Minä pidän talvesta. Aivan erityisesti pidän talvisista öistä, kun on kunnolla pakkasta ja tähdet näkyvät. Pakkanen saa ilman tuntumaan puhtaalta ja steriililtä. Ainoastaan kasvojen eteen kiedottuun kaulahuiviin tiivistyvän hengityksen haju muistuttaa elämästä. Ei olla ihan tyhjyydessä.
Talviyönä kaupunki on paljas ja yksin. Ei ole kasveja. Ei ole horsmaa eikä voikukkaa ojanpientareella eikä julkeaa piharatamoa laatoitusten raoista puskemassa. Ei ole ihmisiä parveilemassa eestaas, pilaamassa maisemia. Ei ole edes aurinkoa sotkemassa valaistusta. Talviyö on niin pimeä, ettei kaupungista näy mitään ikäviä yksityiskohtia tai nurjia puolia, joita valaistusinsinööri ei ole halunnut siitä näyttää. Kaikki, mikä näkyy, on näkemisen arvoista.
Kävelin Itä-Helsingissä ystävieni luota bussipysäkille, niin kuin olen viime aikoina hämmentävän usein tehnyt. Minä kävelin kuhmuraista, lumesta kuorruttunutta jalkakäytävää. Jalkakäytävä oli kaita polku, ja se oli valkoinen. Jalkakäytävän sivuitse kulki luonnollisesti autotie, josta nastarenkaat olivat kuorineet pakkautuneen lumen. Autotie oli lavea polku, ja se oli musta.
Kaidan polun reunassa oli kivikovaksi jäätynyt aurauskinos, jonka päällä lojui siellä täällä irtonaisia lumikokkareita. Ne olivat valkoisia. Laveallakin polulla tuli vastaan ajoittain lumikokkareita. Niistä enin osa oli mustia. Myös kaidalla polulla oli joitakuita mustia. Ne rikastuttivat sitä hauskasti. Saivat sen näyttämään kilometrin mittaiselta dalmatialaisenkuorelta.
Huomasin kauempana rusakon. Se telmi pienessä risukossa noin kahdenkymmenen metrin päässä minusta. Pysähdyin katsomaan sitä hetkeksi. Sekin pysähtyi aloilleen. Ajattelin, että sekin jäi katsomaan minua. Että sekin oli iltakävelyllä ja havaitsi hauskan cityeläimen, jota päätti jäädä katselemaan omaksi ilokseen, kunnes senkin piti jatkaa matkaansa kotiin. Ajatus huvitti minua koko loppumatkan.
Computers, photos, vegan food, existential angst, linguistics, all things queer.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti