Olipa kerran 1990-luku ja lama. Isovanhemmat jäivät eläkkeelle ja halusivat muuttaa takaisin Savoon. Isä oli kolme vuotta aiemmin saanut valmiiksi itse rakennetun omakotitalon viiden kilometrin päässä vanhempiensa talosta, lapsuudenkodistaan. Ukilla ja mummolla oli jotain ongelmia talonsa myynnissä, joten isä auttaakseen osti vanhemmiltaan lapsuudenkotinsa, ja meidän perhe muutti siihen. Itse rakennettu omakotitalo myytiin.
1992 minä menin kouluun. Isä joutui kohta työttömäksi ja jäi kotiin hoitamaan minua ja veljeäni. Hän ei ollut toimettomana, vaan vei meidät kouluun joka päivä ja puuhasi kotona niitä näitä. Opiskeli ympäristönsuojelua ja jätehuoltolakia; oli 10 vuotta aikaansa edellä viherpiiperryksessä (joka tosin sen 10 vuoden aikana sitten taisi lopahtaa). Meillä oli varmaan kylän ensimmäinen kompostori. Isä toimi paikallisessa työttömien yhdistyksessä, demareissa, kunnallispolitiikassa ja koulun vanhempainyhdistyksessä.
Meidän talo on haja-asutusalueella, aika kaukana kunnan keskuksesta, ja leikimme paljon pihalla kahdestaan veljeni kanssa. Koulukavereita en nähnyt kovin usein koulussa vietetyn ajan ulkopuolella.
Noin 1994 tai niillä main oli talvella paljon lunta. Rakensimme koko perheen voimin takapihalle suuren lumilinnan, joka oli silloin minua korkeampi eli varmaan ainakin 140 cm. Isä teki vanerilevystä linnalle tukevan katon, jonka päälle kasattiin sitten vielä lisää lunta. Sen jälkeen ulkoseinämälle tuotiin lunta, ja sitten saattoi linnan katolle kiivettyään laskea luiskaa pitkin pulkalla alas. Lapsen innolla sitten laskimme ja laskimme, ja pulkka kulki aina vain pidemmälle.
Lopulta umpihankeen jämäkäksi kouruksi muotoutunutta pulkkamäkeä riitti varmaan ainakin sadan metrin verran, aina lumesta umpeutuneen ojan yli tontinrajan tuolle puolen, naapurin sedän viljapellolle. Pakkasten tultua isä otti esiin sellaisen nestekaasuliekinheittimen, jolla pietään huopakattoa ja tehdään varmaan jotain muutakin. Isällä oli kaikenlaisia työkaluja, joita en kaikkia vieläkään osaa nimetä. Liekinheittimellä isä sitten liekitteli läpi koko pulkkamäen pinnan, jotta se suli vähän ja sitten jäätyi aivan peilipintaiseksi ja luisti paremmin.
Pulkkamäessä kävi laskemassa muitakin kylän kakaroita, joitain koulukavereitani ja koko liuta veljeni kavereita perhepäivähoidosta. Sen paremmassa pulkkamäessä en ole sittemmin laskenutkaan.
Isä syntyi maalaistalossa (siis nimenomaan talossa, ei sairaalassa) Pohjois-Savossa 1950-luvulla, perheen kuopuksena. Olen miettinyt viime aikoina, kuinka 1950-luku oli tavallaan maailmanhistorian juoksussa ja puhtaan kronologisesti ihan äsken, mutta kulttuurisesti todella kauan sitten. 1950-luvulla Suomi oli agraariyhteiskunta. Isä on asunut talossa, jossa ei ollut puhelinta, autoa, televisiota eikä jääkaappia. Kuulemma talvella reellä hakivat järvestä jäitä, jotka säilöttiin kesäksi sahajauhokeon alle. Isä oli nuorena ukin apuna metsätöissä, työkaluina hevonen, reki, kirves ja saha.
Olen nyt vasta käsittänyt, että isä on elänyt ja omin käsin kokenut 1900-luvun suomalaisen elinkeinorakenteen mullistuksen, josta minä olen lukenut historiankirjoista. Isän perhe muutti noin 1963 Savosta Helsingin kupeeseen työn perässä, maaltapaon ja kaupungistumisen yhteydessä, niin kuin niin monet muutkin. Ukki oli töissä rakennuksilla kirvesmiehenä ja mummo sairaalassa siivoojana.
Savolaisjuuret ja Helsingin vaikutuspiirissä vietetty 1960–70-luvun nuoruus jättivät isään tietysti kaksipuolisen identiteetin, joka on periytynyt minullekin. Isä puhui vanhemmilleen ja muille savolaisille savoa, mutta muuten yleispuhekieltä. Ukki ja mummo muuten puhuivat mielestäni hyvin leveää ja poikkeuksellisen peittelemätöntä pohjoissavolaismurretta, jossa olivat liudennukset ja muut kommervenkit hyvin paikoillaan.
Isä oli kuitenkin hyvin sisällä eteläsuomalaisessa elämänmenossa nuoruudessaan, ja osasi sujuvasti myös stadin slangia. Ja mikseipä olisi osannut, kun kerran Tapani Lehtinen osasi Porvoossa asti. Isä alkoi harrastaa yhdistystoimintaa jo varhain, kun perusti kavereidensa kanssa mm. paikkakunnan ensimmäisen suomenkielisen partiosekalippukunnan (siis tytöille ja pojille yhteisen) vuonna 1975.
1970-luvun lopulla isä muutti opiskelemaan ja tapasi äidin samassa rannikkokaupungissa. He valmistuivat opinnoistaan 1980-luvun alkupuolella, isä rakennusinsinööriksi ja äiti sihteeriksi. Opiskeluaikanaan isä asui ensimmäistä kertaa kaupungissa ja oli opintojen ohella töissä talonmiehenä. Hän asui talonmiehen työasunnossa samassa rakennuksessa. Kertomusten perusteella se oli raskasta työtä sen ajan karstaavien lämmityskattiloiden ja tentteihin lukemisten ristipaineessa. Kaupunkielämä ja tyttöystävä (äitini) opettivat paljon uutta, mm. sellaisia asioita kuin elokuvat ja pizza.
Insinööriydestä huolimatta isä oli fiksu mies. Hänelle olivat tärkeitä totuus, viisaus, rehellisyys, kohtuus, ystävyys, rakkaus ja kunnia. Lisäksi tosin myös miehuus, uskonto ja isänmaa, jotka myöhemmin muodostuivat minun ja isän välisiksi konfliktitekijöiksi.
Isä kirjoitti äidinkielestä laudaturin, jonka voi tietysti ajatella olevan paperilla parempi suoritus kuin minun eximiani, jota tosin ei silloin ollut olemassakaan. Mittelö jääköön ratkaisemattomaksi. Isän aine käsitteli kristinuskon ja islamin suhteita. En muista, mitä minun aineeni käsitteli.
Jo kun olin vasta pieni koululainen, isä kehotti ajattelemaan omilla aivoilla. Että ei ole hyvästä vain nyökytellä ja niellä kaikkea, mitä opettaja väittää, jos ei sanomassa tuntunut olevan järkeä. Kyseenalaistaminen oli jo osa sanavarastoani alle 9-vuotiaana. Esikouluopettaja soitti meille kotiin ja mäkätti, että "-- väittää vastaan opettajalle tunnilla". Isä rauhallisesti tiedusteli, millaisesta asiasta oli kysymys. "Oikeassahan se oli, mutta ei silti tuolla tavalla tunnilla saisi..." jatkoi opettaja.
Kotiläksyihin sai enemmän kannustusta ja jonkinlaista valmennusta kuin neuvoja suoraan. Piti osata löytää tekstistä tärkein, oppia näkemään kokonaisuuksia, syitä ja seurauksia. Piti mennä ajoissa nukkumaan, että on virkeänä koulussa. "Valkeus nauraa pimeyden töille."
Isä sai kohdata omien oppiensa tulokset muutamaankin kertaan, kun kyseenalaistin hänen omia arvojaan. Erosin kirkosta, keskeytin varusmiespalveluksen lyhyen alun jälkeen, menin sivariin ja aloin kasvissyöjäksi. Armeijasta tultuani, helmikuun alussa 2005, isä veti lärvit ja sopersi, että "onneksi ukki ehti jo kuolla, ettei ole tätä näkemässä". Minä kysyin, saanko vielä asua kotona, vai joko pitää alkaa kämpän hakuun. Sain asua, mutta muutin saman vuoden heinäkuussa pois kuitenkin, yhteen tyttöystäväni kanssa. Seuraavana kesänä aloitin sivarin.
Ukki-kommenttia ja muuta käytöstään isä pyysi anteeksi parin päivän päästä.
Mutta elämänkatsomukselliset erimielisyydet olivat vaikeita meille molemmille. Isä oli tietysti aidosti huolissaan, kasvaako minusta kunnon ihminen. Minä tunsin itseni pettymysautomaatiksi. Siksi jotain jäi kokonaan kertomattakin, ja nyt minusta tuntuu, että isä meni hautaan tuntematta minua kokonaan.
Olen oppinut isältä valtavasti myös käytännön asioita. Jo tosi pienenä olen harrastanut jotain nikkarointia ja korjailupuuhia isän kanssa. Osaan käyttää sahaa, poraa, vasaraa, kirvestä, vesuria, vatupassia, talttaa, viikatetta (savoksi viitaketta). Isä opetti lukemaan rakennuspiirustuksia, perusteet sähköopista (joskin ne ovat kyllä unohtuneet), perkaamaan kaloja, savustamaan – ja tietysti ajamaan autolla.
Isällä ja minulla on se yhteistä, että projekteja aloitetaan innokkaasti, mutta ne jäävät yleensä kesken. Minun projektini ovat sellaisia kuin kurssiesseet ja tietokoneohjelmat, isän taas lähinnä omakotitalon ja tontin kunnossapitoon liittyviä. Oli yhteisiäkin keskeneräisiä projekteja: olimme 90-luvun puolivälissä seurakunnan kerhossa, jossa rakennettiin radio-ohjattavia lennokkeja. Pikkuvelikin oli mukana. Rakentaminen, balsapuisten osien vuoleskelu ja liimaaminen oli kivaa, ja lennokki valmistuikin, mutta harrastus lopahti siihen. Härveli taisi päästä yhdelle lennolle, mutta sen jälkeen se on maannut autotallin hyllyllä tyhjänpanttina.
Ehkäpä isä oli sielultaan ikuisesti pikkupoika, jonka oli helppo innostua hauskoista puuhista, mutta aikuista keskittymistä ja pitkäjänteisyyttä ei aina löytynyt niin paljon kuin olisi tarvittu.
Viimeinen yhteinen harrastukseni isän kanssa oli valokuvaus. Isä oli harrastanut sitä 70-luvulla ja ollut valokuvausliikkeessä töissäkin. Hänellä oli vielä tallella kaikki välineet siltä ajalta. Kuvasin isän kanssa yhdessä jo hänen työttömyysaikanaan, ja kehitimme saunaan kyhätyssä pimiössä omia mustavalkokuvia.
Minä sain viime syntymäpäivänäni äidiltä lahjaksi digijärjestelmäkameran, ja rupesin sitten hankkimaan soviterenkaita, joilla sain isän vanhat objektiivit sopimaan uuteen kameraani. Näytin sitten otoksia isälle, ja hän iloitsi siitä, että vanhoista laitteista oli vielä hyötyä.
En oikein muista, milloin isän juominen alkoi lisääntyä, mutta luulen, että joskus 90-luvun laman aikaan. Hän pääsi uudelleen töihin suurin piirtein 1998, mutta ehkä riippuvuus oli jo alkanut silloin. Joka tapauksessa viimeistään yläasteella 2000-luvun alussa kaverit alkoivat vittuilla, että olivat nähneet isän humalassa milloin missäkin.
Kun isä oli humalassa, hänestä tuli katkera, vihainen ja ilkeä. Hän ei koskaan ollut väkivaltainen, mutta kukaan ei sietänyt hänen seuraansa. Sitten hän istui yksin keittiön pöydän ääressä oluttuopin ja Robinson Crusoen tai siltainsinööri Jaatisen kanssa.
Isällä oli paljon tuskaa, huolta ja asiaa, muttei osannut puhua ilman viinaa. Ja viinan kanssa kukaan ei halunnut kuunnella. Ukki ja mummo kuolivat myös 2000-luvun aikana, eikä isä oikein koskaan päässyt yli surustaan. Hän aloitti metsästysharrastuksen synnyinseudullaan, vaali vanhempiensa taloa siellä ja suunnitteli kaikenlaisia projekteja. Ajoi yksin perjantai-iltana Savoon metsälle ja sunnuntai-iltana takaisin kotiin. Maanantaina seitsemäksi töihin.
Luultavasti en osaa kuvitellakaan sitä valtavaa väsymystä ja murhetta.
Sitten isä kuoli. Olimme kaksi päivää aiemmin puhuneet raha-asioista ja isän terveysasioista. Hän soitti usein lääkärissä käytyään ja kertoi tutkimustuloksia ja muuta sellaista. Ei pitänyt olla mitään isompaa sairautta. Ylipainoa toki, mutta ei mitään äkillisesti tappavaa, eikä oikeuslääketieteellinen tutkimuskaan löytänyt selvää kuolinsyytä.
Mutta isälle sopii minusta ihan hyvin tällainen loppu. Olla kuin Arto Paasilinnan työmies, joka seikkailee sementin- ja kahvinhajuisessa, arjenharmaassa Suomenmaassa ja rakentaa oma henkilökohtainen kuningaskuntansa, sitten löytyä kuolleena kosteana marraskuisena aamuna sen ihmeemmin selittelemättä. Sen pituinen se.
Isä tuli kylillä tunnetuksi myös karaokeharrastajana – enemmän innokkaana kuin lahjakkaana. Joku kaveri oli kuulemma luonnehtinut lauluääntä "jäljittelemättömäksi". Tekstin lomassa olevat biisit ovat kaikki sellaisia, joita muistan joskus kuulleeni isän laulamana, tai jotka ainakin ovat artisteilta, joista isä tykkäsi.
1 kommentti:
Kaunis ja kiinnostava teksti!
Lähetä kommentti