtuu, mutten elättele toiveita siitä, että itse kykenisin samaan. Vaikka eihän siinä ole mitään järkeä, sillä muualla kuin ruotsintunnilla ruotsi tuntuu ihan selvältä asialta.

Onneksi opettajani on aika hyvä. Yhdellä tunnilla oli tehtävänä keskustella tekstistä, joka piti kotona lukea ja miettiä suhtautumistaan siihen seuraavan tunnin keskustelutehtävää varten. Olin lukenut tekstin, ymmärtänyt sen ja miettinyt sitä, mutta tunnilla en osannut sanoa mitään. Istuin vain teksti edessäni pöydällä ja änkytin epätoivoissani. Opettaja tuli viereeni ja sanoi "om du har int gjort läxan är det lite för sent nu." Vastasin, että "jag har gjort den men jag öö öö har... bara öö problem... uttrycka mig." Opettaja tuntui ymmärtävän ja sanoi, että "det är ju viktigaste att man försöker."

En ole enää pitkään aikaan ollut varma, mikä on vahvin kieleni englannin jälkeen, ja sekös on hämmentävää. Luulen, että viro. Vaikka ei, kyllähän minä luen ruotsia paremmin kuin viroa. Mutta puhun viroa paremmin kuin ruotsia...

2 kommenttia:

Leo kirjoitti...

Unohdin tänään sanoa, että tämä on ihmeen hyvä kirjoitus. Se vain jotenkin rullaa eteenpäin. Kiitos siitä.

Tuo viimeinen pointti on todella kiinnostava. Kielitaidon arviointiahan pohditaan paljon opetukseenkin liittyen. Jotenkin sitä vain mielellään laittaisi kieliä järjestykseen, vaikka juuri noinhan se oikeasti menee, eri kielistä osaa eri osa-alueet.

Tuomo kirjoitti...
Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.