16.10.2009

Nostalgiakokoelma

Viime aikoina olen mietiskellyt vanhan hyvän ajan videopelejä, joita pelasin lapsuudessani. Ajattelin tässä vähän esitellä siisteimpiä pelejä ja laitteita.

Olen oikeastaan päässyt pelailemaan aika monella eri pelikoneella. Minulla ja veljelläni oli 90-luvun alussa jo tuolloin vanhentunut PC-kone (kaiketi Intel 8088 -suoritin ja erikseen päivitetty MS-DOS 5.0, mustavalkonäyttö; en muista tarkempia speksejä), 8-bittinen Nintendo Entertainment System sekä Nintendo Gameboy. Monilla kavereillani oli modernimpia PC-koneita, Commodore 64, SNES ja jollakulla vielä Amigakin (A1000?). Jonkun tyypin luona pelasin joskus myös Sonicia Sega Mega Drivella, mutta se laite jäi aika tuntemattomaksi.

Sony HitBit

Hieman eksoottisempi, mutta itselleni läheisempi wanha tietokone on MSX. Kyseessä on pikemminkin tietokonestandardi, jonka toteuttavia varsinaisia tietokoneita valmistivat monet eri yhtiöt. Näistä tietokoneista Sony Hitbit -merkkisen omisti enoni. Tämän koneen pelejä olen pelannut lapsuudessani paljon. Ja enollani oli koneeseen pelejä paljon. Sanon "oli", koska nykyään kone ja kaikki sen pelit ovat minulla! Harmikseni vain noin puolet peleistä on C-datakaseteilla, ja koneen kasettiasema on rikki, joten en voi niitä pelata, ennen kuin saan jostain uuden aseman (tai korjautettua vanhan).

No jos sitten niitä pelejä. (Ei oikein missään erityisessä järjestyksessä.)



Itse pelissähän Mega Man on 22 pikseliä korkea, eikä juuri näytä tältä. Mielikuvitukselliset piirrokset pelikokemuksesta olivat tärkeä osa 80-luvun pelipakkauksia.

Mega Man 2 on instituutio. Tässä NES-pelissä ohjataan jonkinlaista kyberneettistä supersotilasta, joka on kuitenkin grafiikassa kuvattu jotenkin söpön värikkääksi ja isopäiseksi (japanilaiseen tapaan). Tyyppi jahtaa arkkivihollistaan tohtori Wilya ja matkan varrella listii pienempiä pahiksia. Jokaisen kätyrin kukistuttua Mega Man saa käyttöönsä tämän aseen, jonka avulla vihollisten rivien harventaminen on hieman helpompaa. (Huomaatteko, miten sujuvasti siirryin peliarvostelutekstilajiin? Joskus vielä blogaan siitäkin!)



Screenshot Contrasta
Contra on sivulta kuvattu tasohyppelyräiskintäpeli, jossa on epäilemättä aikansa parhaat kontrollit. Monissa pädiohjatuissa peleissä, joissa ylipäätään on mahdollista ampua moneen eri suuntaan, ohjaaminen on kovin kömpelöä. Contrassa homma toimi sujuvasti. Muistan, että siinä oli helppo hyppiä ja juoksennella ympäriinsä samalla ampuen joka suuntaan.

Olen pelannut Contraa luultavasti vain kerran. Tämä tapahtui kolikkoautomaatilla Espanjassa vuonna 1991, kun perheemme lomaili siellä. (Muistaakseni täytin matkalla kuusi vuotta, ja kuusivuotissyntymäpäivänäni minulta irtosi ensimmäinen maitohammas.) Pelasin peliä kaksinpelimoodissa jonkun suomalaisen kaiketi kaksikymppisen nörtin kanssa, ja kokemus painui tajuntaani vähintäänkin eeppisenä. Niin kuningas tämä peli on. Wikipedian mukaan Contra on käännetty myös MSX:lle. Jos jostain löydän sen, niin hankin oitis.

Sekä Contraa että Mega Mania pidetään erityisen ansioituneina musiikillisesti. Molempien musiikeista julkaistaan Internetissä yhä edelleen monenlaisia faniremixejä ja mukaelmia. Itse saan joka kerta kylmiä väreitä, kun kuuntelen Mega Man 2:n ensimmäisen tri Wily -kentän taustamusiikin. Se on niin mestariteos.




Bubble Bobblea useimmat ihmiset lienevät pelanneet NESillä, mutta minä pelasin sitä PC:llä. Kyseessähän on klassikkonäppäryyspeli, jossa lohikäärmeet puhaltelevat kuplia ja yrittävät niitä puhkomalla eliminoida ympäri ruutua juoksentelevia vihollisia ja siten kerätä pisteitä. Kentät vaikeutuvat loppua kohti aika reilusti, enkä muistakaan koskaan päässeeni peliä läpi.

Nemesis ja Nemesis Ⅱ (eli Japanissa Gradius ja Gradius Ⅱ). Tämä on sivusuuntaan kulkeva avaruusräiskintäpeli, eräs lajin klassikoita. Erityisesti pelistä painui mieleeni hieno musiikki ja audiovisuaalisesti upeat aseet. Bzz bzz laser pommi BOOOM. (Luonnollisesti siis MSX:n äänipiirin tuottamina efektit olivat vähän sinnepäin, mutta älyttömän siistejä joka tapauksessa.) Nemesiksessä ja jatko-osassaan on joitain miellyttäviä hassuja elementtejä, kuten esimerkiksi Pääsiäissaarten mysteeripatsaiden hämärä ilmaantuminen avaruuden taistelukentille. Asiaa ei selitetä mitenkään, eikä toki 80-luvun tapaan pelissä muutenkaan ole sanottavaa juonta. Lisäksi kenttädesign on ajoittain aika vitsikästä ja toki taiteellisesti onnistunuttakin.

Doom boxart
Doom oli pelihahmon silmien takaa haulikon piippua myöten kuvattujen kolmiulotteisten ammuskelupelien uranuurtaja. Se ei kuulu ihan varhaislapsuuteeni, koska on sen verran tuore PC-peli (vuodelta 1993). Joka tapauksessa sillä on oma paikkansa sydämessäni.

Lost Soul
Yhä edelleenkin olen sitä mieltä, että Doomin musiikit ja yleinen ilmapiiri on ehdottomasti painostavimpia, mitä missään videopelissä on koskaan ollut. Erityisesti ääniefektit, seinätekstuurit ja vihollisörkkien suunnittelu olivat aikoinaan vavahduttavia.

Doomissa pelaaja on yksinäinen avaruusmerijalkaväen sotilas, joka käy taistoon suunnattomia demonilaumoja vastaan. Peli tapahtuu toisella Marsin kuista, Phoboksella, jonne aukeaa ulottuvuusportaali, josta alkaa valua demoneja. Pelaaja on viimeinen elonjäänyt ja ryhtyy mättämään mörköjä turpaan. Kun peli etenee pidemmälle, ympäristö alkaa näyttää yhä vain vähemmän ihmisen rakentamalta ja enemmän karmivalta Tuonelalta, jossa on pukinpäitä seinillä ja verta virtaavia jokia, puhumattakaan katosta roikkuvista ihmisraadoista. Viimeisessä episodissa pelaaja jopa joutuu aivan konkreettisesti helvettiin. Jälkeenpäin tuntuu absurdilta ajatella, että olen pelannut tällaista peliä yhdeksän–kymmenenvuotiaana. Mutta sellaista se oli 90-luvulla! Samoja pelejä kaikki muutkin pelasivat. Ja ihan tervejärkinen ihminen kai minustakin tuli?

Nintendo World Cup on ehdottomasti maailman hauskin jalkapallopeli. Tässä japanilaisessa NES-pelissä pelaajat on jälleen kuvattu hassuina isopäisinä pikku-ukkoina, jotka potkivat rantapallon kokoista nahkakuulaa. Jalkapallosimulaatioksi pelistä ei ole, sillä holtittomasta taklailusta ei rangaista, paitsioita ei ole, eikä joukkueissa ole edes oikeaa määrää pelaajia. Sopivalla näppäinyhdistelmäakrobatialla saa aikaiseksi superpotkuja, jotka tuuppaavat kaikki ääntä nopeammin lentävän pallon tielle osuvat pikku-ukot tieltään ja saavat ne lentämään komeassa kaaressa kentän laidalle. Ja mikä parasta, jos tietokoneen ohjaaman joukkueen pelaajaa taklaa riittävän monta kertaa, ukkoparka ottaa ja kuolee (tai menettää tajuntansa?) keskellä kenttää, eikä häntä viitsitä siitä korjata pois ennen kuin puoliaika päättyy. Jo lapsena tämän pelin pelaaminen oli niin hulvatonta ja surrealistista viihdettä, etten ole koskaan sen koommin kyennyt nauttimaan mistään vakavamielisistä joukkueurheilua mallintavista videopeleistä. Ne ovat niin kovin ryppyotsaisia ja vääjäämättä kankeita tekeleitä, että äkkiä tuntee olevansa oikeasti jossain peruskoulun liikuntatunnilla. Ihan yhtä hauskaa hommaa.

Worms (1994) ja lisäosansa Worms: Reinforcements (1996). Nykyään Worms on ihan perkeleen suuri peli-franchise, johon tuntuu ilmestyvän uusia osia vähän väliä. Harmi vain, että sitten 1996 kaikki osat ovat olleet täyttä paskaa. Worms oli täydellisimmillään Reinforcementsissa, jossa oli alkuperäisen Wormsin nuhjuisen rouhea graafinen asu, mutta enemmän aseita ja kenttiä. Uudempien pelien madot ovat aivan vääränsävyistä pinkkiä, eikä niillä ole edes oikeanlaisia neniä! Ja grafiikka on pastellinsävyistä ja sarjakuvatyylistä!

Wormsissä on siis kyse kaksiulotteisesta (useimmiten jokseenkin satunnaisesti generoidusta) kentästä, jossa istuskelee siellä täällä pieniä matosia, jotka alkavat vuorotellen heitellä toistensa niskaan kaikenlaista tulitusta aina kranaateista ja haulikon ammuksista hassuihin banaanipommeihin. Jokaisella pelaajalla on joukkue, jossa on neljä matoa, ja kun yksi pelaaja tekee vuorollaan siirron, muiden pelaajien madot odottavat hiljaa paikoillaan. Voittaja on se, jolla on viimeisenä matoja hengissä.


Omassa lapsuudessani ehdottomasti hauskinta Reinforcementsissa oli, että se tukee omien kenttien tekemistä omista kuvatiedostoista. (Joskin tämä vaati hieman osaamista DOS-komentorivityökalujen ja 90-lukulaisten kuvankäsittelyohjelmien käytössä.) Kaverillani oli tuolloin skanneri, ja mepä sitten huvittelimme skannailemalla tietokoneelle kaikenlaista sekavaa kuvamateriaalia ja tekemällä niistä Worms-kenttiä, joissa saattoi mätkiä kaverin toisen turpaan hassunhauskassa ympäristössä. Piirsimme myös suoraan itse kenttiä.




Siinäpä varmaan tärkeimmät. Tämän olen halunnut tehdä jo jonkin aikaa. Oli ihan hyödyllistä miettiä, miksi jotkut pelit ovat jääneet niin elävästi mieleen pitkänkin ajan takaa, mutta toiset taas vaipuneet unhoon. Kirjoittaessani ja pohtiessani huomasin, että musiikki on aina ollut minulle tärkeää pelikokemuksessa. Varsinkin ammoisen 80-luvun peleissä musiikki on usein melko sietämätöntä piipitystä, jossa melodiaa on vain nimeksi, ja käytetyt äänet melkein samoja. Se on vähän turhauttavaa, kun tietää, että samoilla laitteilla saa aikaan myös hyvältä kuulostavaa tavaraa.

Tässä olen nyt listannut vain pelejä, joita olen pelannut ennen kouluikää ja ala-asteella. Quakesta, tai ainakin Quake Ⅱ:sta, lähtien ilmestyneet pelit lasken jo jonkinlaiseen "uusien pelien" kategoriaan. Niillä ei vielä oikein voi nostalgisoida, koska juuri äskenhän niitä on pelattu!

Mutta mitäs lukija on nuorempana pelaillut? Onko ehkä yhteisiä nostalgian kohteita? Jätinkö mainitsematta jotakin ehdottoman ohittamatonta, mitä kaikki ovat kollektiivisesti rakastaneet?

2 kommenttia:

Sushi kirjoitti...

Doom oli helkkarin pelottava peli! Muistan kun kaverini kanssa pelasimme sitä nightmare-tasolla, kiljuimme kauhusta ja tulitimme minkä kerkesimme.

Tuomo kirjoitti...

Doomin Nightmare-vaikeustaso on siitä erikoinen, että siinä viholliset heräävät henkiin hetken päästä kuolemastaan, joten pelatessa tulee kiire edetä. Quakessakin on Nightmare-taso, mutta siinä viholliset muistaakseni pysyvät kuolleina.