Tämä on juuri se teksti, jota olen ollut kirjoittamaisillani jo pari vuotta, mutten ole saanut aikaiseksi. Tuo tyyppi onnistuikin paljon paremmin, kuin minä olisin osannut.
Jälkijättöistä jupinaa: Mikä "miesliikkeessä" on vikana?
Computers, photos, vegan food, existential angst, linguistics, all things queer.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste feminismi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste feminismi. Näytä kaikki tekstit
15.11.2011
19.9.2011
Pall-bearing
I was just reading this on Reddit, and the comment thread rekindled my thoughts on being a pall-bearer. Specifically being a pall-bearer who does not identify as a straight cis male.
For the record, a pall-bearer is one of usually six people (men) who carry the casket at a funeral.
I have been pall-bearer four times, at four out of six funerals I have attended in my adult life. It is a very demanding task, emotionally, socially as well as physically. It always gives me enormous performance anxiety. You are required to carry out a fairly precisely coordinated and delicate ritual in front of your entire family. And it is one of those things which you cannot really decline doing if asked.
Funerals are one of the very few occasions in which I have worn a men's suit in the past eightish years. This alone puts me squarely outside my comfort zone.
Another thing is that I am not a large person. Carrying a casket – even though there are six people sharing a load – is a formidable exercise. Let's say a person weighs 80 kg and the casket maybe at least 60, you are looking at a ballpark figure of 25 kg of load per pall-bearer, although it is never evenly distributed. (I think I may be underestimating the weight of a casket, but whatever.) Further complications: you are wearing the worst fitting shoes you have ever owned, the carrying method with that line over the shoulder is incredible awkward, and all chapel doorways ever built are too damn narrow.
Being asked to be pall-bearer fucks with me a lot. I feel like it protracts my mourning period because I stress so much over the task beforehand (and after sometimes). It is a cold, hard reminder of my perceived maleness and how it completely seems to override every other facet of my being; it does not matter that I am small and frail – as long as I am male to everyone, I'm good to go. But I don't want to turn down the request either, because it feels good to be held in high regard by someone, to be asked to do it. It would be an arrogant and disrespectful thing to do to turn it down.
I think there should be a feminist discussion about the institution of pall-bearers. It has been treated as an exclusively-male responsibility for who knows how long, and as touchy a subject as funerals are, I believe it is a subject worth talking about. Just don't bring it up only at or during the planning of a funeral. I have had the "gender of pall-bearers" discussion twice; once with my father and once with a feminist-identified friend. Both had essentially the exact same response: "It's just a male job, end of story."
My gender dysphoria adds another layer to funerals. The way mourning people dress is often very beautiful to me. I will never forget the dress, hat and gloves my grandmother wore to her husband's funeral (where I was pall-bearer for the first time). Whenever there is a funeral, I think about all the black, tasteful, beautiful, delicate dresses, heels, hats and accessories I would like to wear. But as of late, I have usually been on pall-bearer duty, and doing that in heels, a veil and a feminine hat just would not be very practical, at least not with my motor skills. Funerals are also occasions where you do not want to be experimenting, flaunting or just generally going against the grain of everything a big bunch of old people stand for.
So, in my opinion being a non-male pall-bearer boils down to a few things: convince the (other) next of kin of the viability of the concept per se; make sure you are able to handle the physical aspect of actually picking up a dead old fat relative in a heavy wooden box, hauling them from the chapel to the gravesite and very god damn solemnly lowering them down to the grave; and manage to wear something practical enough to accomplish the former but traditional enough to not incur the wrath of half your extended family (while of course taking into account your personal ideas of what you wish to wear [which, incidentally, is something cis males have exactly zero say over... god damn black tie uniform...]).
For the record, a pall-bearer is one of usually six people (men) who carry the casket at a funeral.
I have been pall-bearer four times, at four out of six funerals I have attended in my adult life. It is a very demanding task, emotionally, socially as well as physically. It always gives me enormous performance anxiety. You are required to carry out a fairly precisely coordinated and delicate ritual in front of your entire family. And it is one of those things which you cannot really decline doing if asked.
Funerals are one of the very few occasions in which I have worn a men's suit in the past eightish years. This alone puts me squarely outside my comfort zone.
Another thing is that I am not a large person. Carrying a casket – even though there are six people sharing a load – is a formidable exercise. Let's say a person weighs 80 kg and the casket maybe at least 60, you are looking at a ballpark figure of 25 kg of load per pall-bearer, although it is never evenly distributed. (I think I may be underestimating the weight of a casket, but whatever.) Further complications: you are wearing the worst fitting shoes you have ever owned, the carrying method with that line over the shoulder is incredible awkward, and all chapel doorways ever built are too damn narrow.
Being asked to be pall-bearer fucks with me a lot. I feel like it protracts my mourning period because I stress so much over the task beforehand (and after sometimes). It is a cold, hard reminder of my perceived maleness and how it completely seems to override every other facet of my being; it does not matter that I am small and frail – as long as I am male to everyone, I'm good to go. But I don't want to turn down the request either, because it feels good to be held in high regard by someone, to be asked to do it. It would be an arrogant and disrespectful thing to do to turn it down.
I think there should be a feminist discussion about the institution of pall-bearers. It has been treated as an exclusively-male responsibility for who knows how long, and as touchy a subject as funerals are, I believe it is a subject worth talking about. Just don't bring it up only at or during the planning of a funeral. I have had the "gender of pall-bearers" discussion twice; once with my father and once with a feminist-identified friend. Both had essentially the exact same response: "It's just a male job, end of story."
My gender dysphoria adds another layer to funerals. The way mourning people dress is often very beautiful to me. I will never forget the dress, hat and gloves my grandmother wore to her husband's funeral (where I was pall-bearer for the first time). Whenever there is a funeral, I think about all the black, tasteful, beautiful, delicate dresses, heels, hats and accessories I would like to wear. But as of late, I have usually been on pall-bearer duty, and doing that in heels, a veil and a feminine hat just would not be very practical, at least not with my motor skills. Funerals are also occasions where you do not want to be experimenting, flaunting or just generally going against the grain of everything a big bunch of old people stand for.
So, in my opinion being a non-male pall-bearer boils down to a few things: convince the (other) next of kin of the viability of the concept per se; make sure you are able to handle the physical aspect of actually picking up a dead old fat relative in a heavy wooden box, hauling them from the chapel to the gravesite and very god damn solemnly lowering them down to the grave; and manage to wear something practical enough to accomplish the former but traditional enough to not incur the wrath of half your extended family (while of course taking into account your personal ideas of what you wish to wear [which, incidentally, is something cis males have exactly zero say over... god damn black tie uniform...]).
19.5.2011
Vain tytöille
< X> hahhaaaa
< X> soitin toissapäivänä yhestä kämpästä, tyyppi
sanoi että löytyi jo asukas
< X> eilen se on pistäny uuden ilmotuksen, lisätyllä
tekstillä "HUOM! Vain tytöille."
< X> jos olisin tyttö, asuisin jo nyt keskustassa
halvalla ja eläisin sweettiä lifeä nii
13.7.2010
Vihaa, laiskuutta ja pelkoa
On jotenkin tosi kosmista, miten paljon feminiinisyys on kytköksissä vaivaan. On paljon puhetta siitä, että naiset tekevät paljon muuta kuin ansiotyötä, siis teollisuusmaissa kotitöitä ja lastenhoitoa, kehittyvissä maissa ruuan ja veden hankintaa ja muuta sellaista palkatonta yhteiskunnan perusylläpitoa. On iso ongelma, että tämä työ on paljolti patriarkaatille itsestäänselvää ja silti näkymätöntä, koska sitä ei nähdä jotenkin oikeaksi, tuottavaksi työksi, ja siksi siitä ei makseta palkkaa. Sen työn palkattomuus on koko järjestelmään sisään rakennettu ominaisuus.
Samoin tietysti ns. konventionaalinen feminiininen kauneus vaatii työtä, vaikka se representoidaankin kytköksissä puhtauteen, luonnollisuuteen, viattomuuteen yms. Varmaankin kaikissa yhteiskunnissa hegemoninen näkemys naiskauneudesta on sellainen, joka vaatii jonkinlaista työtä ylläpitonsa eteen: meikkaamista, karvojenpoistoa, hiusten värjäämistä, koruja yms.
Omassa kyynisessä elämänkatsomuksessani maskuliinisuus edustaa laiskaa välinpitämättömyyttä: leijonaurosta, joka makailee puun varjossa ja tekee välillä jonkinlaista makroyhteiskunnallista höpöhöpötyötä eli tappelee muiden urosten kanssa. Lauma ei tarvitsisi tappelevaa urosta, jos ei naapurilaumassa olisi toista tappelevaa urosta, joka haluaa tapella toisten urosten kanssa.
Tästä seuraa myös hyvin konkreettisia asioita sukupuolipresentaatiolle: Jos en tee työtä ulkonäön eteen, olen mies. Jos en aja partaa tai muita karvojani tai laita meikkiä, olen mies. Tarvitsen erityisiä toimenpiteitä etääntyäkseni miespresentaatiosta, ja aina niihin toimenpiteisiin ei ole aikaa tai muita rahkeita. Kiireisinä tai apaattisina päivinä vituttaa jo muutenkin, ja sitten kun vielä näyttää karvaiselta nuhjakkeelta... Esimerkiksi tänään laitoin huonosti istuvat farkut ja liian ison kauluspaidan päälle ja lähdin töihin ajamatta partaa, niin kylläpä vitutti ihan kybällä.
Sitten taas jos nimenomaan tekee mieli nähdä vaivaa ulkonäön eteen, niin pyrin yleensä mahdollisimman feminiiniseen lopputulokseen, resurssien ja tilaisuuden luonteen rajoissa.
En oikein edes osaa säätää itseäni näyttämään hyvältä maskuliinisesti. Kaikki miesten vaatteet näyttävät minusta aika samalta. Kävin tänään töiden jälkeen Dressmannissa, kun näytti olevan alennusmyynti meneillään. Kahlasin rekkikaupalla läpi pukuja, housuja ja pikeepaitoja kokoja M–3XL, jotka erosivat toisistaan lähinnä väritykseltään (vaaleanruskea, tummansininen, musta, harmaa). Sovitin yksiä jonkinlaisia farkkushortseja kokoa XS, ja nekin roikkuivat perseestä ja lahkeet ylsivät reilusti alle polven. Olenko oikeasti jotenkin tosi superpieni mieheksi? En voi käsittää, miten ne M-kokoisetkin vaatteet voivat olla niin jumalattomia sirkustelttoja. Ehkä Dressmannin vaatteissa voisi näyttää hyvältä, jos olisi 185 senttiä pitkä ja painaisi 90 kiloa?
Sitä paitsi miesten vaatteet näyttävät kaikki uniformuilta! Arkena farkut ja teepaita! Juhlaan tumma puku! Rannalle kuvottavat sinioranssimustat palmukuosishortsit, joihin lahkeisiin mahtuisi kolme ja puoli meikäläisen reittä! Mitään variaatiota ei vain ole olemassa. Tässä on kaikki länsimaisen miehen vaatteet. Kaikki muut olemassa olevat vaatteet ovat "naisten vaatteita", ja niiden käyttäminen on kielletty väkivallan uhalla.
***
Ihan toinen aihe onkin sitten Helsingin Pride, jonka kulkueosuuteen en tänä vuonna ehtinyt osallistumaan. Luonnollisesti ahmin kuitenkin kaikki uutiset kaasuiskusta, josta saivat osansa muutamat ystävänikin. Tässä on pari viikkoa ollut melkoinen viha päällä, mikä ehkä edeltävistä kappaleista huokuukin. Otin ja liityin viimein SETAn jäseneksi. Samalla on alkanut myös ahdistaa ja pelottaa, että eikö tässä maassa nyt vieläkään ole queer-ihmisten asiat edes siedettävästi.
Kuitenkin olen oppinut myös löytämään positiivisia puolia! On älyttömän siistiä, että olen alle 170 senttiä pitkä, koska mahtaisi olla pidempänä henkilönä masentavaa hankkia naisten vaatteita. On myös ihan mukavaa, että minulla ei ole tämän enempää karvoitusta, että hiukset kasvavat vielä päässä ihan hienosti, ja että esim. aataminomenani ei näy melkein ollenkaan. Mikä parasta, olen kesätöissä paikassa, jossa kukaan ei ole moksiskaan, vaikka ilmaantuisin minkä näköisenä paikalle!
:) :) :) :) :)
Samoin tietysti ns. konventionaalinen feminiininen kauneus vaatii työtä, vaikka se representoidaankin kytköksissä puhtauteen, luonnollisuuteen, viattomuuteen yms. Varmaankin kaikissa yhteiskunnissa hegemoninen näkemys naiskauneudesta on sellainen, joka vaatii jonkinlaista työtä ylläpitonsa eteen: meikkaamista, karvojenpoistoa, hiusten värjäämistä, koruja yms.
Omassa kyynisessä elämänkatsomuksessani maskuliinisuus edustaa laiskaa välinpitämättömyyttä: leijonaurosta, joka makailee puun varjossa ja tekee välillä jonkinlaista makroyhteiskunnallista höpöhöpötyötä eli tappelee muiden urosten kanssa. Lauma ei tarvitsisi tappelevaa urosta, jos ei naapurilaumassa olisi toista tappelevaa urosta, joka haluaa tapella toisten urosten kanssa.
Tästä seuraa myös hyvin konkreettisia asioita sukupuolipresentaatiolle: Jos en tee työtä ulkonäön eteen, olen mies. Jos en aja partaa tai muita karvojani tai laita meikkiä, olen mies. Tarvitsen erityisiä toimenpiteitä etääntyäkseni miespresentaatiosta, ja aina niihin toimenpiteisiin ei ole aikaa tai muita rahkeita. Kiireisinä tai apaattisina päivinä vituttaa jo muutenkin, ja sitten kun vielä näyttää karvaiselta nuhjakkeelta... Esimerkiksi tänään laitoin huonosti istuvat farkut ja liian ison kauluspaidan päälle ja lähdin töihin ajamatta partaa, niin kylläpä vitutti ihan kybällä.
Sitten taas jos nimenomaan tekee mieli nähdä vaivaa ulkonäön eteen, niin pyrin yleensä mahdollisimman feminiiniseen lopputulokseen, resurssien ja tilaisuuden luonteen rajoissa.
En oikein edes osaa säätää itseäni näyttämään hyvältä maskuliinisesti. Kaikki miesten vaatteet näyttävät minusta aika samalta. Kävin tänään töiden jälkeen Dressmannissa, kun näytti olevan alennusmyynti meneillään. Kahlasin rekkikaupalla läpi pukuja, housuja ja pikeepaitoja kokoja M–3XL, jotka erosivat toisistaan lähinnä väritykseltään (vaaleanruskea, tummansininen, musta, harmaa). Sovitin yksiä jonkinlaisia farkkushortseja kokoa XS, ja nekin roikkuivat perseestä ja lahkeet ylsivät reilusti alle polven. Olenko oikeasti jotenkin tosi superpieni mieheksi? En voi käsittää, miten ne M-kokoisetkin vaatteet voivat olla niin jumalattomia sirkustelttoja. Ehkä Dressmannin vaatteissa voisi näyttää hyvältä, jos olisi 185 senttiä pitkä ja painaisi 90 kiloa?
Sitä paitsi miesten vaatteet näyttävät kaikki uniformuilta! Arkena farkut ja teepaita! Juhlaan tumma puku! Rannalle kuvottavat sinioranssimustat palmukuosishortsit, joihin lahkeisiin mahtuisi kolme ja puoli meikäläisen reittä! Mitään variaatiota ei vain ole olemassa. Tässä on kaikki länsimaisen miehen vaatteet. Kaikki muut olemassa olevat vaatteet ovat "naisten vaatteita", ja niiden käyttäminen on kielletty väkivallan uhalla.
***
Ihan toinen aihe onkin sitten Helsingin Pride, jonka kulkueosuuteen en tänä vuonna ehtinyt osallistumaan. Luonnollisesti ahmin kuitenkin kaikki uutiset kaasuiskusta, josta saivat osansa muutamat ystävänikin. Tässä on pari viikkoa ollut melkoinen viha päällä, mikä ehkä edeltävistä kappaleista huokuukin. Otin ja liityin viimein SETAn jäseneksi. Samalla on alkanut myös ahdistaa ja pelottaa, että eikö tässä maassa nyt vieläkään ole queer-ihmisten asiat edes siedettävästi.
Kuitenkin olen oppinut myös löytämään positiivisia puolia! On älyttömän siistiä, että olen alle 170 senttiä pitkä, koska mahtaisi olla pidempänä henkilönä masentavaa hankkia naisten vaatteita. On myös ihan mukavaa, että minulla ei ole tämän enempää karvoitusta, että hiukset kasvavat vielä päässä ihan hienosti, ja että esim. aataminomenani ei näy melkein ollenkaan. Mikä parasta, olen kesätöissä paikassa, jossa kukaan ei ole moksiskaan, vaikka ilmaantuisin minkä näköisenä paikalle!
:) :) :) :) :)
29.10.2009
World Economic Forum ja miehet
World Economic Forum Blatantly Ignores Men
Oikeasti kyllä vituttaa se, että yleinen asevelvollisuus ei ole tasa-arvo-ongelma, koska julkisessa diskurssissa on vain arbitraarisesti päätetty, että se ei ole tasa-arvo-ongelma.
Oikeasti kyllä vituttaa se, että yleinen asevelvollisuus ei ole tasa-arvo-ongelma, koska julkisessa diskurssissa on vain arbitraarisesti päätetty, että se ei ole tasa-arvo-ongelma.
27.10.2009
Cyberfeminismiä Alteilla
Alunperin olin menossa Altpartyille tänä vuonna, mutta sitten en saanut motivoitua itseäni duunaamaan jotain sopivasti queeriä cyberpunk-aiheista pukua. Enkä saanut yhytettyä mitään tarpeeksi tuttua ja turvallista porukkaa, jonka kanssa olisin sinne mennyt. Niin en sitten mennyt.
Ehkä olisi kannattanut mennä. Tämä video ainakin näytti kivalta; olisi saattanut olla kiva jutella puhujan kanssa. Ja demopartyily olisi kyllä hotsittanut, sillä Assemblyssä elokuussa piipahtaessani pääsin taas ainakin hetkeksi kivasti kyseisen homman makuun.
Ehkä sitten ensi vuonna...
10.10.2009
Dude in dress drops out of school
Jonathan likes to wear dresses, heels and pretty hats. His school says he is causing a disruption and violating school dress code. Wide online publicity and depressing commentary ensue.
Men and women are supposed to have the same rights in principle. It is impossible for men and women to have identical rights, since they are biologically different. Both genders have the right to dress like their respective genders.
-nedved
3.10.2009
Huijausta
Eilisessä Ylkkärissä oli ihan kiva kolumni kuvamanipulaatioista. Ranskassa kaavaillaan varoitustekstejä manipuloituihin valokuviin, jotka esittävät ihmisiä. Näin taisteltaisiin syömishäiriöitä vastaan. Kolumni kuitenkin on oikeassa siinä, että ainakaan ammattimaisissa painojulkaisuissa varsinkaan naisista ei käytännössä ole ollenkaan manipuloimattomia kuvia. (Olen ollut töissä pienessä aikakauslehdessä ja seurannut vierestä graafikkotaittajan puuhia.) Näin varoitustarroja olisi koko Ranska väärällään. Ja mitä niissä lukisi? "Mallin rinnat ovat oikeasti pienemmät, hänen ihonsa punertavampi, kaulansa lyhyempi, silmänsä eri väriset ja hiuksensa lyhyemmät kuin miltä näyttää."
Vähän niin kuin autojen sivupeileissä nykyään lukee "OBJECTS IN MIRROR ARE CLOSER THAN THEY APPEAR"?
Useimmiten manipulaatio on niin taidokasta, että sitä ei maallikko huomaa tai tule edes aavistelleeksi. Toisinaan taas ei.
edit 10.10.: Näemmä Ralph Lauren on poistattanut Photoshop Disastersista linkkaamani artikkelin DMCA-kirjeellä. Juttu aiheesta Boing Boingissa.
Vähän niin kuin autojen sivupeileissä nykyään lukee "OBJECTS IN MIRROR ARE CLOSER THAN THEY APPEAR"?
Useimmiten manipulaatio on niin taidokasta, että sitä ei maallikko huomaa tai tule edes aavistelleeksi. Toisinaan taas ei.edit 10.10.: Näemmä Ralph Lauren on poistattanut Photoshop Disastersista linkkaamani artikkelin DMCA-kirjeellä. Juttu aiheesta Boing Boingissa.
24.9.2009
Miten ydinperheet pysyvät koossa?
Aviisi 11/2009: Opiskelijalle tuplatulot seksillä
Kommentti:
Ydinperheet pysyvät koossa, koska heteronaiset säännöstelevät seksiä. Jos heteronaiset suostuisivat vapaasti harrastamaan "irtoseksiä" heteromiesten kanssa, niin kukaan heteromies ei enää koskaan haluaisi perustaa perhettä, ja näin suomalainen yhteiskunta tuhoutuisi. M.O.T.
Kommentti:
Seksityön hyväksyminen on uhka perheille, sillä hyväksyminen tekee promiskuteettisesta seksitä entistä hyväksyttävämpää yhteiskunnassa. Nykyisin lähes kaikki seksi tapahtuu avioliitoissa ja avoliitoissa, sillä suomalaiset naiset eivät suostu irtoseksiin. Naisilla on Suomessa vain 5 kumppania elämänsä aikana.
Jos naiset hyväksyisivät irtoseksin, niin miehet saisivat seksiä myös elämättä suhteessa naisen kanssa, ja tämä mahdollisuus hajottaisi suuren osa avioliitoista.
- nimim. exOpiskelija
Ydinperheet pysyvät koossa, koska heteronaiset säännöstelevät seksiä. Jos heteronaiset suostuisivat vapaasti harrastamaan "irtoseksiä" heteromiesten kanssa, niin kukaan heteromies ei enää koskaan haluaisi perustaa perhettä, ja näin suomalainen yhteiskunta tuhoutuisi. M.O.T.
13.9.2009
Yäk
Viesti Hommaforumin ketjussa Länsimaisen yhteiskunnan feminiinistyminen:
Miten jokin näin vastenmielinen representaatiokenttä voi olla (ja säilyä) yhteiskunnan arvojärjestelmän hegemonisena keskiönä?
Tätä ketjua lukiessani tajusin taas vaihteeksi, miten siistejä olentoja me miehet olemme. Aion juhlistaa sitä avaamalla keppanan kulmahampaallani, vetämällä kilon A-luokan makkaraa tujun sinapin kanssa ja tappamalla tyrannosauruksen massiivisella erektiollani.
-Jiri Keronen
Miten jokin näin vastenmielinen representaatiokenttä voi olla (ja säilyä) yhteiskunnan arvojärjestelmän hegemonisena keskiönä?
11.9.2009
Mistä näitä mänttejä oikein tulee?
HS.fi-keskustelusta:
Onhan se nyt varmasti kivaa, että kohdellaan jatkuvasti heikkona, sirona ja avun tarpeessa olevana. Mutta luulisi olevan aika helppoa löytää tästä teemasta myös jotain kääntöpuolia...
Minustakin on kivaa, kun joku tekee minulle vaikeita tai epämiellyttäviä asioita puolestani tai sulkee minut syliinsä, hellii ja antaa huomiota. Eikö minullakin ole oikeus pitää näistä asioita ja toivoa niitä osakseni? Jopa odottaa niitä? Vaikkei minulla luultavasti ole munasarjoja?
Käsittämätöntä tämä naisten tasa-arvon vouhottaminen. Itse näin naisena en todellakaan ymmärrä tätä. Minusta on aivan ihanaa olla nainen ja saada mieheltä huomiota esim. oven avaamisessa, kassien kantamisessa, ensin ovesta menossa sekä takin päälle laitossa, autoni renkaiden vaihdossa sekä kodin pienissä remonttihommissa, aivan varmasti selviäisin näistä kaikista aivan itsekin mutta minusta tämä nyt tuntuu tosi kivalta ja mieheni myös mielellään tekee näitä asioita puolestani - se on hänen tapa kertoa arvostuksesta minua kohtaan- tässä vain muutamia arkipäivän huomionosoituksia mainitakseni. En tunne mitenkään itseäni tai omaminääni sorretuksi, päinvastoin. Elän avioliitossa miehen kanssa jolla on itsetunto kohdallaan, hän on selvästi mies ja minä nainen. Meillä on yhteisiä juttuja ja asioita mutta toki myös aivan omia juttuja.
Kunnioitamme toinen toisiamme ja näytämme sen myös arkielämässä, suosittelen kaikki naiset. On ihana olla nainen! Eläköön se pieni ero.
-nimim. tasa-arvon puolesta
Onhan se nyt varmasti kivaa, että kohdellaan jatkuvasti heikkona, sirona ja avun tarpeessa olevana. Mutta luulisi olevan aika helppoa löytää tästä teemasta myös jotain kääntöpuolia...
Minustakin on kivaa, kun joku tekee minulle vaikeita tai epämiellyttäviä asioita puolestani tai sulkee minut syliinsä, hellii ja antaa huomiota. Eikö minullakin ole oikeus pitää näistä asioita ja toivoa niitä osakseni? Jopa odottaa niitä? Vaikkei minulla luultavasti ole munasarjoja?
24.8.2009
Uutta kurssia pukkaa
Olin tänään ensimmäisellä Sukupuoli ja kansalaisuus -kurssin luennolla. Asiasisältö vaikuttaa jännältä, mutta kylläpä jäi hämmentyneet fiilikset taas.
Opettaja Paula Kuosmasen tapaan kurssi jaettiin keskusteluryhmiin ensimmäisellä luennolla. Opiskelijoita oli noin 20, ja ryhmistä piti tulla neljän, viiden hengen suuruisia. Kurssilla on sattumalta neljä (itseni tällä kertaa mukaan lukien) miestä. Opettaja kysyi meitä kaikkia aprikoivasti silmäillen, haluaisimmeko muodostaa miesryhmän.
Miksi ihmeessä? Kukaan ei oikein ihmetteleviä ääntelyitä lukuun ottamatta vastannut mitään. Tähänastisilla naistutkimuskursseilla on kuitenkin opittu teoretisoimaan ja kyseenalaistamaan sukupuoliin liittyviä odotuksia ja niissä nähtyjä ominaisuuksia. Miksi pitäisi naistutkimuskurssilla ehdoin tahdoin sukupuolittaa jotain asiaa, jonka sukupuolittamiselle on vaikea nähdä arvoa? Onko nyt ihan oikeasti syytä olettaa, että pelkistä ns. miehistä koostuva ryhmä saisi jotenkin tiivistettyä ja tuotua julki jotain "miesnäkökulmia", jotka eivät pääsisi esiin sekaryhmissä? En uskaltanut kysyä opettajalta, miksi tämä ehdotti miesryhmää perustettavaksi. Pitää ehkä udella hänen tarkoitusperiään myöhempänä ajankohtana.
No, päädyin sitten sekaryhmään, jonka eräs aikuisopiskelijajäsen sitten luennon päätteeksi kommentoi, että onpas kiva saada miesnäkökulmaa tähän ryhmään. Tähän minä sitten tapani mukaan jotain sellaista, että "ai, olenko minä mies?" Täti naurahtaa, toteaa "no olet!" mutta vakavoituu heti, katsahtaa ruumistani ylös alas kuin varmistaakseen tulkintansa, nousee, ja alkaa keräillä papereitaan.
(Onpas nyt hankalaa miettiä upotettujen lainausten välimerkittämistä, joten en viitsi edes yrittää.)
Miksi miesidentiteetti vituttaa niin saatanasti? Kliseistä on sanoa, että ahdistaa, kun väkisin työnnetään lokeroon lupaa kysymättä.
Muutenkin olen tässä miettinyt, että naiseksi pääseminen on hyvin tarkoin kriteerein vartioitu. Uutisissa viime päivinä velloneen juoksija Caster Semenyan tapaus on hieno esimerkki tästä. Jos ei ihmisellä ole tarpeeksi feminiiniset ruumiin tuntomerkit, kukaan ei usko naiseksi. Sama juttuhan koskee transnaisia, joita kukaan ei suostu uskomaan (tai ainakaan puhuttelemaan) naisiksi ennen kuin sukupuolielimet on tarpeeksi hyvin piilotettu tai kirurgisesti poistettu, ääni harjoiteltu sopivan korkuiseksi, parta poistettu laserilla, hiukset kasvatettu ja silikonit asennettu. Sen sijaan geneerisen muodoton ihminen luetaan naps vain mieheksi, vaikka kyseisen ihmisen sukupuoli-identiteetti ei olisikaan mies. Ja sekös vituttaa, varmasti eniten niitä, joilla ylipäätään on sukupuoli-identiteetti.
Opettaja Paula Kuosmasen tapaan kurssi jaettiin keskusteluryhmiin ensimmäisellä luennolla. Opiskelijoita oli noin 20, ja ryhmistä piti tulla neljän, viiden hengen suuruisia. Kurssilla on sattumalta neljä (itseni tällä kertaa mukaan lukien) miestä. Opettaja kysyi meitä kaikkia aprikoivasti silmäillen, haluaisimmeko muodostaa miesryhmän.
Miksi ihmeessä? Kukaan ei oikein ihmetteleviä ääntelyitä lukuun ottamatta vastannut mitään. Tähänastisilla naistutkimuskursseilla on kuitenkin opittu teoretisoimaan ja kyseenalaistamaan sukupuoliin liittyviä odotuksia ja niissä nähtyjä ominaisuuksia. Miksi pitäisi naistutkimuskurssilla ehdoin tahdoin sukupuolittaa jotain asiaa, jonka sukupuolittamiselle on vaikea nähdä arvoa? Onko nyt ihan oikeasti syytä olettaa, että pelkistä ns. miehistä koostuva ryhmä saisi jotenkin tiivistettyä ja tuotua julki jotain "miesnäkökulmia", jotka eivät pääsisi esiin sekaryhmissä? En uskaltanut kysyä opettajalta, miksi tämä ehdotti miesryhmää perustettavaksi. Pitää ehkä udella hänen tarkoitusperiään myöhempänä ajankohtana.
No, päädyin sitten sekaryhmään, jonka eräs aikuisopiskelijajäsen sitten luennon päätteeksi kommentoi, että onpas kiva saada miesnäkökulmaa tähän ryhmään. Tähän minä sitten tapani mukaan jotain sellaista, että "ai, olenko minä mies?" Täti naurahtaa, toteaa "no olet!" mutta vakavoituu heti, katsahtaa ruumistani ylös alas kuin varmistaakseen tulkintansa, nousee, ja alkaa keräillä papereitaan.
(Onpas nyt hankalaa miettiä upotettujen lainausten välimerkittämistä, joten en viitsi edes yrittää.)
Miksi miesidentiteetti vituttaa niin saatanasti? Kliseistä on sanoa, että ahdistaa, kun väkisin työnnetään lokeroon lupaa kysymättä.
Muutenkin olen tässä miettinyt, että naiseksi pääseminen on hyvin tarkoin kriteerein vartioitu. Uutisissa viime päivinä velloneen juoksija Caster Semenyan tapaus on hieno esimerkki tästä. Jos ei ihmisellä ole tarpeeksi feminiiniset ruumiin tuntomerkit, kukaan ei usko naiseksi. Sama juttuhan koskee transnaisia, joita kukaan ei suostu uskomaan (tai ainakaan puhuttelemaan) naisiksi ennen kuin sukupuolielimet on tarpeeksi hyvin piilotettu tai kirurgisesti poistettu, ääni harjoiteltu sopivan korkuiseksi, parta poistettu laserilla, hiukset kasvatettu ja silikonit asennettu. Sen sijaan geneerisen muodoton ihminen luetaan naps vain mieheksi, vaikka kyseisen ihmisen sukupuoli-identiteetti ei olisikaan mies. Ja sekös vituttaa, varmasti eniten niitä, joilla ylipäätään on sukupuoli-identiteetti.
4.5.2009
Men and "guilty pleasures"
We men don't have 'guilty' pleasures
(Emphasis mine.)
Men don't have "guilty pleasures." We own, nay, celebrate what's bad for us. Our obsessions are points of pride, not shame.Also: short.
We will shamelessly sit in a nest of pizza crusts playing video games for endless hours. Unabashed tears will crawl out of the corners of eyes when the hometown team chokes at the last minute. Beer will be quaffed, their caloric potency mocked. These are the things that make life worth living.
(Emphasis mine.)
25.3.2009
Ei ole tasa-arvoa ei
Käräjäoikeus: Leikkausarpi on kosmeettinen haitta tytölle, pojalle ei
Tagaanpa nyt tämänkin tuonne feminismiin, kun en jaksa viritellä erikseen jotain geneerisempää tasa-arvotagia.
Jännä juttu, että vaikka poika ei saanut korvauksia kosmeettisesta haitasta, hän sai kuitenkin noin muuten yhteensä korvauksia enemmän kuin tyttö. Vaan yksityiskohtia tietämättä toki vaikea miettiä tämän pidemmälle.
Pätkä uutisen keskustelusta:
Tagaanpa nyt tämänkin tuonne feminismiin, kun en jaksa viritellä erikseen jotain geneerisempää tasa-arvotagia.
Jännä juttu, että vaikka poika ei saanut korvauksia kosmeettisesta haitasta, hän sai kuitenkin noin muuten yhteensä korvauksia enemmän kuin tyttö. Vaan yksityiskohtia tietämättä toki vaikea miettiä tämän pidemmälle.
Pätkä uutisen keskustelusta:
Tyttöjen pitää olla kauniimpia, ja arvesta on tytöille enemmän siksi haittaa, joten tuomio oli aivan oikean suuntainen. Pojilla arvet ei niin haittaa. Ne ei estä pariutumista, ja pojilla tulee arpia helposti muutenkin, esim. jääkiekon peluusta.
20.3.2009
Höh
Naisasialiitto Unioni on vastaanottanut jäsenyyshakemuksesi 10.3.2009. Jäsenyyttä ei kuitenkaan voida myöntää, koska sääntöjen mukaan Naisasialiitto Unioni ry:n jäsenyys on tarkoitettu ainoastaan naisille.
:(
Saa suositella uskottavaa, puoluepoliittisesti sitoutumatonta tasa-arvojärjestöä, johon otetaan jäseniksi myös miehiä. Protip: Profeministimiehet ry ja Miessakit ry eivät ole uskottavia.
15.3.2009
Muutoksia ajo-opetukseen
HS: Ajo-opetukseen tulossa suuria muutoksia
Mitähän tästä taas ajattelisi...
Kaavailuissa on myös toisen vaiheen eriyttäminen naisille ja miehille.
Monille naisille auton käsittelytaitojen parantaminen liukkaalla on tarpeen, kun taas monet nuoret miehet kaipaisivat koulutusta, joka korostaa varovaisuutta, maltillisuutta ja ennakoivuutta. Tutkimusten mukaan liukkaan ajo lisää joidenkin nuorten miesten riskien ottamista liikenteessä.
Mitähän tästä taas ajattelisi...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)