Unelmia ja toimistohommia

Sain tammikuussa töitä. Puran lääkärien saneluita. Työ on intensiivistä ja pikkutarkkaa, mutta kielentutkijalle todella mielenkiintoista. Lääkärin sanelu on nimittäin itselleni aivan uusi suomen kielen käyttöympäristö, johon en ole koskaan päässyt tutustumaan. Olen saanut paljon hyviä tutkimusideoita, joita listaan tähän ikään kuin julkisiksi muistiinpanoiksi. Saa hyödyntää vapaasti!

Taustaa

Terveydenhuollossa siis tuotetaan paljon tekstejä, jotka koskevat potilaita ja heidän hoitojaan. Tekstit ovat vastaanottokäyntiselostuksia, erilaisia raportteja ja kertomuksia, lähetteitä ja lääkärinlausuntoja. Osa on vapaata tekstiä ja jotkut määrämuotoisia lomakkeita.

On tapana, että lääkärit eivät kirjoita näitä tekstejä itse, vaan sen tekee heidän puolestaan koko liuta muuta henkilöstöä: sihteerit yms. tekstinkäsittelijät. Lääkäri sanelee tekstit nauhalle (nykyään oikeastaan useammin muulle digitaaliselle tallennusvälineelle), ja sen kirjoittaa puhtaaksi eli purkaa tekstinkäsittelijä. Kyseessä on siis puhuttua kieltä siinä mielessä, että sen välitön tarkoitus on kommunikoida informaatiota auditiivisesti tekstinkäsittelijälle, mutta kuitenkin tekstiä lopullisen tarkoituksen eli potilastietojen tallentamisen kannalta.

Sanelut ovat hyvin tarkkoja ja kirjaimellisia. Lääkäri siis sanelee kaiken sellaisenaan kuin se lopulliseen dokumenttiin kirjoitetaan, kappaleenvaihtoineen ja välimerkkeineen kaikkineen. Tästä seuraa varsin vaihtelevanlaisia tuloksia, sillä ei ole lainkaan harvinaista, että pilkkuja ei ole saneltu lainkaan tai niitä tulee konventionaalisen suomen kielen oikeinkirjoituksen kannalta aivan vääriin paikkoihin. Joskus ei tule pisteitäkään. Lisäksi lääkäri on toki (varmaan juridisestikin, mutta ainakin alan käytäntöjen mukaisesti) ehdottomassa auktoriteettiasemassa, joten tekstinkäsittelijä ei missään tapauksessa saa lisätä tai muuttaa pilkkuja tai pisteitä. Minulle on vielä vähän epäselvää, saako esimerkiksi vierasperäisiä aineksia sisältäviin yhdyssanoihin kuten thorax-röntgeniin tai lidocain cum adrenalin -puudutukseen lisätä yhdysmerkkejä, kuten oikeinkirjoitussäännöissä suositellaan. Toistaiseksi olen lisäillyt.

Välillä en oikein edes ymmärrä koko sanelumenettelyn tarkoitusta. On paljon hyvin lyhyitä saneluita, joissa vaikkapa neuvotaan täyttämään jokin lausunto- tai lähetelomake. Jos kerran lääkärillä on itsellään jo tietokoneella lähetelomake auki sanelemista varten, ja täyttämisohjeen sanelemisessa kestää 40 sekuntia, miksi sanella ollenkaan sen sijaan että täyttäisi lomakkeen itse? Ei myöskään tunnu ollenkaan tarpeelliselta suhtautua lääkäriin ammatillisena auktoriteettina tekstin ja kieliasun suhteen. En osaa oikein kuvitella mitään järkisyytä sille, miksei lääkäri voisi vain sanella suoraan tavallisena puheena, josta tekstinkäsittelijä sitten tulkitsisi virkkeiden rajat ja välimerkittäisi virkkeet oman koulutuksensa ja kielenkäytön asiantuntemuksensa perusteella. Tähänastisen kokemukseni mukaan lääkärien sanelemat välimerkitykset ovat nimittäin yleensä pahasti väärin suomen kielen oikeinkirjoitussääntöjen valossa. Usein välimerkkejä ei ole ollenkaan: dokumenttiin tulee sitten 10-rivisiä kappaleita, joissa ei ole yhtään pilkkua tai pistettä, koska lääkärin sana on lääkärin sana, eikä siihen saa puuttua.

Tekisin saneluista mielelläni väitöskirjan, mutta hirvittää kyllä etukäteen, kuinka valtaista lupamenettelyprosessi siihen tarvittaisiin. Tutkimusnäkökulmia on kyllä pälkähdellyt päähän jo runsaanlaisesti!

Tutkimusideoita

Tässä siis vapaasti hyödynnettäviä tutkimusideoita lyhyesti kuvattuna ja aihepiireittäin lajiteltuna. Olen pyrkinyt käyttämään mahdollisimman geneerisiä, keksittyjä ja minimaalisia esimerkkikielenaineksia lainausmerkeissä.

Puheen suhde lopulliseen tekstiin

• lääkärin puheesta puhesyntaktisesti/foneettisesti välittyvien puhunnosten/virkkeiden yhteys saneltuun välimerkitykseen
• itsekorjaukset
• epäröinnit ja sanahaut
• lomakepohjien täyttöohjeet vrt. vapaamuotoinen teksti
• poikkeamat sanelukaavasta (ks. seuraavasta)

Diskurssiaiheita

• potilaaseen viittaaminen (esim. potilas; tutkittava; nolla-anafora)
• potilaan referointi (ks. myös seuraavasta)
• lääkäriin viittaaminen (yks. 1. persoona; allekirjoittanut)
• paikkaan ja tilaan viittaaminen
• "tehdään lähete [tutkimukseen] [sairaalaan], käy edeltävästi verikokeissa täällä"
• muihin vastaanotolla olijoihin viittaaminen (esim. vanhuksen omainen, lapsen vanhempi)
• kehotukset, suositukset, määräykset, reseptit
• "kirjoitetaan [lääke]"
• "saa mukaan haavanhoito-ohjeet"
• "potilaan kanssa keskusteltu tupakoinnin vähentämisestä"
• "ottaa uudelleen yhteyttä tarvittaessa"
• voinnin ja yleistilan kuvailut
• tekstinkäsittelijän puhuttelut ja muut epälineaarisuudet / poikkeamat sanelukaavasta
• "lisäätkö lääkelistaan vielä..."
• "kiitos kirjoittajalle" 

Semantiikkaa

• evidentiaalisuus
• episteemiset modaalisuudet kuten potentiaalin käyttö
• potilaan kokemusten ja puheiden raportointi ja referointi
• "potilas kertoo, että..."
• "ei koe saaneensa apua lääkkeestä"
• oireet, havainnot, kokeet, testit, laboratoriot
• empiirisesti mitatut lääketieteelliset havainnot, lääkärin näkemykset vs. potilaan sanomiset
• konsultaatiot (+ kollegaan viittaaminen)
• diagnoosista puhuminen (myös diskurssinäkökulmaa)
• "x ei indisoitu"
• "sopii x:ksi"

Metakysymyksiä

• puhuttua vai kirjoitettua kieltä?
• kuka on kirjoittaja?
• kytkökset muihin saneltuihin teksteihin

Muuta

• hengitysäänten kuvailemisen onomatopoeesi (rahina, rohina, pihinä, ritinä, vinkuna, vingahdus, vongahdus)
• näille on ehkä alan kirjallisuudessa ja opetuksessa konventionaaliset/preskriptiiviset tarkoitteet ainakin osittain?
• tekstilajianalyysiä (en tunne tarkemmin tekstintutkimusta, niin en osaa eritellä enempää)
• slangi/jargon-sanasto, epäviralliset termit (labra; leukkari 'leukosyytti, valkosolu')

Maanantai-illan Internet-viha

<@Zet> mä oon aika pettynyt koko 
       helsingin yliopiston, 
       ainejärjestöjen ja HYYn 
       ilmapiiriin. hirveesti on  
       kaikenlaista ohutta 
       perinteestä puhumista ja  
       liturgista hurskastelua, mut 
       se mitä käytännössä tapahtuu 
       on et myydään laittomasti 
       kaljaa paskaisissa 
       kivitaloissa koko suomen 
       kalleimmilla tonteilla.
<@Zet> sit käydään kerran viikossa 
       luennolla ja ollaan 
       kateellisia kaikille jotka on  
       vähänkin tehokkaampia

Somalin kurssilla on kivaa

Eilen alkoi Helsingin kesäyliopiston somalin kielen kurssi. Kävin tänään siis toista kertaa istumassa siellä aurinkoista kesäiltaa. Eikä kyllä haittaa yhtään, koska sen verran monta vuotta olen yrittänyt somalin kurssia havitella!

Tähän mennessä olen tosi tyytyväinen. Opettajan nimi on Liibaan (geneerisesti "länsimaaksi" translitteroituna Liban – tästä myöhemmin), ja hän käyttää kielitieteellistä terminologiaa tottuneesti. Esimerkiksi moniin Kielikeskuksen kursseihin verrattuna opetus on paljon vähemmän lingvistiä turhauttavaa! Liban on opiskellut ainakin suomea ja venäjää ja puhuu suomea erinomaisesti. Luentoja on neljästi viikossa ja ne kestävät kolme tuntia, mikä on mukavaa, koska harvakseltaan luennoitavilla kielikursseilla pääsee yleensä kokoontumisten välissä unohtamaan paljon asioita. Libanin karismaattista esiintymistä ei myöskään kyllästy seuraamaan. Kertakaan ei ole ajatus harhaillut, vaan olen seurannut koko ajan. Huumoria ei puuttunut eilenkään, kun harjoiteltiin vokatiivin oikeanlaista sävelkorkoa ja äänenkäyttöä (metapäämääränä tietysti myös opiskelijoiden suullinen aktivoiminen ja toisiinsa totuttaminen).

– Faadumo : Faadumáy.
– FAADUMÁY, niin että Faadumo kuulee sinne Itäkeskukseen asti, että häntä kutsutaan.

Itse somalin kieli on tosi jännä, eniten fonologisesti ja syntaktisesti. On pitkiä vokaaleja ja konsonantteja, mutta kaksoiskonsonanttien esiintymät ovat varsin rajatut (mm. gg sallittu, kk ei). Ja sitten on tietysti koko liuta erilaisia kurkkuäänteitä, mm. soinniton ja soinnillinen faryngaalifrikatiivi, glottaaliklusiili ja soinniton uvulaariklusiili.

Suomalaiselle vaikeiden konsonanttien lisäksi on vielä suprasegmentaali-ilmiö, jota oppikirja sanoo sävelkoroksi. Sen kuvaaminen on selvästi perustutkimuksessa vähän kesken, koska kuulemma eri kieliopeissa sitä merkitään eri tavalla ja kutsutaan erilaisilla termeillä, eikä minulle ole vielä ihan selvinnyt, mitä kaikkea siihen liittyy. Jonkin verran se on sama asia kuin sanapaino esim. venäjässä, mutta ei ihan. Sävelkorko on yhdelle vokaalille (myös esim. pitkän vokaalin tai diftongin etu- tai jälkiosalle) kohdistuva ilmiö, joka nostaa vokaalin sävelkorkeutta aavistuksen ja ainakin yleensä kai myös pidentää sitä vähän. Joka tapauksessa vaikea tuottaa ja kuulla. Sävelkorkoja voi myös olla useita yhdessä sanassa (búuggií 'the book'). Se voi olla täysin mielivaltaisella tavulla ja siten ainakin minulle vaikeasti äännettävissä kohdissa (wanaagsán 'hyvä', waryáa 'hei, moi'). Se myös välillä erottaa merkityksiä (ínan 'poika' vs. inán 'tyttö'; éy 'koira' vs. eý 'koirat'). Ja kuten tällaisille korko- ja painosensitiivisille kielille tuntuu olevan tyypillistä, normaalissa kirjoituksessa sävelkorkoa ei merkitä. Oppikirjassakaan niitä ei lukuteksteissä ole, vaan ainoastaan sanastoissa.

Syntaksissa erikoista on, että lausetyyppejä/tapaluokkia merkitään pakollisilla morfeemeilla, jotka yleensä taipuvat persoonassa, luvussa ja suvussa. Esim. indikatiivilauseissa on tapaluokkamerkitsin (taikka "verbaalinen subjektipronomini") waa ja interrogatiivilauseissa ma. Näin persoonataivutus (ja 3. persooassa suku) tulee lauseessa kahteen paikkaan, sekä "verbaaliseen subjektipronominiin" että itse verbiin (glossaus jotain vähän sinnepäin):

Waan     akhríyayaa.
W-aan    akhrí-yayaa.
IND-1SG  lukea-1SG.PRES.PROG
'Minä luen.'

En ole pitkään aikaan näin innostunut uudesta kielestä! Teen läksyt heti luennolta tultuani, tutkin kirjasta seuraavan luennon aiheet etukäteen, teen paljon kysymyksiä ja kuuntelen herkeämättä. Olen oppinut ihan hurjasti jo kahdessa päivässä!

Ai niin, nimien translitteroinnista piti sanoa jotain, mutta teksti on jo niin pitkä, että jääköön ensi kertaa...

Kielisukulaisuudesta ja biologisesta evoluutiosta

Olin viime viikolla kielihistorioitsija Petri Kallion luennolla, jolla hän esitteli suomen kielen lainasanakerrostumia aivan viime vuosikymmenistä ammoisiin kantauralilaisiin aikoihin. Kallio vyörytti epähuomiossa materiaalinsa läpi niin nopeasti, että luennon loppuun jäi yli puoli tuntia tyhjää aikaa, joka käytettiin kysymyssessiointiin.

Kalliolta kysyttiin mielipidettä kielisukulaisuuden visuaalisista representaatioista, ja yllätyksekseni hän puolusti vahvasti perinteistä korhoslaista (ks. Mikko Korhonen) sukupuumallia^[1]. Muut tutkijat ovat kritisoineet puuta mm. harhaanjohtavasta ja tahattomasti arvottavasta nykykielten järjestämisestä, perustelemattomasta binäärisyysoletuksesta ynnä muusta. Kallion mielestä taas jos hylätään sukupuumalli, samalla väistämättä hylätään historiallis-vertailevan kielitieteen aksiooma kielten darwinistisesta, biologiseen evoluutioon vertautuvasta polveutumisesta kantakielestä tytärkieliin.

Paitsi että olen käynyt luennoilla, olen tänä syksynä lukenut myös Richard Dawkinsin popularisoimaa evoluutiotiedettä. Tältä pohjalta joudun olemaan periaatteessa samaa mieltä Petri Kallion kanssa sukupuuajatuksen välttämättömyydestä. Mutta on siinä ongelmiakin.

Evoluutio on suurimmalta osaltaan erinomainen metafora kielten genealogiselle sukulaisuudelle. Dawkins tähdentää The Greatest Show on Earth> -kirjassaan, että lajiutuminen on hidas ja vaivihkainen prosessi, jota ei aikalainen juuri pysty havaitsemaan: eliöpopulaatioihin syntyy pikkuhiljaa vähittäisiä muutoksia, mahdollisesti rotuja, jotka kuitenkin ovat kaiken aikaa samaa lajia. Kuitenkin jossain vaiheessa yksi laji haarautuu useaksi, eikä siltikään voida osoittaa mitään yhtä sukupolvea, jossa se tapahtuu. Onhan ihan mieletön ajatus, että eläin olisi eri lajia kuin vanhempansa. Samalla tavalla on mieletön ajatus, että ihminen oppisi vanhemmiltaan äidinkielen, joka ei kuitenkaan olisi hänen vanhempiensa kieli, vaan sen tytärkieli. Ei ole mahdollista osoittaa tiettyä sukupolvea, jonka kohdalla kantakieli on muuttunut tytärkieleksi. Populaatiot ovat lajiutuneet, kun ne eivät enää voi keskenään saada lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä. Murteiden kieleytyminen taas on monimutkaisempi kysymys, mutta tämän analogiatarkastelun kannalta ehkä riittää sanoa, että kieleytyminen on tapahtunut, kun kahden eri murteen puhujat eivät enää ymmärrä toisiaan.

Samalla tavalla kuin biologiset eliöpopulaatiot eriytyvät toisistaan esimerkiksi ympäristön ja vaeltelun seurauksena, niin myös kielet. Itse asiassa prototyyppisessä tilanteessa kielet kai eriytyvät tytärkieliksi samalla kertaa, kun kantakieltä puhuva ihmispopulaatio eriytyy useammaksi populaatioksi. Kielten muutos on vain monta monta kertaluokkaa nopeampaa kuin ihmisen kaltaisten eliöiden geneettinen muutos. Mutta nopeudella ei ole merkitystä ilmiöiden vertautuvuuden kannalta: eliöpopulaatiot muuttuvat ensin areaalisiksi saman lajin varianteiksi tai roduiksi ennen kuin eriytyvät omiksi lajeikseen; kieli eriytyy ensin murteiksi ja sitten tytärkieliksi.

Johonkin näille main vertautuvuus evoluution ja kielisukulaisuuden käsitteistössä kuitenkin nähdäkseni päättyy. Tietysti voidaan ajatella, että siinä missä eliöiden välisiä yksilöeroja selittävät geenit voisivat vertautua yksittäisten kielten sosiolektien ja murteiden kielioppipiirteisiin ja lekseemeihin, ja näiden keskinäinen valikoituminen sitten samankaltaisesti ajaisi eriytymistä "luonnonvalinnan" kautta. Ja vertautuisiko geenin mutaatio sitten johonkin kielen piirteen innovaatioon tai lainautumiseen?

Niin, kielet voivat lainata toisiltaan asioita, ja on olemassa kaikenlaisia areaalipiirteitä, jotka eivät selity pelkästään genealogisen sukulaisuuden kautta. En usko, että näitä tapauksia on hedelmällistä verrata esimerkiksi konvergenttiin evoluutioon tai sattumaan. Eliöt eivät lainaa liian kaukaisilta sukulaisilta geenejä, koska eri lajien edustajat eivät saa keskenään jälkeläisiä, mutta kielet voivat lainata sanoja ja muita asioita mistä tahansa muusta kielestä riippumatta sukulaisuudesta. Areaali- ja lainavaikutuksia darwinistinen sukupuumalli ei riitä selittämään.

Tarpeeksi läheiset sukulaiseliöthän voivat kyllä tuottaa erilaisia risteytyksiä, joita voisi ehkä verrata vaikkapa suomen länsimurteita edeltäneen kielimuodon ja muinaiskarjalan "risteytykseen", savon murteeseen. Se on eräänlainen historiallis-kielitieteellinen puudeliterrieri, jota edeltäneet kielimuodot olivat valmiiksi läheistä genealogista sukua, ja niiden puhujapopulaatiot asuivat lähellä toisiaan.

Mutta hybridikieliä voi syntyä ihan mielivaltaisesti! Englannin ja ranskan pidginejä ja kreoleja on pilvin pimein pitkin vanhoja siirtomaita, eivätkä niitä rajoita ollenkaan pohjalla olevien kielten genealogiset suhteet toisiinsa. Tähänkään ei sukupuumalli oikein istu. Geenien lainautumista kenguruiden ja undulaattien välillä nyt ei vain tapahdu, mutta jos analogia siirretään kielitieteeseen, kaikki onkin taas mahdollista.

Toivoisin kovasti, että historiallinen kielitiede pikkuhiljaa pääsisi yli darwinismimetaforastaan ja kehittäisi kielisukulaisuuden, areaalipiirteiden, lainautumisen ja kontaktien kuvaamiseen radikaalisti uudennetut systeemit. Evoluutiomalli tyssää melko nopeasti siihen, että geeni ja lekseemi (tai mikä tahansa kielijärjestelmän meemi) tottelevat niin erilaisia sääntöjä leviämisensä suhteen. Ja tietysti kun niitä sukupuita piirretään, niin olisi ihan mukavaa välttää piirtämästä niistä sellaisia, joissa piirtäjän oma äidinkieli lähihaaroineen on kaikkein ylimmällä oksalla ja muut sitten alenevassa järjestyksessä esimerkiksi puhujapopulaatioiden länsimaalaisuuden mukaan.

1. Ohhoh, opin vasta tuosta Wikipedia-artikkelista, että Ulla-Maija Kulosen edesmennyt aviomies oli Mikko Korhonen! Palaset loksahtelevat ja Helsingin yliopiston fennougristiikan näyttämö päässäni täydentyy...

Syksy on taas

Taas on alkanut uusi lukuvuosi ja sen myötä blogi täyttänyt jo kaksi vuotta. Taaskaan en huomannut mainita asiasta, kun se oli oikeasti ajankohtainen.

Tämänhetkisten laskelmien mukaan nyt pitäisi olla alkamassa toiseksi viimeinen lukuvuoteni perustutkinto-opiskelijana. Keväällä on graduseminaari, ja jos suinkin töiltä ja saamattomuudelta kykenen, yritän aloittaa gradua jo syksyn puolella.

Voi torstai

Eilen ei olisi tehnyt mieli liikkua minnekään, koska on flunssa. Kurkku on ollut kipeä maanantaista asti ja pahenee koko ajan. Mutta siitä huolimatta käväisin aamulla yliopistolla hakemassa tiedekunnan opintotoimistosta HuK-tutkintotodistukseni, syömässä ja vielä viivähtämässä harvinaisen kuivalla luennolla. Muutakin menoa olisi ollut, mutta luovutin ja menin kotiin potemaan.

Yritin keittää teetä, mutta vedenkeitin oli mennyt rikki. Siihen ei vain tule virtaa. Join sitten kaakaota, sillä soijamaidon voi lämmittää näppärästi mikrossa. Ehkä teevedenkin voi?

Tänä aamuna oli vähemmän kuiva luento. Nyt on älytön nälkä, mutta Unicaféssa on ruuhkaa, tapani mukaan en syönyt aamupalaa, istun kirjastossa kaulaliina kaulassa ja takki päällä. Ja pitäisi jotain ajankulua keksiä kuuteen asti. Silloin on ainejärjestöpuuhaa, johon olen lupautunut. Periaatteessa voisi käydä kotona välillä, mutta saapa nähdä, menenkö.

Vihaan sairastamista, varsinkin semmoista, että sairastaa ihan vähän. Semmoista, ettei ole kuumetta, mutta olo on silti perseestä ja henki ei kulje ja ääni alkaa kuulostaa 40 vuotta tupakoineelta. Kaikki oleminen vituttaa, mutta vähiten vituttaisi kotona. Paitsi että sielläkin on tiskiä ja tekemättömiä ja kirjoittamattomia asioita ja vaikka mitä. Eikä vedenkeitin toimi.

Välillä jotain itsestäni

Enpä ole pitkään aikaan kirjoittanut ihan muuten vaan. Tästä uhkaa tulla ns. asiantuntijablogi, jossa vain mietitään juttuja eikä yhtään fiilistellä tyyppejä. Korjataan vähän asiaa.

Täytin tässä äsken vuosia ja tuli älyttömän vanha olo. Olen viettänyt viime aikoina paljon aikaa peilin edessä tuijotellen harmahtavaa parranväriä, joka naamasta paistaa, vaikka kuinka tarkkaan käyttäisi höylää. Vanhemmiltani tuli kiva synttärikortti, jossa on mukana valokuva kymmenvuotiaasta itsestäni. Kyllä, minulla oli näin helvetin kummallinen hiusraja jo pentuna. Hyvä kai se sentään omalla tavallaan.

Viime aikoina olemassaoloani eniten hallinnut tunne on varmaan ollut turhautuminen siihen, kuinka kaikki on aina kesken, enkä saa mitään aikaan. Eniten hommat tietysti konkretisoituvat esseinä, jotka ovat aloittamista vaille valmiit, mutta lisäksi olen himoinnut alati halpenevia ulkoisia kovalevyjä. Mutta mitä semmoisella tekee ihminen, joka ei koskaan tee mitään tietokoneella? Tuollaiselle olisi tarvetta semmoisella ihmisellä, joka valokuvaisi jatkuvasti tai säveltäisi musaa tai koodailisi tai piirtäisi tai muuten olisi tuottelias. Mutta en minä koskaan saa mitään aikaiseksi. Musiikkia ja elokuvia tietysti internetistä saa ja ne vievät levytilaa, mutta nykyajan liittymillä melkeinpä kaikki mahdollinen on on-demand, eikä niin ole tarvetta koota kaikkea sisältöä omille tallennusmedioille himaan. Aika sama vaikka jotain imuroitua multimediaa häviäisikin hypoteettisessa kovalevyrikossa vaikkapa. Omien tuotosten menetys vituttaisi enemmän.

Niin, olen kohta humanististen tieteiden kandidaatti! Nopat on suoritettu, ja nyt enää odottelen, että yleisen kielitieteen byrokratia saa aikaiseksi kokonaisuusmerkinnän ja sitten vain ilmoittaudun publiikkiin. Pieni aikaansaamistyydytyksen pilkahdus on siis tämänkin organismin vaelluksessa näkyvissä.

Gradustakin on vaihteeksi ihan varteenotettavia ideoita. Pitäisi varmasti jo käydä jotain syventävien opintojen HOPS-keskusteluja jonkun tyypin kanssa. Haluaisin myös jo tietoa tulevan lukuvuoden graduseminaareista, mutta laitoksen kotisivut ovat tuon infon suhteen kitsaat. Voihan tietysti olla, ettei niistä kukaan tiedä vielä mitään...

Semmoisesta muuten tulee hyvät fiilikset, kun eksplikoi tärkeille ihmisille, mitä ajattelee heistä. Tulee semmoista selkeyttä elämään ja ylipäätään kiva mieli. Etenkin jos vielä tärkeät ihmiset vastavuoroisesti eksplikoivat ja ajatukset ovat samankaltaiset.

np. Chalice – Ühendatud inimesed (kõmm kõmm koos Martiniga)

Miten ydinperheet pysyvät koossa?

Aviisi 11/2009: Opiskelijalle tuplatulot seksillä

Kommentti:

Seksityön hyväksyminen on uhka perheille, sillä hyväksyminen tekee promiskuteettisesta seksitä entistä hyväksyttävämpää yhteiskunnassa. Nykyisin lähes kaikki seksi tapahtuu avioliitoissa ja avoliitoissa, sillä suomalaiset naiset eivät suostu irtoseksiin. Naisilla on Suomessa vain 5 kumppania elämänsä aikana.

Jos naiset hyväksyisivät irtoseksin, niin miehet saisivat seksiä myös elämättä suhteessa naisen kanssa, ja tämä mahdollisuus hajottaisi suuren osa avioliitoista.
- nimim. exOpiskelija

Ydinperheet pysyvät koossa, koska heteronaiset säännöstelevät seksiä. Jos heteronaiset suostuisivat vapaasti harrastamaan "irtoseksiä" heteromiesten kanssa, niin kukaan heteromies ei enää koskaan haluaisi perustaa perhettä, ja näin suomalainen yhteiskunta tuhoutuisi. M.O.T.

Uutta kurssia pukkaa

Olin tänään ensimmäisellä Sukupuoli ja kansalaisuus -kurssin luennolla. Asiasisältö vaikuttaa jännältä, mutta kylläpä jäi hämmentyneet fiilikset taas.

Opettaja Paula Kuosmasen tapaan kurssi jaettiin keskusteluryhmiin ensimmäisellä luennolla. Opiskelijoita oli noin 20, ja ryhmistä piti tulla neljän, viiden hengen suuruisia. Kurssilla on sattumalta neljä (itseni tällä kertaa mukaan lukien) miestä. Opettaja kysyi meitä kaikkia aprikoivasti silmäillen, haluaisimmeko muodostaa miesryhmän.

Miksi ihmeessä? Kukaan ei oikein ihmetteleviä ääntelyitä lukuun ottamatta vastannut mitään. Tähänastisilla naistutkimuskursseilla on kuitenkin opittu teoretisoimaan ja kyseenalaistamaan sukupuoliin liittyviä odotuksia ja niissä nähtyjä ominaisuuksia. Miksi pitäisi naistutkimuskurssilla ehdoin tahdoin sukupuolittaa jotain asiaa, jonka sukupuolittamiselle on vaikea nähdä arvoa? Onko nyt ihan oikeasti syytä olettaa, että pelkistä ns. miehistä koostuva ryhmä saisi jotenkin tiivistettyä ja tuotua julki jotain "miesnäkökulmia", jotka eivät pääsisi esiin sekaryhmissä? En uskaltanut kysyä opettajalta, miksi tämä ehdotti miesryhmää perustettavaksi. Pitää ehkä udella hänen tarkoitusperiään myöhempänä ajankohtana.

No, päädyin sitten sekaryhmään, jonka eräs aikuisopiskelijajäsen sitten luennon päätteeksi kommentoi, että onpas kiva saada miesnäkökulmaa tähän ryhmään. Tähän minä sitten tapani mukaan jotain sellaista, että "ai, olenko minä mies?" Täti naurahtaa, toteaa "no olet!" mutta vakavoituu heti, katsahtaa ruumistani ylös alas kuin varmistaakseen tulkintansa, nousee, ja alkaa keräillä papereitaan.

(Onpas nyt hankalaa miettiä upotettujen lainausten välimerkittämistä, joten en viitsi edes yrittää.)

Miksi miesidentiteetti vituttaa niin saatanasti? Kliseistä on sanoa, että ahdistaa, kun väkisin työnnetään lokeroon lupaa kysymättä.

Muutenkin olen tässä miettinyt, että naiseksi pääseminen on hyvin tarkoin kriteerein vartioitu. Uutisissa viime päivinä velloneen juoksija Caster Semenyan tapaus on hieno esimerkki tästä. Jos ei ihmisellä ole tarpeeksi feminiiniset ruumiin tuntomerkit, kukaan ei usko naiseksi. Sama juttuhan koskee transnaisia, joita kukaan ei suostu uskomaan (tai ainakaan puhuttelemaan) naisiksi ennen kuin sukupuolielimet on tarpeeksi hyvin piilotettu tai kirurgisesti poistettu, ääni harjoiteltu sopivan korkuiseksi, parta poistettu laserilla, hiukset kasvatettu ja silikonit asennettu. Sen sijaan geneerisen muodoton ihminen luetaan naps vain mieheksi, vaikka kyseisen ihmisen sukupuoli-identiteetti ei olisikaan mies. Ja sekös vituttaa, varmasti eniten niitä, joilla ylipäätään on sukupuoli-identiteetti.

V niin kuin...

Tänään eräällä luennolla käsiteltiin sananalkuista v:tä sellaisissa sanoissa, joissa ensitavun vokaali on labiaalinen eli pyöreä eli o, ö, u tai y. Keskustelussa luennoitsijat A ja B esittelivät vuohi-sanan etymologiaa. Sana on lainanantajakielessään (kantabaltissa muistaakseni) alkanut tavulla, jossa on ollut pelkkä pitkä o.

Luennoitsija A: Näissä sananalkuisissa oo- ja uo-tavuissahan ilmenee usein tällaista v:n ilmaantumista ja katoamista, mikä on tietysti ihan luonnollista. Jos te vaikka kokeilette ääntää tämmöistä uo uo uo niin helpostihan siitä tulee wouwwouwwouwwou, eli siinä tulee tällaista veemäistä ääntä.
Luennoitsija B: Todella veemäistä.

Ja sitten meitä nauratti.

Avotakka: Vain parasta opiskelijan asuntoon

Olisipa minullekin kelvannut omistusasunto abivuonna.

Kaksio oli avara ja valoisa, juuri kuten Sabrina toivoi. Se myös sijaitsee lähellä luontoa ja ulkoilumaastoja. Olohuoneen ja makuuhuoneen ikkunoista sekä parvekkeelta avautuvat maisemat luonnonsuojelualueelle. Edes viiden kilometrin etäisyys Turun keskustasta ei ollut autoilevalle naiselle ongelma. Päinvastoin, hyvät pysäköintitilat merkitsivät ylimääräistä plussaa.

Olgun lea buolaš

Tänään pelasin WoWia ja kävin kaupassa. Taisi olla ensimmäinen kerta tänä vuonna kun kävin ulkona, tai siis sen jälkeen kun tulin uudenvuoden bileistä kotiin. Olihan se jo jotain kolme tuntia tämän vuoden puolella.

WoWin pelaamisen sijaan olisi vissiin kannattanut esim. ilmoittautua tiedekuntatenttiin, joka on ensi viikolla. Se on tosin perusopintojen tiedekuntatentti. En ole nyt ihan varma, onko minulla tentittävänä jotain perusopintoja. Yleisestä kielitieteestä voisi ollakin. En vain jotenkin mitenkään saa aikaiseksi, että tutkisin asiaa.

Taidan lämmittää lounaan jämiä ja sitten jumittaa Facebookiin tai johonkin muuhun yhtä tärkeään...

Elämä on ihanaa

Olin Siulan puurojuhlassa Uudella. Söin pipareita ja katselin fuksien parveilua, säntäilyä ynnä muuta paikoillaan pysymättömyyttä. Bailusalin ulkopuolelle syntyi oikein miellyttävä jutustelurinki, jossa jutusteltiin oikein miellyttävästi. Se oli kivaa.

Vähän ennen yhtä minä, M ja J läksimme kohti Huonetta. Matkalla söimme falafelit.

Huoneelta löysin sinne viime perjantain villasukkakerhon jäljiltä unohtamani sormikkaat. Huone alkoi täyttyi jatkoja viettävistä ihmisistä. Kolmen aikoihin en oikein nähnyt hengaamisen jatkamisessa mielekkyyttä, ja päätin lähteä kotiin.

En ole muuten tullut koskaan ajatelleeksi, että puoli neljältä maanantaiaamuna ei kulje junia eikä busseja.

Taksimatka Elielinaukiolta Vantaalle on muuten aika kallis.

Toiminnankehitysseminaari: yliopisto-opiskelijan luokkaretki

Niin päättyi Lammin seminaari. Tavallaan vähän kaduttaa, etten aiemmin ole tullut osallistuneeksi. Toisaalta aiempina aikoina minulla ei ollut käytännössä lainkaan opiskelukavereita, saati sitten alkoholittomia sellaisia, joten tokko olisi illanviettovaihe ollut mieluisa kokemus tuolloin sitäkään vähää kuin nyt.

Seminaarin luonnehdinta yliopisto-opiskelijoiden luokkaretkenä ei kohdallani ollut kovin kaukana totuudesta. Minulla oli mukavaa niin kauan kuin oli virallista vakavaa ohjelmaa, mutta heti kun siirryttiin viralliseen "hauskaan", minuun hiipi pikkuhiljaa mutta vääjäämättömästi ihan uskomaton ahdistuskohtaus ja tarve paeta kaikkia ympärilläni. Hipsinkin jossakin vaiheessa iltaa huoneeseemme olemaan yksin pimeässä, jotten olisi hajonnut ihan täysin. Menin nukahtamaan siinä lojuessani noin tunniksi, minkä jälkeen pakottauduin takaisin ihmisten sekaan möllöttämään. Lopulta olo parani ihan siedettäväksi.

Edellinen vastaavanlainen kokemus ajoittuu varmaankin jollekin ala-asteen luokkaretkelle, jolla taistelin ihan järkyttävän limudiskoaversion kourissa. Muilla oli kivaa viereisessä huoneessa Ace of Basen tahdissa, ja minä luin yksin makuupussissa Aku Ankan taskukirjaa taskulampun valossa.

Seminaarissa kuitenkin juteltiin ihan tolkun asioita, ja nyt varmasti ymmärrän paremmin tutkintorakennetta, sen kehityskulkuja, laitoksen byrokraattisia rakenteita ja muuta semmoista. Ei varmaan tehnyt pahaa nähdä henkilökuntaakaan oikeina ihmisinä yliopistoympäristön ulkopuolella puhumassa tavallisia asioita.

Paikan vegaaniruoassa oli kyllä toivomisen varaa. Ne vaikuttivat vähän vasemmalla kädellä tehdyiltä, ja mausteratkaisut olivat erikoisia. Valkopapukastikkeessa tilliä, häh?

Penseä perjantai

Tänä aamuna tuli kiire juosta bussiin. Kerkesin juuri ja juuri. Näytin matkakorttiani lukijalle, joka ei inahtanutkaan. Painoin nappia, ja kone ulvahti sanoen, ettei riitä arvo kortilla. Vilkaisin lompakkoon, jossa kilisi kolikoita noin 1,40 euron arvosta. Astuin allapäin takaisin jalkakäytävälle, avasin uudestaan sateenvarjoni ja lähdin talsimaan kohti Tikkurilan asemaa korttia lataamaan.

Myöhästyin venäjän tunnilta. En ollut tehnyt taaskaan läksyjä, mutta enpä ole kyllä läksyjen tekemisestä jaksanut enää lukion toisen vuoden jälkeen kantaakaan huolta. Venäjän tunnin jälkeen menin syömään päärakennuksen Unicaféseen. Listalla tarjottiin Kasvislasagnettea (k,vl,pyydettäessä: ve). Pyysin vegaanista kasvislasagnettea, ja sain lautasellisen rasvaisessa suolaliemessä haudutettuja kesäkurpitsan paloja, juureksia ja kaikenlaista muuta, millä ei kylläkään ollut mitään tekemistä lasagneten kanssa.

Nyt istuskelen Franzeniassa tietokonettani latailemassa. Kahdelta alkaa tundranenetsin kurssi, joka on näillä näkymin oleva viikkoni kohokohta. Sekin kyllä vituttaa aika ankarasti, sillä en löytänyt aamulla muistivihkoani mistään, enkä ole vielä opetellut kirjoittamaan tietokoneella kyrillisiä aakkosia. Mitenkähän ihmeessä saan mitään muistiinpanoja aikaiseksi? Varmaan pitää translitteroida koko setti lennossa.

Pitää jonain päivä asentaa vaikkapa kominkielinen näppäimistökartta tähän tietokoneeseen, jotta saan nenetsiä kirjoitettua. Venäläinen kartta ei riittäne, koska nenetsissä käytetään laajennettua kyrillistä aakkostoa, jossa on venäjästä tuttujen merkkien lisäksi ӈ-merkki ([ŋ]).

Kurainen keskiviikko

Tänä aamuna satoi, joten enpäs viitsinyt lähteä venäjän tunnille. Siellä kyllä saattoi olla joku välitentin tapainen juttu, mutta vitut. Huomiseksi olen merkinnyt kalenteriini vielä yhden ruotsin kurssin, mutta Oodi on sitä mieltä, etten ole ilmoittautunut semmoiselle. Ei sitten.

Optikko soitti tänään kertoakseen, että uudet silmälasini ovat valmiit. Voisin käydä ne huomenna hakemassa.

Opintoputkessa törmäsin erääseen kaveriini, joka opiskelee AAKKL:lla. Läksimme syömään päärakennuksen Unicaféseen, jossa tapasin vielä lukioaikaisen kaverini N:n. N on tämän syksyn fuksi. Olemme saman ikäisiä. Hän on neljä vuotta hakenut opiskelupaikkaa, kun taas minä pääsin taannoin ensimmäisellä kerralla. Tällä välin olen itse ehtinyt heilua armeijassa ja sivarissa ja tuhlata aikaa vaikka mihin. Ajan miettiminen tällä tavalla auttaa näkemään asiat uudesta perspektiivistä. N on kuulemma vanhempi kuin kaikki tuutorinsa.

Nyt istun Opiskelijakirjastossa naputtamassa esseetä, joka olisi pitänyt olla valmis elokuun lopulla. Saapa nähdä, vieläkö opettaja sen ottaa vastaan. Jos ei ota, niin pitää sitten tenttiä kokonaan uudestaan se kurssi, jonka olen melkein suorittanut ja josta enää tämä essee uupuu. Olisipahan ainakin aikaa lukea tenttiin, kun nyt sitten näköjään torstaitkin ovat tyhjiä päiviä.

Perjantaina alkaa tundranenetsi jee.

Ei tapa tapa?

On muutamia asioita, joita teen netissä (kirjoitin ensin "Internetissä" ja sitten "internetissä", mutta lopulta päätin olla ottamatta kantaa) lähes joka päivä. Jo vuosien ajan olen säännöllisesti lukenut nörttiuutiset Slashdotista ja kurkkinut uusia hassuja juttuja IRCquotesista.

Tänä syksynä kuvioon on tullut mukaan P:n blogi, oman blogini statistiikka Google Analyticsistä sekä tilaajamäärien ja sijoituksen seuraaminen Blogilistalla. Viikkokausia sijoitus luetuimmat-listalla on huojunut 405:n ja 410:n välillä, mutta tänään se onkin yhtäkkiä 391. Jee. (Sen sijaan, että minun blogini olisi muka jotenkin yhtäkkiä saanut lisää lukijoita tai petrannut laadussa, todennäköisempää on, että jotkut muut blogit ylempänä listalla ovat hetkellisesti passivoituneet.)

Luentotaukoviikko ahdistaa perkeleesti. Tavallaan olisi aikaa pelata tietokonetta, mutta ei kuitenkaan ole. Omantunnon sopukoissa jyskyttävät tenttimättömät aineopintojen rippeet ja muut säälittävän vähäiset sälät, joita vielä kandista puuttuu. Lisäksi tekisi mieli pyöräillä ympäri Vantaata ja puuhata kaikenlaista. Korsossa olisi pari kirpputoria, joilla haluaisin taas käydä.

Lopputulos on varmaan kuitenkin se, että istun tässä perseelläni ja pelaan tietokonetta, kunnes ehkä perjantaina lähden Mustaan perjantaihin.

Rästi

Kaikki on rästissä. Lykkäsin yleisen kielitieteen laitoksen kielitypologiakurssin laitoksen uusintatenttipäivälle hamaan marraskuuhun. Pohjoissaamen keskustelukurssista on parin viikon päästä välitentti, siihenkin pitäisi lukea. Lisäksi olin kuvitellut tässä vaiheessa syksyä olevani jo tenttinyt "työelämätentit" ja ne pari kesätenttiä, jotka menivät perseelleen (vai perseilleen, hmm?).

Masentaa muuten, etten ole vielä tänä syksynä lukenut ollenkaan pääainetta. Luuhaan vaan kaikenlaisilla sivuaine- ja kielikeskusluennoilla ja niiden välissä pelaan World of Warcraftia. Meno ei siis eroa suurensuuresti viime lukuvuodesta, paitsi että tänä lukuvuonna näyttäisi olevan ohjelmassa myös sosiaalista elämää.

Syksy on seikkailujen aikaa.

Uusi tietokone

Ostin tällaisen "miniläppärin": Asus Eee PC:n. Laite on oikein mainio. Akku kestää minun käytössäni viitisen tuntia, näppäimistö ei ole ihan täysin raivostuttavan pikkuinen, touchpad toimii hyvin.

Koneen mukana oletuksena asennettu Linux-käyttöjärjestelmä oli kyllä täyttä kuraa. En tainnut käyttää sitä tuntiakaan, kun jo vaihdoin sen Debianiin, joka toimii vähintäänkin yhtä hyvin, ja jonka käyttöliittymän voin muokata haluamakseni.

Kone on myös todella hiljainen SSD-kiintolevynsä ansiosta. Ainut liikkuva osa koko laitteessa taitaa olla tämä yksi tuuletin tässä kyljessä.

Enää pitäisi hankkia kotiin wlan-tukipiste. Loputtomiin ei viitsi naapurin verkkoakaan käyttää varkain.

Nyt istuskelen Franzenian saamensalissa ja odottelen luennon alkamista. Luvassa olisi pohjoissaamen keskustelukurssia. Kotuksen ja kumppanien kehittelemä Kotoistus-näppäimistöasettelu melkein mahdollistaa saamen kirjoittelun. Š, č, ž ja á onnistuvat suoraan, mutta altgr+d suoltaa ð:n ja altgr+t þ:n. Jahka jaksan, niin muutan viimemainittuihin đ:n ja ŧ:n.

Opiskelija kaipaa toisen luo

Tänään ahdistaa se, että pitäisi tätä kämppää varmaan siivota ja astiat tiskata viimeistään huomenna. Vielä enemmän ahdistaa se, että yksi yliopiston kirjaston kirja on hukassa ja pahasti erääntynyt. En oikeasti voi käsittää, mihin olen pannut sen. Se ei edes ole mikään pieni vaan valtava liki ISK:n kokoinen norjankielinen pohjoissaamen kielioppi. Perkele.

Lisäksi ahdistaa se, että olen yksin, mutta se seikka lievittynee illalla villasukkakerhossa! Olen jopa löytänyt villasukkia, joihin aion sonnustautua.

Ai niin, sivuaineetkin ahdistavat. Olen ruvennut miettimään, että pitäisi ehkä sittenkin tehdä sivuainekokonaisuus suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen yleisestä linjasta saamentutkimuksen sijaan. Pelkkä saamentutkimus on vähän liian monitieteistä minulle, ja toisaalta unkari ja nenetsikin ovat ruvenneet kiinnostamaan. Miksipä siis ei? Ja yleinen fennougristiikka näyttäisi varmaan paperissakin vähemmän eksentriseltä kuin saamentutkimus. Välillä tuntuu, että haluan karsia eksentrisyyttä...