Pall-bearing

I was just reading this on Reddit, and the comment thread rekindled my thoughts on being a pall-bearer. Specifically being a pall-bearer who does not identify as a straight cis male.

For the record, a pall-bearer is one of usually six people (men) who carry the casket at a funeral.

I have been pall-bearer four times, at four out of six funerals I have attended in my adult life. It is a very demanding task, emotionally, socially as well as physically. It always gives me enormous performance anxiety. You are required to carry out a fairly precisely coordinated and delicate ritual in front of your entire family. And it is one of those things which you cannot really decline doing if asked.

Funerals are one of the very few occasions in which I have worn a men's suit in the past eightish years. This alone puts me squarely outside my comfort zone.

Another thing is that I am not a large person. Carrying a casket – even though there are six people sharing a load – is a formidable exercise. Let's say a person weighs 80 kg and the casket maybe at least 60, you are looking at a ballpark figure of 25 kg of load per pall-bearer, although it is never evenly distributed. (I think I may be underestimating the weight of a casket, but whatever.) Further complications: you are wearing the worst fitting shoes you have ever owned, the carrying method with that line over the shoulder is incredible awkward, and all chapel doorways ever built are too damn narrow.

Being asked to be pall-bearer fucks with me a lot. I feel like it protracts my mourning period because I stress so much over the task beforehand (and after sometimes). It is a cold, hard reminder of my perceived maleness and how it completely seems to override every other facet of my being; it does not matter that I am small and frail – as long as I am male to everyone, I'm good to go. But I don't want to turn down the request either, because it feels good to be held in high regard by someone, to be asked to do it. It would be an arrogant and disrespectful thing to do to turn it down.

I think there should be a feminist discussion about the institution of pall-bearers. It has been treated as an exclusively-male responsibility for who knows how long, and as touchy a subject as funerals are, I believe it is a subject worth talking about. Just don't bring it up only at or during the planning of a funeral. I have had the "gender of pall-bearers" discussion twice; once with my father and once with a feminist-identified friend. Both had essentially the exact same response: "It's just a male job, end of story."

My gender dysphoria adds another layer to funerals. The way mourning people dress is often very beautiful to me. I will never forget the dress, hat and gloves my grandmother wore to her husband's funeral (where I was pall-bearer for the first time). Whenever there is a funeral, I think about all the black, tasteful, beautiful, delicate dresses, heels, hats and accessories I would like to wear. But as of late, I have usually been on pall-bearer duty, and doing that in heels, a veil and a feminine hat just would not be very practical, at least not with my motor skills. Funerals are also occasions where you do not want to be experimenting, flaunting or just generally going against the grain of everything a big bunch of old people stand for.

So, in my opinion being a non-male pall-bearer boils down to a few things: convince the (other) next of kin of the viability of the concept per se; make sure you are able to handle the physical aspect of actually picking up a dead old fat relative in a heavy wooden box, hauling them from the chapel to the gravesite and very god damn solemnly lowering them down to the grave; and manage to wear something practical enough to accomplish the former but traditional enough to not incur the wrath of half your extended family (while of course taking into account your personal ideas of what you wish to wear [which, incidentally, is something cis males have exactly zero say over... god damn black tie uniform...]).

Optikolta soitettiin

• "moi kuule sun silmälasit on tullu, ja aurinkolasit on tullu kans, mut täs on nyt hei sattunu joku virhe"
• "aijaa?"
• "joo kato hei näis aurinkolaseis on nyt naisten sangat, ja mä luulen et niis sun sovittamissa on ehkä ollu väärä viivakooditarra tai jotain, et mä oon täs nyt yrittäny selvittää. nii sitä vaan soitin, et muistaksä yhtään, millaset sangat sä valitsit?"
• *kuvailen sangat*
• "aijaa sä otit nää! just joo, eiku hei kyl nää sit on sun! no ei sitte mitään ongelmaa, et tuu vaan huomenna hakee. kymmeneltä avataan!"

Kaveri oli ihan vaan olettanut, et kun oli naisten sangat, niin pakko olla virhe, ja jäänyt sitten puoleksitoista tunniksi ylitöihin selvittämään, että miksi tehtaalta on tullut väärät sangat. Jos olisi sovitusti lähettänyt tekstiviestin jo iltapäivällä (siis aukioloaikana), niin olisin saanut lasini jo tänään! Mutta tärkeämpää oli suojella asiakkaan maskuliinisuutta, kuin tiedottaa tilauksen saapumisesta mahdollisimman pian.

Fingerpori, identiteetti ja kromosomit

Henkilöä ajatusleikillisesti palautettaessa hänen hedelmöityshetkensä sukusoluihin, hänen identiteettinsä kiinnitetään siittiöön? Jos Heimo Vesa olisi nainen, olisiko hänen identiteettinsä silloin perua munasolusta?

En muista nähneeni koskaan tällaista ihmisyksilödeterminismirepresentaatiojuttua, jossa kohtalo, satunnaisuus ja henkilöyden määräytyminen olisi kuvattu munasolun irtoamisen tai meioosin kautta. Henkilöyden determinaatio kuvataan yleensä "siittiöiden kilpauintina", joka on vieläpä kiinnostava metafora sille representaatiolle, jossa miesyksilöt kilpajuoksevat staattisten naisyksilöiden perässä. Eikun mitenkäs tämä nyt menee, kumpi on metafora kummalle?

Onhan hommassa sinänsä pointtia, että hedelmöityksessä alkunsa saava sukupuoligenotyyppi kyllä määräytyy käytännössä pelkästään siittiöstä. Mikäli intersukupuolisuustapaukset sivuutetaan, munasolussahan on aina X-kromosomi ja siittiössä joko X tai Y.

Kuitenkin ihmisen luonteessa ja henkilöydessä on muitakin ominaisuuksia kuin sukupuoligenotyyppi. Tästä näkökulmasta olisi ehkä hedelmällistä (hih) vähän problematisoida ja dekonstruoida siittiökilpauintikuvaelmia. Mahdollisia ideoita saa pudotella kommentteihin.

Trivial Pursuit Experiment

Törmäsinpä tällaiseen Trivial Pursuitin nettipeliin, jossa pitää valita jompikumpi kahdesta tiimistä. Toisen tiimin symboli on housuihin pukeutunut sininen hahmo, jonka pää on kulmistaan pyöristetty nelikulmio. Toisen symboli on mekkoon pukeutunut pinkki hahmo, jonka pää on ympyrä.


Valitsin sen pinkin. Se tuntui kuvaavan minua paremmin, sillä eihän pääni ole mikään laatikko.

Tiimin valinnan jälkeen aukeaa peli, jossa on iso kentällinen Trivial Pursuit -kysymyskortteja. Ruudun alalaidassa on pieni kenttä, jossa nuo symbolihahmot seisovat ringissä toisiaan vastatusten, nyrkit tanassa. Ne huojuvat kuin nyrkkeilijät ottelussa. Ruudun ylälaidassa on kaikkien peliä kaikkialla maailmassa pelaavien ihmisten yhteispisteet tiimeihin jaettuna.


Peliä pelataan klikkaamalla kysymyskorttia. Kortin kysymykseen vastataan valitsemalla yksi annetuista neljästä vaihtoehdosta. Jos minä pinkin ympyräpää-hame-joukkueen edustajana vastaan kysymykseen väärin, saan palkinnoksi lyhyen Youtube-klipin, jossa naispuolinen ihminen tekee jotain noloa tai tyhmää, esimerkiksi koheltaa auton kanssa huoltoasemalla. Lisäksi ruudun alalaidassa sininen hahmo lyö pinkkiä hahmoa valtavalla nuijalla tai tekee muun väkivaltaisen teon. Jos taas vastaan oikein, saan palkinnoksi Youtube-klipin, jossa miespuolinen henkilö toheloi, ja lisäksi pinkki hahmo rusikoi sinistä hahmoa.


Mitä vittua?