Pojista, esineistä ja käsitteistä

Kirjoittamisen aloittaminen on aina yhtä tuskallista. Ja vaikka kirjoittaisi useassa sessiossa, eikä näppiksen ääreen istuessa olisikaan tyhjä sivu vastassa, eteneminen on yhtä vaikeaa. Joko ei ole mitään sanottavaa, tai sitten kaikki, mitä haluaisin sanoa, pyrkii purskahtamaan ulos yhtä aikaa. Silloin on täysi työ yrittää pusertaa ne jotenkin järjestyksessä sanoiksi.

Nykyään olen sentään vähän yrittänyt välttää sitä, että asiat tulisivat oikeassa järjestyksessä tekstiksi. Kappaleet voi sentään järjestellä lopuksi uudelleen.

* * *

Olen taas ystäväni kanssa lukenut kirjan. Kyseessä ei nyt ollut edes kaunokirjallisuutta, mutta kirja tuntuu silti vaikuttaneen minun enemmän kuin viimekertainen. Luin kirjan nimeltä Eero ja Hannu. H. K. Riikonen ja Eero Tarasti. Tutkijanalkujen koulu- ja opiskeluvuosien kirjeenvaihtoa 1961–1976.

En valinnut kirjaa itse, mutta koska luotan sokeasti ystäväni arvostelukykyyn, varasin sen kiltisti kirjastosta, lainasin ja käytin kuukauden päivät sen kärsivälliseen tavaamiseen. En ole koskaan ennen lukenut muiden ihmisten kirjeenvaihtoa (saati suuremmin itsekään harrastanut kirjeenvaihtoa), joten kesti aimo tovi oppia toimiva rytmi ja tapa lukea tätä kamaa.

Päällimmäisenä minulla on mielessä, että Eero ja Hannu eivät ole oikein eriytyneet mielessäni eri hahmoiksi. Hahmotan heidät edelleen vain parina kumppanuksia, jotka harrastelevat keskenään samoja asioita ja kinastelevat söpösti. Luulen, että jompikumpi heistä on teenjuoja, mutten todellakaan muista, kumpi.

Kirja ja sen esipuhe on laadittu vuonna 1998. Esipuheessa valitellaan kovasti sitä, kuinka kirjeenvaihto on hiipuva harrastus, ja on sääli, ettei ihmisten ajatuksia ja keskinäisiä suhteita enää tallennu jälkipolville niin paljon kuin kirjeenvaihdon kulta-aikoina.

Huoli on 90-lukulaisittain ymmärrettävä, mutta minua huolestuttaa tätä nykyä päinvastainen: vuoden 2014 maailmassa ihmiset puhuvat jatkuvasti toisilleen digitaalisesti sähköposteissa ja sosiaalisessa mediassa, joista tallentuu aivan kaikki. Tulevaisuuden ongelmana on pikemminkin saada jälkipolvien koko elämän kaikesta tekstimuotoisesta kommunikaatiosta aikaiseksi järkeviä synteesejä, koska dataa on vain aivan liikaa. Minulla on viimeisen 10 vuoden ajalta yhtämittaisesti kaikki IRC-lokitiedostot tallessa – pisimmät katkokset ovat luultavasti alle vuorokauden mittaisia. Tätä kirjoittaessani minulla on lokit helposti tutkittavissa ja laskettavissa samalla tietokoneella vuodesta 2008. Tältä aikaväliltä dataa on (pakattuna!) yli 600 megatavua.

* * *

Eero ja Hannu ovat minulle hätkähdyttäviä tuttavuuksia. He ovat vieraita poikina, miehinä ja suomalaisina. Kirjaa lukiessani monesti pyörittelin silmiäni dandyismeille, jyrkille mielipiteille ja pompööseille kulttuuriharrastuksille. Mielessäni pyöri, millaisissa perheissä he olivat kasvaneet, keitä heidän ystävänsä olivat, ja erityisesti millaisia miehenmalleja heillä oli. Millaisesta kotipiiristä ponnistaa 13-vuotiaita poikia, joilla on resursseja ja sosiaalista tilaa soittaa pianolla Händeliä ja lukea Goetheä? Ja mikä onni, että he ovat löytäneet toisensa!

Haluaisin, että maailmassa olisi enemmän tilaa humanistiselle, älykkäiden ja pehmeiden arvojen maskuliinisuudelle. Ettei miehelle staattisuus, henkisyys, romantiikka ja kuohuva mutta analyyttinen kokemuksellisuus olisi naljailtavaa toiseutta.

Välillä löysin pojista myös itseni. Olin tuon ikäisenä kovasti pikkuvanha. Luin lapsena kaikenlaisia lasten tietokirjoja ja selailin huvikseni tietosanakirjoja. Luin aikuisten romaaneja. Minulla on sellainen tunne, että Eero ja Hannu ovat toistensa (ja kenties Helsingin normaalilyseon) tuella tulleet jatkaneeksi jotain sellaista, mistä itse olen luopunut.

Yhä uudelleen ja uudelleen päädyn siihen ajatukseen, että elämäni pahimpia virheitä on ollut se, että jäin kotipaikkakunnalle lukioon, vaikka olisin keskiarvollani päässyt Helsinkiin johonkin hienompaan. Olisinko eri ihminen, jos olisin mennyt vaikkapa juuri Norssiin, opiskellut latinan jo lukiossa, saanut erilaista opetusta, osallistunut broileri-intelligentsiaan?

Vai romantisoinko vain jotakin akateemista eliittiä, jolla oikeasti ei ole vaatteita? Ja tietysti Eerolla ja Hannulla on ollut muitakin vaikuttimia kuin Norssi. Esipuheen mukaan molemmat tulevat virkamiesperheistä, ja kirjeistä käy ilmi, että molempien perhetutuissa on ollut akateemista väkeä professoreista lähtien. Näistä lähtökohdista ei liene ihmekään, että jo nuorena asennoituu menevänsä yliopistoon. Ja päätös on varmaan jo kolmannes onnistumista.

* * *

Eeron ja Hannun nuoruuden maailmankuva on vahvasti individualistinen. Molemmilla on vahva itsensä kehittämisen, uuden oppimisen ja oikeassa olemisen eetos. Kirjeiden avulla pojat sparraavat toisiaan kirjallisuus- ja musiikkiharrastuksissaan. Mielipiteet ovat kiihkeitä, päämäärät selviä ja suhteet aikuisiin paitsi kunnioittavia, myös erikoisen utilitaristisia. Kirjeissä mainitaan monia opettajia, ja heidän soveltuvuuksiaan siihen ja tuohon arvostellaan.

Aloin miettiä 1960-lukua. Se oli yksinkertaista aikaa. Puhumisen välineitä olivat yhteinen huoneilma tai lankapuhelin. Kirjoittamisen välineitä paperi ja kynä, paitsi ehkä kirjoituskone, jos juttu oli poikkeuksellisen tärkeä.

Eeron ja Hannun nuoruudessa vallitsi paljon suorempi yhteys käsitteiden ja esineiden välillä. Kirjeet ja kynät olivat esineitä, kirjat olivat esineitä, äänilevyt olivat esineitä. Joka kerta kun alkoi kirjoittaa kirjettä, samalla paperilla ei alkanut vahingossa avautua koko maailman viihde ja uutiset. Ei ollut muuta kuin omat ajatukset siitä mitä aikoo sanoa ja kenelle sen kertoa.

Tietokoneajassamme minua lannistaa jatkuvasti se, että joudun joka päivä tekemään töitä lapsuuteni leluilla. En tiedä, milloin viimein totun siihen, että nouruuteni pelikoneilla miljoonat ihmiset tekevät palkkatöitä joka päivä. Monet jopa nimenomaisesti tarvitsevat työhönsä myös Internetiä – sitä samaa leikkikenttää, jonka nurkkiin pakenin pyörimään aina koulun jälkeen, kun päivän työt oli tehty.

Minulle tietokoneella työskentely on aivan kuin nelivuotias pantaisiin paikalleen istumaan keskelle Hoplopia ja sanottaisiin, että nyt pitää kahdeksan tuntia keräillä toisten lasten leluja laatikoihin. Sitten työpäivän jälkeen käydään kotona syömässä, tullaan takaisin leikkimään kahdeksi tunniksi ja sitten mennään nukkumaan.

* * *

Olen päättänyt, että haluan kokeilla sellaista meininkiä, jossa käsitteet vastaavat paremmin esineitä. Luen enemmän paperisia kirjoja. Ja ostinpa tuossa maanantaina paperisen kalenterinkin (+ kyniä, kirjekuoria ja vihkoja) ensi kertaa ties kuinka moneen vuoteen. Alan myös kirjoittaa kirjeitä, jos vain itsekritiikki ja kirjoittamaan alkamisen tuska antavat myöten. Ainakin yritän parhaani.

Luin Teemestarin kirjan

Olen voivotellut hiljaa mielessäni ja välillä uskotuille ihmisillenikin asioista, jotka masennuksessa omanarvontuntoa nakertavat. Yksi pisimpään mieltä painaneista huolista on se, etten ole vuosikausiin saanut kunnolla luettua kaunokirjallisuutta. Monena jouluna olen esimerkiksi saanut äidiltä lahjaksi kirjoja, ravannut kirjamessuilla, käyskennellyt divareissa ja kirjastoissa, mutten ole oikeasti lukenut mitään kaunokirjallisuutta kunnolla ikiaikoihin.

Luulen että ennen Teemestarin kirjaa olen viimeksi aloittanut romaanin alkuvuodesta 2012. Lainasin silloin kirjastosta Rönja rövardotterin, mutten jaksanut lukea siitä kuin ensimmäisen kolmanneksen, ennen kuin mielenkiinto lopahti.

Edellisen kerran olen lukenut kirjan loppuun asti ehkä joskus 2007 tai 2008? Ei kyllä aavistustakaan, mikä se olisi ollut. Luultavasti jokin kotimaisen kirjallisuuden klassikko: sellaisia kahlasin läpi, kun yritin opiskella kirjallisuutta hetken aikaa.

Tänä syksynä sovimme hyvän ystäväni kanssa, että luemme kumpikin tahoillamme saman kirjan, kirjoitamme siitä blogikirjoituksen ja julkaisemme sen yhtä aikaa. Ihan oma kahden hengen kirjakerho! Yhteinen harrastus läheisen ystävän kanssa, milloinkahan minulla on sellainen ollut viimeksi...

Tässä tekstissä on ehkä juonipaljastuksia. Tai voi olla olematta. En ole ihan varma.

No niin, Teemestarin kirja on siis Emmi Itärannan fantasiaromaani vuodelta 2012. Sitä on kehuttu. Wikipedian mukaan Itäranta kirjoitti sen ikään kuin opinnäytetyöksi brittiläisen Kentin yliopiston luovan kirjoittamisen maisteriohjelmaan, jossa opiskeli. Kirja on kirjoitettu siis rinnakkain sekä suomeksi että englanniksi, ja kieltämättä se vähän näkyy siellä täällä. Voisi näkyä pahemminkin.

Oman kappaleeni (2. painos, 2014) takakannessa jossain lehdistölainauksessa kiitellään kirjan vähäeleisesti maalailevaa tyyliä. Pidän siitä itsekin. Kirjan miljöö on apokalyptinen dystopia, jossa pidän kahdesta asiasta: maailman tilaa ei ole liian eksplisiittisesti selitetty, ja tapahtumapaikkana ei ole Pohjois-Amerikka. Olen yläasteiästä lähtien kuluttanut paljon videopelejä, joissa temmelletään Yhdysvaltojen ydinsodan pyyhkimillä paljailla hiekkakentillä, joista välillä pilkottaa entisten kaupunkien jäänteitä. Mietin, että kenties amerikkalaisilla on vaikkapa Fallout 3:n Washington DC:tä kohtaan samanlainen suhde minulla nyt Teemestarin kirjan Kuusamoa kohtaan.

Joka tapauksessa kirjassa ei ole mitään ensyklopedista kertojaääntä, joka juurta jaksain kertoisi meille, kuinka tästä maailmasta tuli Teemestarin kirjan maailma. Siitä vain tuli, eikä ole väliksi tietää tarkemmin. Kertoja ei tiedä sen enempää kuin hahmotkaan. Tai siis oikeastaan kyse on minäkertojasta, joka on kirjan päähenkilö Noria, teemestarin tytär.

Monet asiat tulevat silti selviksi. Euraasian hegemonisena kulttuurikontekstina ei ole eurooppalais-amerikkalainen kehys, vaan kiinalaisuus. Valtionrajoja Rovaniemen ja kaukana idässä sijaitsevan "Xinjingin" välissä ei ole. Teemestari on arvostettu, mystillinen ammatti, myös Rovaniemen ja Kuusamon tienoilla, ja ollut ammoisista ajoista. Kaikki juovat teetä ja tekevät sen paljon kiinalaisemmin kuin meidän maailmamme suomalaiset. Totalitaarista valtiota edustavat sotilaat, joiden ase on itämainen sapeli.

Hymyilin monessa kohtaa tyytyväisenä sille, että se, miten kirjan maailma eroaa omastamme, kävi erinomaisesti selväksi rivienvälistä ja lakonisesti todetusta, hiljalleen selviävästä asian tilasta. Kirja ei laiskan eksplisiittisesti vaihe vaiheelta selosta, miten maailmanloppu on tapahtunut, mutta siitä saa silti hyvän kuvan.

Kirja on tarina luonnonvaroista, pulasta, totalitarismista, yhteiskuntaluokista, aikuistumisesta ja tyttöjen välisestä ystävyydestä.

Ilmasto on muuttunut, merenpinta on noussut, alueita saastunut, juomavesi on vähissä. Teemestarit ovat veden ammattilaisia. Valtion aseelliset voimat pitävät sekä vettä että ihmisiä rautaisessa otteessa.

Eniten olen kirjassa ehkä pettynyt siihen, että väkivaltainen valtio on niin paljas ja brutaali. Toki se on omavaltainen ja vaitonainen, mutta se on kumman suorasukainen ja avoimen julma. Meininki on suoraan vain veistä kurkulle, uhkia ja kiristystä. Ei ollenkaan Kafkaa, byrokratiaa, tapahtumien ohjailua varjoista käsin, vaarallisten kansalaisten ajatusten punomista psykoottiseen solmuun muuttuvilla totuuksilla. Valtiolla ja armeijalla on selkeä agenda, eikä kansalaisilla ole epäselvyyttä siitä, miten valtion pillin tahtiin tanssitaan. Olen lukenut sellaisiakin dystopiakirjoja, joissa on aivan mahdotonta tietää, mikä on propagandaa ja mikä totta – mitä verhojen takana tapahtuu. Teemestarissa ei suuremmin ole verhoja, tai ainakaan ne eivät ole valtion roolissa pääasiana.

Kirja on fantasiaa, mutta se ei ole semmoinen seikkailufantasia kuin vaikkapa Taru sormusten herrasta. Miljöö on aika staattinen ja hidas, mutta se tuntuu freesiltä. Se vähä mitä fantasiaa olen kuluttanut kirjojen, elokuvien ja videopelien muodossa, tukeutuu usein seikkailun, urheuden ja matkojen narratiiveihin. On selviä tehtäviä, joihin päähahmot ryhtyvät, ja draaman kaari tukeutuu koettelemuksista selviämiseen, matkalla etenemiseen ja uusien ympäristöjen kohtaamiseen.

Teemestarin fantasia perustuu sen sijaan arvovalintoihin, vastuuseen, hahmojen asemaan omassa maailmassaan, aikuistumiseen, huoliin, totuuden löytämiseen. Semmoisiin teemoihin, joiden käsittely ei vaadi kovin eksplisiittisiä kamppailuja tai maisemien vaihtumista. Teemestarissa päähahmoille vain tapahtuu asioita, ja koko ajan on painostava tunne siitä, että pitää vain huolellisesti ja varoen elää elämäänsä ja yhdistellä asioita toisiinsa herättämättä liikaa huomiota, samalla epäillen valintojensa oikeudenmukaisuutta.

Teemestari oli hyvä uusi alku. Kirjasta jäi kova jano: hetken aikaa arvosta puhdasta juomavettä ja haluan lukea äkkiä jotain lisää ennen kuin into lopahtaa.

Philadelphian kaupunki sulkee kirjastonsa

Philadelphian kaupunki sulkee kaikki julkiset kirjastonsa 2. lokakuuta budjettiongelmien vuoksi.

We deeply regret to inform you that without the necessary budgetary legislation by the State Legislature in Harrisburg, the City of Philadelphia will not have the funds to operate our neighborhood branch libraries, regional libraries, or the Parkway Central Library after October 2, 2009.

Surullista.

Hernekebab

Kävin kirjamessuilla P:n ja A:n kanssa. Haahuilimme ees taas Messukeskusta, ja minä sain alati painavammaksi käyneen olkalaukkuni ansiosta selkäni pirun kipeäksi. Ostin kaksi kirjaa. Ensimmäinen on nimeltään "Kiitos ei!" ja käsittelee kieltäytymisen kulttuurihistoriaa tai jotakin sellaista. Siinä sivutaan myös veganismia. Toinen opus on vironkielinen kasviskeittokirja, jonka ostin jostakin Viron kulttuurivientijuttuun liittyvästä kojusta. Puhuin kojun tädille huonoa viroa, ja hän puhui minulle huonoa suomea. Näin se tuppaa menemään.

Luonnollisesti kävimme pyörimässä ruoka- ja viinimessuilla, joille pääsi samalla lipulla. Söimme lukuisia maistiaisia suklaasta oliiveihin, ja lopuksi istahdimme hetken mielijohteesta katsomaan näytöskeittiötä, jossa sattumalta alkoikin erittäin mielenkiintoinen kasviskokkausdemo. Demoamassa olivat Jere Nieminen (Herne rokkaa -kirjan kirjoittaja), Inna Somersalo (mm. eräs Härkäpapua sarvista -kirjan kirjoittajista) ja sitten yksi kolmas, jonka nimeä en nyt enää muista. Nieminen kokkasi hämmästyttävän omaperäistä mutta simppeliä ruokaa: hernekebabia. Kaveri kaapi kulhoon tölkistä kasvishernekeittoa, heitteli sekaan mausteita, vehnäjauhoa, seesaminsiemeniä, sipulia, valkosipulia ja tomaattipyreetä ja paisteli tahnamaisen taikinan muutamana palana pannulla. Yleisölle tarjottiin maistiaiset, ja rakastuinkin tähän ruokaan oitis.

Kotiin äänestyspaikan kautta selvittyäni rupesin oitis tekemään hernekebabia. Sovelsin reseptiä vähän, koska ei huvittanut ruveta pilkkomaan sipulia, eikä minulla ole nyt seesaminsiemeniä. Kebab onnistui oivallisesti! Se pysyi hyvin koossa ja maistui melkein yhtä hyvältä kuin hra Niemisen messuillal tekemä. Harmi, ettei minulla ole kameraa, sillä olisin mieluusti lätkäissyt tähän kuvan mukaan.