13.7.2010

Vihaa, laiskuutta ja pelkoa

On jotenkin tosi kosmista, miten paljon feminiinisyys on kytköksissä vaivaan. On paljon puhetta siitä, että naiset tekevät paljon muuta kuin ansiotyötä, siis teollisuusmaissa kotitöitä ja lastenhoitoa, kehittyvissä maissa ruuan ja veden hankintaa ja muuta sellaista palkatonta yhteiskunnan perusylläpitoa. On iso ongelma, että tämä työ on paljolti patriarkaatille itsestäänselvää ja silti näkymätöntä, koska sitä ei nähdä jotenkin oikeaksi, tuottavaksi työksi, ja siksi siitä ei makseta palkkaa. Sen työn palkattomuus on koko järjestelmään sisään rakennettu ominaisuus.

Samoin tietysti ns. konventionaalinen feminiininen kauneus vaatii työtä, vaikka se representoidaankin kytköksissä puhtauteen, luonnollisuuteen, viattomuuteen yms. Varmaankin kaikissa yhteiskunnissa hegemoninen näkemys naiskauneudesta on sellainen, joka vaatii jonkinlaista työtä ylläpitonsa eteen: meikkaamista, karvojenpoistoa, hiusten värjäämistä, koruja yms.

Omassa kyynisessä elämänkatsomuksessani maskuliinisuus edustaa laiskaa välinpitämättömyyttä: leijonaurosta, joka makailee puun varjossa ja tekee välillä jonkinlaista makroyhteiskunnallista höpöhöpötyötä eli tappelee muiden urosten kanssa. Lauma ei tarvitsisi tappelevaa urosta, jos ei naapurilaumassa olisi toista tappelevaa urosta, joka haluaa tapella toisten urosten kanssa.

Tästä seuraa myös hyvin konkreettisia asioita sukupuolipresentaatiolle: Jos en tee työtä ulkonäön eteen, olen mies. Jos en aja partaa tai muita karvojani tai laita meikkiä, olen mies. Tarvitsen erityisiä toimenpiteitä etääntyäkseni miespresentaatiosta, ja aina niihin toimenpiteisiin ei ole aikaa tai muita rahkeita. Kiireisinä tai apaattisina päivinä vituttaa jo muutenkin, ja sitten kun vielä näyttää karvaiselta nuhjakkeelta... Esimerkiksi tänään laitoin huonosti istuvat farkut ja liian ison kauluspaidan päälle ja lähdin töihin ajamatta partaa, niin kylläpä vitutti ihan kybällä.

Sitten taas jos nimenomaan tekee mieli nähdä vaivaa ulkonäön eteen, niin pyrin yleensä mahdollisimman feminiiniseen lopputulokseen, resurssien ja tilaisuuden luonteen rajoissa.

En oikein edes osaa säätää itseäni näyttämään hyvältä maskuliinisesti. Kaikki miesten vaatteet näyttävät minusta aika samalta. Kävin tänään töiden jälkeen Dressmannissa, kun näytti olevan alennusmyynti meneillään. Kahlasin rekkikaupalla läpi pukuja, housuja ja pikeepaitoja kokoja M–3XL, jotka erosivat toisistaan lähinnä väritykseltään (vaaleanruskea, tummansininen, musta, harmaa). Sovitin yksiä jonkinlaisia farkkushortseja kokoa XS, ja nekin roikkuivat perseestä ja lahkeet ylsivät reilusti alle polven. Olenko oikeasti jotenkin tosi superpieni mieheksi? En voi käsittää, miten ne M-kokoisetkin vaatteet voivat olla niin jumalattomia sirkustelttoja. Ehkä Dressmannin vaatteissa voisi näyttää hyvältä, jos olisi 185 senttiä pitkä ja painaisi 90 kiloa?

Sitä paitsi miesten vaatteet näyttävät kaikki uniformuilta! Arkena farkut ja teepaita! Juhlaan tumma puku! Rannalle kuvottavat sinioranssimustat palmukuosishortsit, joihin lahkeisiin mahtuisi kolme ja puoli meikäläisen reittä! Mitään variaatiota ei vain ole olemassa. Tässä on kaikki länsimaisen miehen vaatteet. Kaikki muut olemassa olevat vaatteet ovat "naisten vaatteita", ja niiden käyttäminen on kielletty väkivallan uhalla.

***

Ihan toinen aihe onkin sitten Helsingin Pride, jonka kulkueosuuteen en tänä vuonna ehtinyt osallistumaan. Luonnollisesti ahmin kuitenkin kaikki uutiset kaasuiskusta, josta saivat osansa muutamat ystävänikin. Tässä on pari viikkoa ollut melkoinen viha päällä, mikä ehkä edeltävistä kappaleista huokuukin. Otin ja liityin viimein SETAn jäseneksi. Samalla on alkanut myös ahdistaa ja pelottaa, että eikö tässä maassa nyt vieläkään ole queer-ihmisten asiat edes siedettävästi.

Kuitenkin olen oppinut myös löytämään positiivisia puolia! On älyttömän siistiä, että olen alle 170 senttiä pitkä, koska mahtaisi olla pidempänä henkilönä masentavaa hankkia naisten vaatteita. On myös ihan mukavaa, että minulla ei ole tämän enempää karvoitusta, että hiukset kasvavat vielä päässä ihan hienosti, ja että esim. aataminomenani ei näy melkein ollenkaan. Mikä parasta, olen kesätöissä paikassa, jossa kukaan ei ole moksiskaan, vaikka ilmaantuisin minkä näköisenä paikalle!

:) :) :) :) :)

13 kommenttia:

Sushi kirjoitti...

Mäkin oon miettiny tota palkitsemista ja mitä siitä seuraa. Sosiaalipsykologiassa on tehty semmosia kokeita, joissa koehenkilöt joutu suorittaan jotain vähäpätösiä tai epämiellyttäviä tehtäviä ja sitten ne, joita palkittiin vähemmän (!), koki tehtävät mielenkiintosemmiks. Koska palkkio oli niin pieni, ne joutu uskotteleen ittelleen, että oli tää ihan oikeesti hienoo hommaa. No, koeasetelmia ei tietty voi aina soveltaa tosielämään, mutta silti vähän ahdistaa. Esim ajatellaanko, että jotkut ammatit on ns. kutsumusammatteja eikä niistä tarvi maksaa kunnollista palkkaa, koska ihminen tekee niitä töitä omaks ilokseen? Riittääkö mielihyvä korvaamaan aineellisen palkkion? Jos riittää, hyvä niin, mutta mitä jos joskus oikeesti tarttis rahaa johonkin? Tai jos ois periaatteessa halukas joihinkin vaikeisiin ja vastuullisiin "miesten töihin", muttei vaan pääse haluamalleen alalle tai pysty eteneen työtehtävissään?

Tuntuu jotenkin sekavalta, mitä missäkin toiminnassa pitäs kokee palkitsevana ja vaivan arvosena. On se sisänen palo varmaan juu tärkeintä siinä mitä tekee, mutta kiva ois saada jotain muutakin tunnustusta. En sitten tiiä, kertooko tämmönen muilta saatavan tunnustuksen hakeminen lopulta hyvästä vai huonosta itsetunnosta... :/

atehwa kirjoitti...

http://sange.fi/~atehwa/cgi-bin/piki.cgi/miehist%E4%20ei%20ole%20juuri%20mit%E4%E4n%20hy%F6ty%E4

Tuomo kirjoitti...

no kiva

Anonyymi kirjoitti...

Puhut tuosta kauneus vaatii työtä -aspektista. Luonto on säädellyt soidinmenot lajien lisääntymiseen: hyvännäköset pariutuu helpommin yms. Jos ei olisi koiraita, ei olisi tarvetta koiraille, kun ei ole ketään tappelemaan keskenään. Jos ei ole koiraita, ei ole myöskään tarvetta lisääntyä koiraiden kanssa, joten naaraiden tarve hienostautua lakkaa. Samalla vihostelu sakkien välillä häviää, kuten jo sanoin, kun eihän ne miehet muuta tee kuin tappelee ja panee. Suunnitellaan siis joku yksineuvoisuuden ratkaisu, ja tapetaan miehet.

Tuomo kirjoitti...

Monissa lajeissa vaan koristeelliset ja ikään kuin visuaalisesti tunnusmerkkisemmät yksilöt ovat nimenomaan uroita. Se hämmentää vähän tätä soppaa.

Antti kirjoitti...

Helvetti, että menee taas ristiin.

Mua taas vituttaa kun olen niin lyhyt, ettei löydy kunnollisia miesten vaatteita esim. urheiluliikkeistä. Tukka lähtee miestyyppisesti ohimoilta jo karkuun aiheuttaen enenevää ahdistusta. Onneksi sentään parta kasvaa, tosin sekös aiheuttaa kääpiövitsailua pitkissä kavereissani, joilla ilmeiset painovoiman aiheuttamat virtausvastukset aiheuttavat kardiologista verenvirtauksen puutetta kognitiivisen ajattelun alueilla päässä.

Heidi kirjoitti...

Monissa lajeissa urokset ovat koristeellisempia, nätimpiä ym. koska naaras tekee valinnan siitä, kenen kanssa se pariutuu. Eläinmaailma näyttää, että hienostelu ja lahjominen kannattavat. Tästä voisi vetää melko suoran johtopäätöksen, että (nyky)ihmisellä se on nimenomaan mies, joka tekee pariutumispäätöksen ja nainen kauppaa itseään sille, joka antaa parhaan turvan. Tällaisia johtopäätöksiä on tehtykin. Vaikka itse en erityisesti pidäkään siitä, että ihmiskulttuuria pyritään selittämään suoraan biologialla, niin uskon kyllä, että naisten kauneuskulttuurin pohjalla on jotakin miesten hegemoniasta johtuvaa. Mietin vain sitä, mitä se sitten merkitsee meidän kannaltamme. Onko se yhä näin, vai onko kauneuskulttuuri alkanut osittain elää omaa, pariutumisesta riippumatonta elämäänsä? Pitäisikö siitä yrittää sanoutua irti, kuten 60-luvun naisliikkeissä?

Entä liittyykö naiselta näyttämiseen aina vaiva? Jos minä kulkisin turjakkeen näköisenä karvat rehottaen (en väitä, ettenkö tee niin), olisinko minä silloin mies? Epänainen? Rekkalesbo? Epänaisellinen varmaan ainakin. Siinä se ehkä parhaiten käy ilmi. Mutta voinko näin ulkoiset naisen biologiset tunnusmerkit omaavana livetä ihmisten silmissä miessukupuolen puolelle vain näkemättä vaivaa?

Sushi kirjoitti...

Luulen ihmisten tekevän pariutumispäätöksiä muunkin kuin ulkonäön perusteella enkä sanoisi pariutumisen perustuvan ihmisillä(kään) miehen päätökseen. Monet miehetkin varmaan yrittävät tehdä itsestään houkuttelevan naiselle näkemällä erityistä vaivaa, esim. olemalla ystävällinen, heittelemällä vitsejä, maksamalla illallisia, tarjoamalla apuaan mitä yksinkertaisimmissakin asioissa jne. Ja kyllä ulkonäkö on miehelläkin plussaa.

En ole perehtynyt sukupuolineutraaleihin lajeihin, mutta kuvittelisin, että niidenkin yksilöt tappelevat keskenään esim. ravinnosta. On myös jotenkin vaikea kuvitella, että jos ihmiset olisivat vain naisia, maailma täyttyisi yhteistyöllä ja rakkaudella ja kukaan ei kilpailisi keskenään. Kyllä varmaan tulisi tappeluja tyttöporukallakin. Mielestäni kaikki naisten väliset kiistat eivät juonna juuriaan siihen, että tapeltaisiin miehistä tai miesten arvostamissa asioissa pärjäämisestä. Naisillakin voi olla omia pyrkimyksiä ja valtahierarkioita, eikä kaikki ole palautettavissa tarpeeseen pariutua vaan vaikkapa myös yksilön tarpeeseen selviytyä monimutkaisessa maailmassa ja toteuttaa itseään.

Anonyymi kirjoitti...

Heidi: "Eläinmaailma näyttää, että hienostelu ja lahjominen kannattavat. Tästä voisi vetää melko suoran johtopäätöksen, että (nyky)ihmisellä se on nimenomaan mies, joka tekee pariutumispäätöksen ja nainen kauppaa itseään sille, joka antaa parhaan turvan."

Omituinen johtopäätös. Eläinmaailmassa raskauden kustannukset ovat niin suuret, että nimenomaan naaras on se, joka tekee päätöksen pariutumisesta ja seksistä. Sama ilmiö toistuu myös ihmisten keskuudessa kaikissa kulttuureissa. Urokset valitsevat parittelukumppanikseen mieluiten naaraan, joka on hedelmällisimmillään. Ihmisillä tämä näkyy siinä, että nuoret naiset, joilla on tietty lantio-vyötärö -suhde, ovat kaikkein halutuimpia pariutumiskumppaneita, mikä taas korreloi hedelmällisyyden kanssa. Tästä syystä mm. ryppyvoide- ja laihdutusbisnes on erittäin suurta.

Heidi kirjoitti...

Ihmismaailman rinnastaminen eläinmaailmaan on siinä mielessä vaarallista, että meillä pariutumispäätöksiä ohjaa biologian ohella myös kulttuuri. Monissa kulttuureissa pariutumispäätöksen eivät esimerkiksi perinteisesti ole syntyneet mieltymysten vaan statuksen ja kauppojen perusteella.

Sushi kirjoitti...

Varmaan ihmisillä pariutuminen ja seksi on kummankin osapuolen päätös (poislukien raiskaukset...), ja muiden ihmisten mielipiteet ja asenteet vaikuttavat myös ainakin siihen, kestääkö suhde. Monelle länsimaalaisellekin lienee tärkeää, että lähipiiri tulee toimeen puolison kanssa. Tuli mieleen vielä semmoinen tekninen seikka, että seksi riippuu kyllä aika paljon miehestä, koska se ei onnistu, jos miehellä ei pysy pystyssä. Ei mieskään itseään kaikille naisille tyrkytä, eli varmaan kumpikin osapuoli valitsee ja seuloo sopivia ehdokkaita.

Anonyymi kirjoitti...

Status on merkittävä pariutumistekijä myös eläinmaailmassa. Usein korkeaan statukseen liittyy enemmän resursseja jollain tavalla mitattuna. Ihmisten maailmassa esimerkiksi paremmin tienaavat miehet ovat todennäköisemmin naimisissa kuin köyhemmät veljensä. Se mitä taas esimerkiksi järjestetyistä avioliitoista on todettu, niin usein kumppanit miellyttävät toisiaan eikä pelkästään sukujaan. Ihminen on loppujen lopuksi aika paljon ikiaikaisten vaistojensa varassa toimiva eläin edelleen. Tämä näkyy siinä, että vaikka naiset ovat emansipoituneet, eivät naisten kumppaninvalintapreferenssit ole muuttuneet, vaikkei ole edes aikomusta lisääntyä.

Tuomo kirjoitti...

Puhumattakaan tietysti siitä, että kaikki pariutumiset (ihmisten sen paremmin kuin muidenkaan lajien) eivät tapahdu eri sukupuolten edustajien välillä.