Näytetään tekstit, joissa on tunniste jännä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste jännä. Näytä kaikki tekstit

20.11.2014

Pojista, esineistä ja käsitteistä

Kirjoittamisen aloittaminen on aina yhtä tuskallista. Ja vaikka kirjoittaisi useassa sessiossa, eikä näppiksen ääreen istuessa olisikaan tyhjä sivu vastassa, eteneminen on yhtä vaikeaa. Joko ei ole mitään sanottavaa, tai sitten kaikki, mitä haluaisin sanoa, pyrkii purskahtamaan ulos yhtä aikaa. Silloin on täysi työ yrittää pusertaa ne jotenkin järjestyksessä sanoiksi.

Nykyään olen sentään vähän yrittänyt välttää sitä, että asiat tulisivat oikeassa järjestyksessä tekstiksi. Kappaleet voi sentään järjestellä lopuksi uudelleen.

* * *

Olen taas ystäväni kanssa lukenut kirjan. Kyseessä ei nyt ollut edes kaunokirjallisuutta, mutta kirja tuntuu silti vaikuttaneen minun enemmän kuin viimekertainen. Luin kirjan nimeltä Eero ja Hannu. H. K. Riikonen ja Eero Tarasti. Tutkijanalkujen koulu- ja opiskeluvuosien kirjeenvaihtoa 1961–1976.

En valinnut kirjaa itse, mutta koska luotan sokeasti ystäväni arvostelukykyyn, varasin sen kiltisti kirjastosta, lainasin ja käytin kuukauden päivät sen kärsivälliseen tavaamiseen. En ole koskaan ennen lukenut muiden ihmisten kirjeenvaihtoa (saati suuremmin itsekään harrastanut kirjeenvaihtoa), joten kesti aimo tovi oppia toimiva rytmi ja tapa lukea tätä kamaa.

Päällimmäisenä minulla on mielessä, että Eero ja Hannu eivät ole oikein eriytyneet mielessäni eri hahmoiksi. Hahmotan heidät edelleen vain parina kumppanuksia, jotka harrastelevat keskenään samoja asioita ja kinastelevat söpösti. Luulen, että jompikumpi heistä on teenjuoja, mutten todellakaan muista, kumpi.

Kirja ja sen esipuhe on laadittu vuonna 1998. Esipuheessa valitellaan kovasti sitä, kuinka kirjeenvaihto on hiipuva harrastus, ja on sääli, ettei ihmisten ajatuksia ja keskinäisiä suhteita enää tallennu jälkipolville niin paljon kuin kirjeenvaihdon kulta-aikoina.

Huoli on 90-lukulaisittain ymmärrettävä, mutta minua huolestuttaa tätä nykyä päinvastainen: vuoden 2014 maailmassa ihmiset puhuvat jatkuvasti toisilleen digitaalisesti sähköposteissa ja sosiaalisessa mediassa, joista tallentuu aivan kaikki. Tulevaisuuden ongelmana on pikemminkin saada jälkipolvien koko elämän kaikesta tekstimuotoisesta kommunikaatiosta aikaiseksi järkeviä synteesejä, koska dataa on vain aivan liikaa. Minulla on viimeisen 10 vuoden ajalta yhtämittaisesti kaikki IRC-lokitiedostot tallessa – pisimmät katkokset ovat luultavasti alle vuorokauden mittaisia. Tätä kirjoittaessani minulla on lokit helposti tutkittavissa ja laskettavissa samalla tietokoneella vuodesta 2008. Tältä aikaväliltä dataa on (pakattuna!) yli 600 megatavua.

* * *

Eero ja Hannu ovat minulle hätkähdyttäviä tuttavuuksia. He ovat vieraita poikina, miehinä ja suomalaisina. Kirjaa lukiessani monesti pyörittelin silmiäni dandyismeille, jyrkille mielipiteille ja pompööseille kulttuuriharrastuksille. Mielessäni pyöri, millaisissa perheissä he olivat kasvaneet, keitä heidän ystävänsä olivat, ja erityisesti millaisia miehenmalleja heillä oli. Millaisesta kotipiiristä ponnistaa 13-vuotiaita poikia, joilla on resursseja ja sosiaalista tilaa soittaa pianolla Händeliä ja lukea Goetheä? Ja mikä onni, että he ovat löytäneet toisensa!

Haluaisin, että maailmassa olisi enemmän tilaa humanistiselle, älykkäiden ja pehmeiden arvojen maskuliinisuudelle. Ettei miehelle staattisuus, henkisyys, romantiikka ja kuohuva mutta analyyttinen kokemuksellisuus olisi naljailtavaa toiseutta.

Välillä löysin pojista myös itseni. Olin tuon ikäisenä kovasti pikkuvanha. Luin lapsena kaikenlaisia lasten tietokirjoja ja selailin huvikseni tietosanakirjoja. Luin aikuisten romaaneja. Minulla on sellainen tunne, että Eero ja Hannu ovat toistensa (ja kenties Helsingin normaalilyseon) tuella tulleet jatkaneeksi jotain sellaista, mistä itse olen luopunut.

Yhä uudelleen ja uudelleen päädyn siihen ajatukseen, että elämäni pahimpia virheitä on ollut se, että jäin kotipaikkakunnalle lukioon, vaikka olisin keskiarvollani päässyt Helsinkiin johonkin hienompaan. Olisinko eri ihminen, jos olisin mennyt vaikkapa juuri Norssiin, opiskellut latinan jo lukiossa, saanut erilaista opetusta, osallistunut broileri-intelligentsiaan?

Vai romantisoinko vain jotakin akateemista eliittiä, jolla oikeasti ei ole vaatteita? Ja tietysti Eerolla ja Hannulla on ollut muitakin vaikuttimia kuin Norssi. Esipuheen mukaan molemmat tulevat virkamiesperheistä, ja kirjeistä käy ilmi, että molempien perhetutuissa on ollut akateemista väkeä professoreista lähtien. Näistä lähtökohdista ei liene ihmekään, että jo nuorena asennoituu menevänsä yliopistoon. Ja päätös on varmaan jo kolmannes onnistumista.

* * *

Eeron ja Hannun nuoruuden maailmankuva on vahvasti individualistinen. Molemmilla on vahva itsensä kehittämisen, uuden oppimisen ja oikeassa olemisen eetos. Kirjeiden avulla pojat sparraavat toisiaan kirjallisuus- ja musiikkiharrastuksissaan. Mielipiteet ovat kiihkeitä, päämäärät selviä ja suhteet aikuisiin paitsi kunnioittavia, myös erikoisen utilitaristisia. Kirjeissä mainitaan monia opettajia, ja heidän soveltuvuuksiaan siihen ja tuohon arvostellaan.

Aloin miettiä 1960-lukua. Se oli yksinkertaista aikaa. Puhumisen välineitä olivat yhteinen huoneilma tai lankapuhelin. Kirjoittamisen välineitä paperi ja kynä, paitsi ehkä kirjoituskone, jos juttu oli poikkeuksellisen tärkeä.

Eeron ja Hannun nuoruudessa vallitsi paljon suorempi yhteys käsitteiden ja esineiden välillä. Kirjeet ja kynät olivat esineitä, kirjat olivat esineitä, äänilevyt olivat esineitä. Joka kerta kun alkoi kirjoittaa kirjettä, samalla paperilla ei alkanut vahingossa avautua koko maailman viihde ja uutiset. Ei ollut muuta kuin omat ajatukset siitä mitä aikoo sanoa ja kenelle sen kertoa.

Tietokoneajassamme minua lannistaa jatkuvasti se, että joudun joka päivä tekemään töitä lapsuuteni leluilla. En tiedä, milloin viimein totun siihen, että nouruuteni pelikoneilla miljoonat ihmiset tekevät palkkatöitä joka päivä. Monet jopa nimenomaisesti tarvitsevat työhönsä myös Internetiä – sitä samaa leikkikenttää, jonka nurkkiin pakenin pyörimään aina koulun jälkeen, kun päivän työt oli tehty.

Minulle tietokoneella työskentely on aivan kuin nelivuotias pantaisiin paikalleen istumaan keskelle Hoplopia ja sanottaisiin, että nyt pitää kahdeksan tuntia keräillä toisten lasten leluja laatikoihin. Sitten työpäivän jälkeen käydään kotona syömässä, tullaan takaisin leikkimään kahdeksi tunniksi ja sitten mennään nukkumaan.

* * *

Olen päättänyt, että haluan kokeilla sellaista meininkiä, jossa käsitteet vastaavat paremmin esineitä. Luen enemmän paperisia kirjoja. Ja ostinpa tuossa maanantaina paperisen kalenterinkin (+ kyniä, kirjekuoria ja vihkoja) ensi kertaa ties kuinka moneen vuoteen. Alan myös kirjoittaa kirjeitä, jos vain itsekritiikki ja kirjoittamaan alkamisen tuska antavat myöten. Ainakin yritän parhaani.

6.11.2014

Aistipostaus: Haju

Tämä teksti sai innoituksensa täältä.

* * *

Muistan, kun nuorempi ollessani mummo säännöllisesti uteli, joko olen oppinut kahvia juomaan. Aina piti kieltävästi vastata, mutta oli vaikea hahmottaa, millaisesta tulokulmasta. Pitikö olla huolestunut, häpeissään vai ehkä hyvillään siitä, ettei vielä 17-vuotiaanakaan juonut kahvia?

Sukujuhlissa oli vaivaannuttavaa olla liian vanha mehupöytään, mutta ilman kahvikuppia oli alaston olo aikuisten seuranakin.

Joskus lukioiässä päätin ruveta väkisin juomaan teetä. Sitä yleensä aina sai, kun erikseen pyysi. Eikä se maistunut niin saatanan pahalta ja sisuksia korventavalta kuin kahvi. Ei kyllä hyvältäkään. Muistan ihmetelleeni äidille tai tädille, että on se tee kummallista, kun tuoksuu aika hyvältä, muttei maistu kuin kuumalta vedeltä. Tai jos unohti teepussin kuppiin liian pitkäksi aikaa (tai ei heti keksinyt mihin sen olisi ajattelemattoman isäntäväen juhlissa kupistaan pois nostanut sotkematta pöytäliinoja tai pullalautastaan), teestä tuli äkkiä kitkerää. Silloinkin sokeripalanen yleensä pelasti.

Tee kuitenkin jäi elämääni apuvälineenä, jolla pärjäilin aikuisten juhlissa ihan tahdikkaasti. Omaan kotiin muutettuani kyllä ostin sitä kotiin (seikkailullisesti myös jotain vihreää pussiteetä), mutten oikeastaan juonut muuten kuin seurassa. Tai flunssassa.

Avopuolisoni (nyttemmin ex-) ei myöskään juonut kahvia. Profiloiduimme aika pian molempien sukujuhlissa teenjuojapariskunnaksi, eikä minulle ole enää aikoihin tyrkytetty kahvia missään.

Parina viime vuonna olen tutustunut uusiin ystäviin, joista eräät ovat paljastuneet vähän erilaisiksi teenjuojiksi. He harrastavat teetä, juovat sitä yksinäänkin, käyttävät nautintoaineena, vertailevat, keskustelevat, opiskelevat. Tästä olen innostunut itsekin. En ole enää moneen vuoteen ostanut itselleni pussiteetä.

Olen alkanut ymmärtää niitä ihmisiä, joiden sydämen valtaa elintarvike. Viini, olut, juusto, suklaa, kahvi, tee. On ihan OK, jos ei rakastu johonkin suuhunpantavaan tulisesti, mutta on se aika mielenkiintoista, kun niin tapahtuu! Ja miten aikuinen olo siitä on tullut! En olisi voinut koskaan kuvitella, että samaistuisin viinin- tai viskinmaistelijoihin. Enää en pyörittele silmiäni sille, joka äityy luennoimaan, että eihän herran jestas viskiä saa jäillä pilata. En ole ikinä viskiä edes maistanut, mutta helposti uskon, että voi hyvinkin olla perää tuollaisessa!

Kuppi tyhjeni. Käyn täyttämässä ja tulen heti takaisin...

* * *

En vieläkään oikein tiedä, miltä tee maistuu tai tuoksuu. Jokainen tietää, miltä vaikkapa mansikka, tuore herne, porkkana tai mustikka maistuu. Miltä sitruuna tuoksuu? Ei kovin epäselvää.

Mutta teestä on satoja ellei tuhansia eri versioita. Kaikki maistuvat erilaisilta, eikä mikään ole toista tavallisempi tai oikeampi. Saman alueen samalla tavalla vuosisadat valmistetun teen tämän vuoden sato luultavasti maistuu vähän erilaiselta kuin ensi vuoden sato.

Kun puhun mausta, tarkoitan kai samalla tuoksua. Ne kuuluvat tiukasti yhteen. Tämän tekstin otsikkokin on haju, pitkän harkinnan jälkeen. Se on niistä se tärkeämpi.

Haju on erikoinen aisti. Tuoksut ja hajut menevät johonkin tosi syvälle. Ne ovat kuin pieniä lapsia, jotka eivät malta jäädä porstuaan juttelemaan, vaan pinkaisevat jonnekin peräkamariin telmimään heti ovesta astuttuaan.

Minulle teenjuonnissa tärkeintä ja taianomaisinta on hidas tuoksujen ja makujen pyörittely. Kaikissa tuoksuissa on jotain tuttua. Kaipa ihmisen hajuaistimet rekisteröivät aika rajallisen määrän molekyylejä, ja tiettyyn ikään mennessä luulisi jo kohdanneen niistä jonkinlaisina yhdistelminä suuren osan.

Kuivilla lehdillä, märillä lehdillä sekä itse juomalla voi olla aika erilaiset tuoksut. Ne ovat saman teen eri puolia, joita on kaikkia mielenkiintoista tutkia. Joskus olen vain nappaillut teepurkkejani keittiön kaapista, raotellut kansia ja haistellut kustakin kuivia teelehtiä.

Tärkein on kuitenkin valmiin juoman tuoksu. Suljen silmät, tutkin tuoksua ja yritän ymmärtää sitä. Yritän tavoittaa jonkin toisen asian, mikä tuoksuisi samalta. Tee voi tuoksua melkein ihan miltä tahansa! Ja tarkoitan nyt siis täysin maustamattomia teitä, en mitään sellaisia sekoituksia, joihin on hämmennetty jotakin laventelia tai korianteria joukkoon. Pelkkä Camellia sinensis.

Teestä voi löytyä aamukastetta, hellälöylyistä rantasaunaa, kukkaista ketoa, suolaisia merenrantoja, täyteläisen ravitsevia vihanneskeittoja – jotain paahteisen makeaa jälkiruokajuomaa kahvin, marsun ja suklaan välimaastosta. Tee voi tuoksua hunajalta täysin ilman hunajaa. Tee voi tuoksua ja maistua vasta leikatulta ruoholta, sitrushedelmiltä, vadelmilta, kalalta...

Kaikkein mahtavinta on istua teen kanssa ja antautua täysin maku- ja hajuaistin varaan. Luopua kaikesta järjestyksestä ja ymmärryksestä, keskittyä vain aistikokemuksiin ja antaa liskoaivoista pulpahdella niitä hajumuistoja, mitä eteen tulee. Yrittää erottaa tuoksuista komponentteja, miettiä vailla ennakkoluuloja, mikä muu tuoksuu tältä. Havahtua silmät ymmyrkäisinä siihen, että tämä tee tuoksuu nyt naapurin sänkiseltä savipellolta sateen jälkeisenä lokakuun aamuna kouluun pyöräillessä.

Aina kun ostan uuden teen, ajattelen, että siinä on jonkun kiinalaisen teenviljelijän henkilökohtainen, satunnainen valikoimapakkaus kaikista maailman tuoksuista. Maltan tuskin odottaa, mitä siitä löytyy, kun keskittyy tutkimaan.

* * *

Olen vuosia vitsaillut aikuisten juomista, siis lähinnä kahvista ja alkoholista. Siitä että vaivaantunut muodollisuuksien täyttäminen pussiteellä sukujuhlissa on minulle jonkinlaista aikuisuuden näyttelemistä, sijaiskäytöstä. Ihan hiljan olen kuitenkin ajatellut, että teehen oppiminen on ihan oikeasti ollut minulle jonkinlaista aikuistumisprosessia.

Tee on oma harrastus, johon en tarvitse kenenkään muun mielipiteitä; suosikkinautintoaine; tapa kytkeytyä vuosisataisiin perinteisiin ihan eri tavalla kuin ne välineet, mitä vaikkapa nationalismi tai kristinusko ovat tarjonneet; itselleni toimiva rituaali hiljentymiseen, pään tyhjentämiseen, alkuvoimaan keskittymiseen, kiihkeästä ajatustoiminnasta irrottautumiseen; kokemuspiiri jostain henkisestä, maagisesta, arvoituksellisesta – siitä etten koskaan voi oppia täsmälleen, miltä tee maistuu, vaan se alati pakenee käsityskykyä.

20.12.2013

Heijastinautomaatti

Joka talvi jalankulkijoista huolestuneet ihmiset murehtii sitä, et jengi ei käytä tarpeeks heijastimia. Ja heijastin onkin semmonen kama joka on aina hukassa ja niit on ikävä ostaa jne.

Yks päivä metroasemalla keksin HEIJASTINAUTOMAATIN. Se olis semmonen kone, jossa olis sisällä iso rulla semmosta käsivarren ympäri taittuvaa jäykkää heijastinnauhaa. Sit ku siihen koneeseen syöttäis X rahayksikköä, niin se kone leikkais sulle Y senttimetriä heijastinnauhaa, jonka voit sit kietaista takinhihaan kuin vastuullinen ihminen.

Tai sit ne heijastimet vois olla ilmasii mut jokaisessa olis satunnaisen sponsorin mainos. Semmonen pieni joka ei haittais tehokasta heijastavuutta. Tai sit ne vois rahottaa joku helvetin RAY tai mitä näitä yleishyödyllisiä rahansyytäjiä on.

Sit sen jäykän taittuvan nauhan sijasta tai rinnalla vois olla jotain tarrapintaista heijastinnauhaa, jonka vois liimata reppuun, hattuun, otsaan tai saappaanvarteen.

22.4.2013

Ruotsin mallista inspiroituneet suomen kielen omaperäiset uusjohdokset

Olen jo vuoden tai pari pyöritellyt mielessäni sitä, ettei voi pelkän sattuman kautta olla niin, että suomen sana sivistys, sivistää ja ruotsin civilisation, civilisera ovat niin saman näköiset. Toisin kuin usein tällaisissa tapauksissa, nyt ei ole kuitenkaan kyse lainasanasta!

Suomen sivistys on omaperäinen johdos sanasta siveä.

Aihe on muhinut alitajunnassa säästöliekillä, kunnes tänään tietoisuuteeni pelmahti toinen samanlainen esimerkki: arkisto (< arkki) vrt. ruotsin arkiv.

Vastaanotan mielelläni kommentteja, joissa joko hanakasti kiistetään moiset luulottelut tai innoiten ilmoitetaan muista vastaavanlaisista tapauksista, tai jopa sanotaan jotain ihan muuta!

3.3.2013

Nöpön- ~ nökönnuuka

Lämmittelyksi ja kontekstiksi keskinkertaista Kummelia.


Nökönnuuka- ja videossa esiintyvä nöpönnuuka-sanojen alkuosat vaikuttavat tyypillisiltä suomalaisilta affektis-deskriptiivisiltä uudismuodosteilta, jotka eivät oikein tarkoita mitään, mutta totuus näyttää olevan toinen! Nökönnuuka < nokonnuuka < ru. murt. inte någå noga (siis inte något noga) 'ei niin tarkkaa'.

Hyvin jännä.

13.10.2012

Nauhuri

Harvoista sanoista tiedetään kokonaan niiden käyttöikä alusta loppuun. Suomen kielen nauhuri on kuitenkin sana, jonka tiedetään tulleen käyttöön merkityksessä 'magnetofoni' kesällä 1962 (Lyytikäinen & Yli-Paavola Virittäjässä 3/2010, s. 412). Sanan keksi Terho Itkonen työskennellessään assistenttina Suomen kielen nauhoitearkistossa.

Nykyään nauhurit alkavat olla tykkänään menneisyyttä. 1990-luvun lopulla kai alkoivat CD-soittimet pikkuhiljaa syrjäyttää C-kasettinauhureita, ja viimeistään 2000-luvun puolivälin jälkeen kai DVD-soitinkin on tullut lopullisesti liki joka ikisen suomalaisen kotiin. VHS-nauhureitakaan ei käytä enää kukaan, paitsi ehkä hipsterit.

Jonkin aikaa videokameroissa, sanelukoneissa ja sen sellaisissa käytettiin digitaalista DV-nauhaa, mutta nykyään nekin tallentavat suoraan sisäisille kovalevyille tai muistikorteille. Ja vaikka moisia vielä olisikin, käsittääkseni nauhuri ei ole oikein koskaan kuulunut niiden yhteydessä tavattavaan sanastoon.

Arvelen, että kuluu korkeintaan 15 vuotta, ennen kuin nauhuri jää jokapäiväisestä arkikokemuksestamme unohduksiin ja se jää kaverinsa kasetin kanssa vanhentuneiden esinetermien läjään. Siihen, jonka asukkaita pitää keskimääräisen ihmisen aina erikseen mielestään kaivella: länget, varsta, reikäkortti ja rinnakkaisportti.

1.12.2011

NRJ

Olen ihmetellyt 90-luvulta asti, miksi radiokanava NRJ:n nimi on niin kummallinen. Kanava itse ääntää nimensä suunnilleen [ˈɛnərʤi], mikä viittaa englannin sanaan energy. Mutta kirjainsarja NRJ ääntyisi englanniksi ['ɛnərʤei].

Tänään opin, että NRJ onkin ranskalainen radiokanava! Niinpä nimi ääntyykin [enɛʁʒi].

10.10.2011

Chiac

Tänään opin, että Kanadassa New Brunswickin alueella puhutaan hyvin hauskan kuuloista kontaktikieltä. Chiac on ymmärtääkseni lähinnä Quebecin ranskan tyyppistä kieltä, jossa on paljon leksikaalisia lainoja englannista. Lainat taipuvat kuitenkin ihan luontevasti ranskan kieliopin mukaan.

  • Yeah mes parents freak-ont right out après moi souvent.
  • Worry pas!
  • C'est fermé down.

Tässä kielinäyte videolla. En tajunnut juuri mitään, vaikka osaan englantia hyvin ja ranskaa jonkin verran.



Seuraava pätkä vahvistaa myös hypoteesini, jonka mukaan sellaista kieltä ei olekaan, jolla ei ole olemassa räppiä.

7.6.2011

Somalin kurssilla on kivaa

Eilen alkoi Helsingin kesäyliopiston somalin kielen kurssi. Kävin tänään siis toista kertaa istumassa siellä aurinkoista kesäiltaa. Eikä kyllä haittaa yhtään, koska sen verran monta vuotta olen yrittänyt somalin kurssia havitella!

Tähän mennessä olen tosi tyytyväinen. Opettajan nimi on Liibaan (geneerisesti "länsimaaksi" translitteroituna Liban – tästä myöhemmin), ja hän käyttää kielitieteellistä terminologiaa tottuneesti. Esimerkiksi moniin Kielikeskuksen kursseihin verrattuna opetus on paljon vähemmän lingvistiä turhauttavaa! Liban on opiskellut ainakin suomea ja venäjää ja puhuu suomea erinomaisesti. Luentoja on neljästi viikossa ja ne kestävät kolme tuntia, mikä on mukavaa, koska harvakseltaan luennoitavilla kielikursseilla pääsee yleensä kokoontumisten välissä unohtamaan paljon asioita. Libanin karismaattista esiintymistä ei myöskään kyllästy seuraamaan. Kertakaan ei ole ajatus harhaillut, vaan olen seurannut koko ajan. Huumoria ei puuttunut eilenkään, kun harjoiteltiin vokatiivin oikeanlaista sävelkorkoa ja äänenkäyttöä (metapäämääränä tietysti myös opiskelijoiden suullinen aktivoiminen ja toisiinsa totuttaminen).

– Faadumo : Faadumáy.
– FAADUMÁY, niin että Faadumo kuulee sinne Itäkeskukseen asti, että häntä kutsutaan.

Itse somalin kieli on tosi jännä, eniten fonologisesti ja syntaktisesti. On pitkiä vokaaleja ja konsonantteja, mutta kaksoiskonsonanttien esiintymät ovat varsin rajatut (mm. gg sallittu, kk ei). Ja sitten on tietysti koko liuta erilaisia kurkkuäänteitä, mm. soinniton ja soinnillinen faryngaalifrikatiivi, glottaaliklusiili ja soinniton uvulaariklusiili.

Suomalaiselle vaikeiden konsonanttien lisäksi on vielä suprasegmentaali-ilmiö, jota oppikirja sanoo sävelkoroksi. Sen kuvaaminen on selvästi perustutkimuksessa vähän kesken, koska kuulemma eri kieliopeissa sitä merkitään eri tavalla ja kutsutaan erilaisilla termeillä, eikä minulle ole vielä ihan selvinnyt, mitä kaikkea siihen liittyy. Jonkin verran se on sama asia kuin sanapaino esim. venäjässä, mutta ei ihan. Sävelkorko on yhdelle vokaalille (myös esim. pitkän vokaalin tai diftongin etu- tai jälkiosalle) kohdistuva ilmiö, joka nostaa vokaalin sävelkorkeutta aavistuksen ja ainakin yleensä kai myös pidentää sitä vähän. Joka tapauksessa vaikea tuottaa ja kuulla. Sävelkorkoja voi myös olla useita yhdessä sanassa (búuggií 'the book'). Se voi olla täysin mielivaltaisella tavulla ja siten ainakin minulle vaikeasti äännettävissä kohdissa (wanaagsán 'hyvä', waryáa 'hei, moi'). Se myös välillä erottaa merkityksiä (ínan 'poika' vs. inán 'tyttö'; éy 'koira' vs.  'koirat'). Ja kuten tällaisille korko- ja painosensitiivisille kielille tuntuu olevan tyypillistä, normaalissa kirjoituksessa sävelkorkoa ei merkitä. Oppikirjassakaan niitä ei lukuteksteissä ole, vaan ainoastaan sanastoissa.

Syntaksissa erikoista on, että lausetyyppejä/tapaluokkia merkitään pakollisilla morfeemeilla, jotka yleensä taipuvat persoonassa, luvussa ja suvussa. Esim. indikatiivilauseissa on tapaluokkamerkitsin (taikka "verbaalinen subjektipronomini") waa ja interrogatiivilauseissa ma. Näin persoonataivutus (ja 3. persooassa suku) tulee lauseessa kahteen paikkaan, sekä "verbaaliseen subjektipronominiin" että itse verbiin (glossaus jotain vähän sinnepäin):
Waan     akhríyayaa.
W-aan    akhrí-yayaa.
IND-1SG  lukea-1SG.PRES.PROG
'Minä luen.'

En ole pitkään aikaan näin innostunut uudesta kielestä! Teen läksyt heti luennolta tultuani, tutkin kirjasta seuraavan luennon aiheet etukäteen, teen paljon kysymyksiä ja kuuntelen herkeämättä. Olen oppinut ihan hurjasti jo kahdessa päivässä!

Ai niin, nimien translitteroinnista piti sanoa jotain, mutta teksti on jo niin pitkä, että jääköön ensi kertaa...

20.3.2011

Tietotekniikan kielipolitiikkaa

Tietotekniikka on erikoisala, joka elää, päivittyy ja muuttuu koko ajan. Ala on ylivoimaisen englanninkielinen ja Amerikka-keskeinen – ainakin ollut perinteisesti. Suomessa on vuosikymmenet yritetty pysyä perässä ja vaihtelevalla menestyksellä suomentaa tietoteknistä sanastoa. Aihe on tulenarka monilla harrastajien IRC-kanavilla, sillä käännökset ovat usein epämääräisiä, tyylillisesti kankeita tai vähintään jäljessä kehityksestä. Minun on pitänyt jo pitkään blogata suomenkielisestä tietokoneterminologiasta, koska siinä on mielestäni muutamia ongelmia ja siksi potentiaalia tutkimusaiheeksi.

2000-luvun maailmassa Kiina on valtavaa kyytiä kasvava talous- ja teknologiamammutti. Kiina on yhteiskuntana tunnetusti kommunistinen ja muutenkin omintakeinen länsimaisesta näkökulmasta. Luottamus länsimaihin ja varsinkaan kapitalismiin ei kai ole korkeimmillaan, joten Kiinassa on ymmärtääkseni jo pitkään painotettu omalähtöistä ja kommunistiseen valtiomalliin sopivampaa tietotekniikkaa. Esimerkiksi 1990-luvun lopulla Kiinan tiedeakatemia aloitti Red Flag Linux -projektin, jonka tarkoituksena oli luoda laadukas kiinalainen Linux-distribuutio kiinalaisiin tarpeisiin. Maailmalla katsottiin tämän tarkoituksena olevan vähentää kiinalaisten riippuvuutta amerikkalaisista Microsoft-tuotteista jne.

Selailin tässä kiinalaisen tietokonevalmistaja Lemote Technologyn (jonka tuotteesta muuten lisää myöhemmin!) foorumia Google-kääntäjän avulla, ja silmiin pisti tämä ketju, jossa näyttää olevan keskustelua siitä, millä kielellä ohjelmistokehitystä Kiinassa pitäisi tehdä: englanniksi vai kiinaksi. (Tässä alkuperäinen kiinankielinen sivu: 中文编程: 把别人学英语的时间用来学计算机.) En ole vielä lukenut kovin pitkälle, enkä tiedä kuinka mielekästä konekäännöstä on lukeakaan, mutta tähän mennessä keskustelu on näyttänyt hyvin kiinnostavalta. Kiinaa osaavalle tämä juttu on varmasti vieläkin mielenkiintoisempaa.

Olen keskustellut jonkin verran esim. irkissä siitä, kannattaako ohjelmointia tehdä suomeksi vai ei. Itse teen nykyään kaiken ohjelmoinnin englanniksi: muuttujien nimet, kommentit ja dokumentaatiot. Suurin syy on se, että käyttämieni ohjelmointikielten syntaksit kuitenkin pohjautuvat englannin kieleen, joten jos koodin sekaan ryhtyy työntämään suomea, on tuloksena kohta päänsärkyä aiheuttava sekamelska.

Joka tapauksessa pohdinnanarvoisia juttuja kaikissa ei-englanninkielisissä kulttuureissa!

25.2.2011

Riku Nieminen selittää Munamiehen ääntä



Kohdassa 3:35. Opettelen tuonkin vielä jossain vaiheessa.

11.1.2011

Maailma muuttuu

Törmäsin tänä aamuna Tietokone-lehden nettikolumniin, jossa kirjoittaja valittelee teini-ikäisen lapsensa holtitonta tietokoneenkäyttöä ja pohtii toimintatapojaan lapsen ja tämän tietokoneen paimentamisessa: Sopiiko Linux teinille?

Olen aivan hämmästynyt, kuinka vieraalta kolumnistin perheasetelma tuntuu. Olemme varmaankin astumassa todellisuuteen, jossa aikuiset ihmiset käyttävät tietokoneita suvereenisti ja opettavat lapsilleen niiden käyttöä aivan samalla tavalla kuin mankelin ja kahvinkeittimenkin. Ja teinit sotkevat kaiken ja ovat saamattomia vätyksiä myös tietokoneiden suhteen – vanhemmat siivoavat jäljet sitten perästä.

Kun minä olin teini-ikäinen, tietokoneet (ainakin ihmisten kodeissa olevat) olivat teini-ikäisten leluja, eivätkä niitä aikuiset osanneet käyttää. Ihan itse minä olen saanut tietokoneeni rakentaa, korjata, asentaa ja säätää. Asensin Linuxin ensimmäistä kertaa vuonna 1999, 14-vuotiaana, melko lailla itsekseni. Suurimpana neuvona toimi kirjastosta lainattu kirja ja sen mukana tullut Red Hat 6.5:n CD.

En tietysti yritä väittää, että kaikki ikätoverini olisivat osanneet tietokoneiden käyttöä sen paremmin kuin nykyisetkään teinit. Sen sijaan väitän, että nykyisten teinien vanhemmat todennäköisesti osaavat paremmin kuin ikätoverieni vanhemmat.

29.9.2010

Robin Williams does little kid voice

I saw this years and years ago, but now I ran into it again and must share it with you. I do not understand how he does that voice. Try as I might, I cannot produce a pitch that high. Clearly it's not just by tightening his throat to force a higher frequency from his voice box, but even by doing a kind of whisper quality in my voice and adding a nasal component, I am unable to match what he's doing.

The uploader on Youtube has disabled embedding, but follow this link to see it.

15.4.2010

Kypsä ja raaka

Mietin tuossa aamulla semmoista juttua, että englannissa on eri sanasto hedelmien ja kasvisten kypsyydelle ja kuumentamalla valmistetun ruuan kypsyydelle. Hedelmistä kypsä ja raaka on ripe ja unripe, kun taas esimerkiksi pihvistä tai muusta paistetusta ruuasta kypsä on vaikkapa well done tai vain cooked. Raaka pihvi on raw.

SSA:ssa esitetään arvelu kypsän balttilaisesta alkuperästä, ja raaka on laina muinaisskandinaavista. Lainanantajan sukulaisia ovat mm. ruotsin ja englannin raw. SSA kyllä väittää, että englannin vastine olisi rough, mutta olen voimakkaasti eri mieltä.

31.1.2010

Rajageminaatiottomia e-loppuisia sanoja

Kehittelin joskus erääseen toiseen paikkaan listaa suomen kielen ortografisesti e-loppuisista sanoista, joissa ei ole loppukahdennusta eli rajageminaatiota. Ajattelin panna sen tännekin. Ilmiselvät aivan eiliset lainasanat ja muut triviaalihkot tapaukset ovat sulkeissa. Keksiikö lukija vielä lisää?
  • nalle
  • pelle
  • nukke
  • kaase ('kaaso', murt.)
  • saame
  • kolme (useimmissa[?] murteissa)
  • (psyyke)
  • (siitake)
  • (single)
  • (erisnimiä kuten Anne, Ville...)


Lista on askarruttavan lyhyt...