I was just reading this on Reddit, and the comment thread rekindled my thoughts on being a pall-bearer. Specifically being a pall-bearer who does not identify as a straight cis male.
For the record, a pall-bearer is one of usually six people (men) who carry the casket at a funeral.
I have been pall-bearer four times, at four out of six funerals I have attended in my adult life. It is a very demanding task, emotionally, socially as well as physically. It always gives me enormous performance anxiety. You are required to carry out a fairly precisely coordinated and delicate ritual in front of your entire family. And it is one of those things which you cannot really decline doing if asked.
Funerals are one of the very few occasions in which I have worn a men's suit in the past eightish years. This alone puts me squarely outside my comfort zone.
Another thing is that I am not a large person. Carrying a casket – even though there are six people sharing a load – is a formidable exercise. Let's say a person weighs 80 kg and the casket maybe at least 60, you are looking at a ballpark figure of 25 kg of load per pall-bearer, although it is never evenly distributed. (I think I may be underestimating the weight of a casket, but whatever.) Further complications: you are wearing the worst fitting shoes you have ever owned, the carrying method with that line over the shoulder is incredible awkward, and all chapel doorways ever built are too damn narrow.
Being asked to be pall-bearer fucks with me a lot. I feel like it protracts my mourning period because I stress so much over the task beforehand (and after sometimes). It is a cold, hard reminder of my perceived maleness and how it completely seems to override every other facet of my being; it does not matter that I am small and frail – as long as I am male to everyone, I'm good to go. But I don't want to turn down the request either, because it feels good to be held in high regard by someone, to be asked to do it. It would be an arrogant and disrespectful thing to do to turn it down.
I think there should be a feminist discussion about the institution of pall-bearers. It has been treated as an exclusively-male responsibility for who knows how long, and as touchy a subject as funerals are, I believe it is a subject worth talking about. Just don't bring it up only at or during the planning of a funeral. I have had the "gender of pall-bearers" discussion twice; once with my father and once with a feminist-identified friend. Both had essentially the exact same response: "It's just a male job, end of story."
My gender dysphoria adds another layer to funerals. The way mourning people dress is often very beautiful to me. I will never forget the dress, hat and gloves my grandmother wore to her husband's funeral (where I was pall-bearer for the first time). Whenever there is a funeral, I think about all the black, tasteful, beautiful, delicate dresses, heels, hats and accessories I would like to wear. But as of late, I have usually been on pall-bearer duty, and doing that in heels, a veil and a feminine hat just would not be very practical, at least not with my motor skills. Funerals are also occasions where you do not want to be experimenting, flaunting or just generally going against the grain of everything a big bunch of old people stand for.
So, in my opinion being a non-male pall-bearer boils down to a few things: convince the (other) next of kin of the viability of the concept per se; make sure you are able to handle the physical aspect of actually picking up a dead old fat relative in a heavy wooden box, hauling them from the chapel to the gravesite and very god damn solemnly lowering them down to the grave; and manage to wear something practical enough to accomplish the former but traditional enough to not incur the wrath of half your extended family (while of course taking into account your personal ideas of what you wish to wear [which, incidentally, is something cis males have exactly zero say over... god damn black tie uniform...]).
19.9.2011
Pall-bearing
klo
23:46
3
comments
13.7.2011
Seuraavaksi valitan
Kyllästyttää kaikki, ei vähiten työ. Motivaatio vähän kaiken suhteen heittelehtii aallokossa.
Pelottaa muuttuminen. Tai ei oikeastaan. Jännittää korkeintaan. Aion varmaan alkusyksystä mennä hakemaan lähetettä lääkäriltä. Se mikä pelottaa on muut ihmiset. Tulin lukeneeksi tämmösiä juttuja tässä tänään ja nyt melkein itkettää.
En ole vielä koskaan silleen oikeasti yrittänyt läpimenoa. Kaikki hame- ja meikkitouhu on tähän mennessä ollut vain semmoista puolivillaista koristautumista. Ja jossain vaiheessa pitäisi alkaa elää läpimenonyrittämistä joka päivä. Ja haluankin, mutta ajatus on tosi stressaava. En oikein mielelläni edes meikkaa tai tee mitään karvanpoistojuttua, ellen ole yksin kotona. En kestä yhtään mitään kommenttia pukeutumis- tai muista säätöoperaatioistani, tai hajoan. Olen myös opetellut ääneni muuntamista yksin kotona, mutten koskaan ole puhunut kenellekään sillä äänellä, jota olen harjoitellut. Enää en oikeastaan pelkää näyttäytymistä, mutta tekemisen ja prosessien ja omaan olemiseen vaikuttamisen avaaminen jonkun toisen nähtäväksi on ihan saatanan ahdistavaa, enkä edes ihan tajua että miksi.
Eikä ole oikein rahaakaan. Pitäisi ostaa rintaliivejä ja toppausta ja jotain. Vittu.
Huomenna olen varmaan menossa tupareihin. Olen stressannut koko päivän, miten pukeudun ja meikkaan sinne. Mulla on yksi meikkivoide, joka on nyt rusketuttuani mulle liian vaalea, joten ehkä en laita sitä ollenkaan. Mutta siinä tapauksessa leuka ja posket ovat illalla harmaat, jos ajan parran aamulla; ajanko parran vasta iltapäivällä? Sitten tosin vituttaa töissä koko päivän naama sänkisenä, jos en aja aamulla. Kahta kertaa en kyllä aja saman päivän aikana, ainakaan nyt kun mulla on vain noita halpoja teriä. Ehkä en mene ollenkaan, kun näyttää niin vaikealta paikalta löytääkään tuonne... :(
Tässä angstissa on kai hyvin yksinkertaiset pohjat. Pelottaa, että kun siirtyminen alkaa, niin naiset ei huoli naiseksi ja hylkää, miehet vetää pimeällä kadulla turpaan ja lapset osoittaa sormella ja nauraa. Kaikki parhaat pelot on alkuvoimaisen irrationaalisia.
Pelottaa muuttuminen. Tai ei oikeastaan. Jännittää korkeintaan. Aion varmaan alkusyksystä mennä hakemaan lähetettä lääkäriltä. Se mikä pelottaa on muut ihmiset. Tulin lukeneeksi tämmösiä juttuja tässä tänään ja nyt melkein itkettää.
En ole vielä koskaan silleen oikeasti yrittänyt läpimenoa. Kaikki hame- ja meikkitouhu on tähän mennessä ollut vain semmoista puolivillaista koristautumista. Ja jossain vaiheessa pitäisi alkaa elää läpimenonyrittämistä joka päivä. Ja haluankin, mutta ajatus on tosi stressaava. En oikein mielelläni edes meikkaa tai tee mitään karvanpoistojuttua, ellen ole yksin kotona. En kestä yhtään mitään kommenttia pukeutumis- tai muista säätöoperaatioistani, tai hajoan. Olen myös opetellut ääneni muuntamista yksin kotona, mutten koskaan ole puhunut kenellekään sillä äänellä, jota olen harjoitellut. Enää en oikeastaan pelkää näyttäytymistä, mutta tekemisen ja prosessien ja omaan olemiseen vaikuttamisen avaaminen jonkun toisen nähtäväksi on ihan saatanan ahdistavaa, enkä edes ihan tajua että miksi.
Eikä ole oikein rahaakaan. Pitäisi ostaa rintaliivejä ja toppausta ja jotain. Vittu.
Huomenna olen varmaan menossa tupareihin. Olen stressannut koko päivän, miten pukeudun ja meikkaan sinne. Mulla on yksi meikkivoide, joka on nyt rusketuttuani mulle liian vaalea, joten ehkä en laita sitä ollenkaan. Mutta siinä tapauksessa leuka ja posket ovat illalla harmaat, jos ajan parran aamulla; ajanko parran vasta iltapäivällä? Sitten tosin vituttaa töissä koko päivän naama sänkisenä, jos en aja aamulla. Kahta kertaa en kyllä aja saman päivän aikana, ainakaan nyt kun mulla on vain noita halpoja teriä. Ehkä en mene ollenkaan, kun näyttää niin vaikealta paikalta löytääkään tuonne... :(
Tässä angstissa on kai hyvin yksinkertaiset pohjat. Pelottaa, että kun siirtyminen alkaa, niin naiset ei huoli naiseksi ja hylkää, miehet vetää pimeällä kadulla turpaan ja lapset osoittaa sormella ja nauraa. Kaikki parhaat pelot on alkuvoimaisen irrationaalisia.
13.6.2011
Maanantai-illan Internet-viha
<@Zet> mä oon aika pettynyt koko helsingin yliopiston, ainejärjestöjen ja HYYn ilmapiiriin. hirveesti on kaikenlaista ohutta perinteestä puhumista ja liturgista hurskastelua, mut se mitä käytännössä tapahtuu on et myydään laittomasti kaljaa paskaisissa kivitaloissa koko suomen kalleimmilla tonteilla. <@Zet> sit käydään kerran viikossa luennolla ja ollaan kateellisia kaikille jotka on vähänkin tehokkaampia
7.6.2011
Somalin kurssilla on kivaa
Eilen alkoi Helsingin kesäyliopiston somalin kielen kurssi. Kävin tänään siis toista kertaa istumassa siellä aurinkoista kesäiltaa. Eikä kyllä haittaa yhtään, koska sen verran monta vuotta olen yrittänyt somalin kurssia havitella!
Tähän mennessä olen tosi tyytyväinen. Opettajan nimi on Liibaan (geneerisesti "länsimaaksi" translitteroituna Liban – tästä myöhemmin), ja hän käyttää kielitieteellistä terminologiaa tottuneesti. Esimerkiksi moniin Kielikeskuksen kursseihin verrattuna opetus on paljon vähemmän lingvistiä turhauttavaa! Liban on opiskellut ainakin suomea ja venäjää ja puhuu suomea erinomaisesti. Luentoja on neljästi viikossa ja ne kestävät kolme tuntia, mikä on mukavaa, koska harvakseltaan luennoitavilla kielikursseilla pääsee yleensä kokoontumisten välissä unohtamaan paljon asioita. Libanin karismaattista esiintymistä ei myöskään kyllästy seuraamaan. Kertakaan ei ole ajatus harhaillut, vaan olen seurannut koko ajan. Huumoria ei puuttunut eilenkään, kun harjoiteltiin vokatiivin oikeanlaista sävelkorkoa ja äänenkäyttöä (metapäämääränä tietysti myös opiskelijoiden suullinen aktivoiminen ja toisiinsa totuttaminen).
Itse somalin kieli on tosi jännä, eniten fonologisesti ja syntaktisesti. On pitkiä vokaaleja ja konsonantteja, mutta kaksoiskonsonanttien esiintymät ovat varsin rajatut (mm. gg sallittu, kk ei). Ja sitten on tietysti koko liuta erilaisia kurkkuäänteitä, mm. soinniton ja soinnillinen faryngaalifrikatiivi, glottaaliklusiili ja soinniton uvulaariklusiili.
Suomalaiselle vaikeiden konsonanttien lisäksi on vielä suprasegmentaali-ilmiö, jota oppikirja sanoo sävelkoroksi. Sen kuvaaminen on selvästi perustutkimuksessa vähän kesken, koska kuulemma eri kieliopeissa sitä merkitään eri tavalla ja kutsutaan erilaisilla termeillä, eikä minulle ole vielä ihan selvinnyt, mitä kaikkea siihen liittyy. Jonkin verran se on sama asia kuin sanapaino esim. venäjässä, mutta ei ihan. Sävelkorko on yhdelle vokaalille (myös esim. pitkän vokaalin tai diftongin etu- tai jälkiosalle) kohdistuva ilmiö, joka nostaa vokaalin sävelkorkeutta aavistuksen ja ainakin yleensä kai myös pidentää sitä vähän. Joka tapauksessa vaikea tuottaa ja kuulla. Sävelkorkoja voi myös olla useita yhdessä sanassa (búuggií 'the book'). Se voi olla täysin mielivaltaisella tavulla ja siten ainakin minulle vaikeasti äännettävissä kohdissa (wanaagsán 'hyvä', waryáa 'hei, moi'). Se myös välillä erottaa merkityksiä (ínan 'poika' vs. inán 'tyttö'; éy 'koira' vs. eý 'koirat'). Ja kuten tällaisille korko- ja painosensitiivisille kielille tuntuu olevan tyypillistä, normaalissa kirjoituksessa sävelkorkoa ei merkitä. Oppikirjassakaan niitä ei lukuteksteissä ole, vaan ainoastaan sanastoissa.
Syntaksissa erikoista on, että lausetyyppejä/tapaluokkia merkitään pakollisilla morfeemeilla, jotka yleensä taipuvat persoonassa, luvussa ja suvussa. Esim. indikatiivilauseissa on tapaluokkamerkitsin (taikka "verbaalinen subjektipronomini") waa ja interrogatiivilauseissa ma. Näin persoonataivutus (ja 3. persooassa suku) tulee lauseessa kahteen paikkaan, sekä "verbaaliseen subjektipronominiin" että itse verbiin (glossaus jotain vähän sinnepäin):
En ole pitkään aikaan näin innostunut uudesta kielestä! Teen läksyt heti luennolta tultuani, tutkin kirjasta seuraavan luennon aiheet etukäteen, teen paljon kysymyksiä ja kuuntelen herkeämättä. Olen oppinut ihan hurjasti jo kahdessa päivässä!
Ai niin, nimien translitteroinnista piti sanoa jotain, mutta teksti on jo niin pitkä, että jääköön ensi kertaa...
Tähän mennessä olen tosi tyytyväinen. Opettajan nimi on Liibaan (geneerisesti "länsimaaksi" translitteroituna Liban – tästä myöhemmin), ja hän käyttää kielitieteellistä terminologiaa tottuneesti. Esimerkiksi moniin Kielikeskuksen kursseihin verrattuna opetus on paljon vähemmän lingvistiä turhauttavaa! Liban on opiskellut ainakin suomea ja venäjää ja puhuu suomea erinomaisesti. Luentoja on neljästi viikossa ja ne kestävät kolme tuntia, mikä on mukavaa, koska harvakseltaan luennoitavilla kielikursseilla pääsee yleensä kokoontumisten välissä unohtamaan paljon asioita. Libanin karismaattista esiintymistä ei myöskään kyllästy seuraamaan. Kertakaan ei ole ajatus harhaillut, vaan olen seurannut koko ajan. Huumoria ei puuttunut eilenkään, kun harjoiteltiin vokatiivin oikeanlaista sävelkorkoa ja äänenkäyttöä (metapäämääränä tietysti myös opiskelijoiden suullinen aktivoiminen ja toisiinsa totuttaminen).
– Faadumo : Faadumáy.
– FAADUMÁY, niin että Faadumo kuulee sinne Itäkeskukseen asti, että häntä kutsutaan.
Itse somalin kieli on tosi jännä, eniten fonologisesti ja syntaktisesti. On pitkiä vokaaleja ja konsonantteja, mutta kaksoiskonsonanttien esiintymät ovat varsin rajatut (mm. gg sallittu, kk ei). Ja sitten on tietysti koko liuta erilaisia kurkkuäänteitä, mm. soinniton ja soinnillinen faryngaalifrikatiivi, glottaaliklusiili ja soinniton uvulaariklusiili.
Suomalaiselle vaikeiden konsonanttien lisäksi on vielä suprasegmentaali-ilmiö, jota oppikirja sanoo sävelkoroksi. Sen kuvaaminen on selvästi perustutkimuksessa vähän kesken, koska kuulemma eri kieliopeissa sitä merkitään eri tavalla ja kutsutaan erilaisilla termeillä, eikä minulle ole vielä ihan selvinnyt, mitä kaikkea siihen liittyy. Jonkin verran se on sama asia kuin sanapaino esim. venäjässä, mutta ei ihan. Sävelkorko on yhdelle vokaalille (myös esim. pitkän vokaalin tai diftongin etu- tai jälkiosalle) kohdistuva ilmiö, joka nostaa vokaalin sävelkorkeutta aavistuksen ja ainakin yleensä kai myös pidentää sitä vähän. Joka tapauksessa vaikea tuottaa ja kuulla. Sävelkorkoja voi myös olla useita yhdessä sanassa (búuggií 'the book'). Se voi olla täysin mielivaltaisella tavulla ja siten ainakin minulle vaikeasti äännettävissä kohdissa (wanaagsán 'hyvä', waryáa 'hei, moi'). Se myös välillä erottaa merkityksiä (ínan 'poika' vs. inán 'tyttö'; éy 'koira' vs. eý 'koirat'). Ja kuten tällaisille korko- ja painosensitiivisille kielille tuntuu olevan tyypillistä, normaalissa kirjoituksessa sävelkorkoa ei merkitä. Oppikirjassakaan niitä ei lukuteksteissä ole, vaan ainoastaan sanastoissa.
Syntaksissa erikoista on, että lausetyyppejä/tapaluokkia merkitään pakollisilla morfeemeilla, jotka yleensä taipuvat persoonassa, luvussa ja suvussa. Esim. indikatiivilauseissa on tapaluokkamerkitsin (taikka "verbaalinen subjektipronomini") waa ja interrogatiivilauseissa ma. Näin persoonataivutus (ja 3. persooassa suku) tulee lauseessa kahteen paikkaan, sekä "verbaaliseen subjektipronominiin" että itse verbiin (glossaus jotain vähän sinnepäin):
Waan akhríyayaa. W-aan akhrí-yayaa. IND-1SG lukea-1SG.PRES.PROG 'Minä luen.'
En ole pitkään aikaan näin innostunut uudesta kielestä! Teen läksyt heti luennolta tultuani, tutkin kirjasta seuraavan luennon aiheet etukäteen, teen paljon kysymyksiä ja kuuntelen herkeämättä. Olen oppinut ihan hurjasti jo kahdessa päivässä!
Ai niin, nimien translitteroinnista piti sanoa jotain, mutta teksti on jo niin pitkä, että jääköön ensi kertaa...
4.6.2011
3.6.2011
Handelsläroverkets kvinnor, dom verkligen översätter mitt huvud
Tänään olin töissä, kävelin paljon, join teetä, söin jäätelöä ja mietin johtimia.
Otin myös pari valokuvaa.
-telO
- jäätelö
- hyytelö
- suutelo
- ...?
-(i)sO
- nuoriso
- ...?
Otin myös pari valokuvaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)