Hanhi Kaisaniemessä

Ostin maanantaina uuden objektiivin ja päätin heti seuraavana aamuna testailla työmatkalla. Oli kivan sateinen ja kirkas aamu Kaisaniemen puistossa.

Objektiivi on Canon EF-S 18-135 mm 1:3.5-5.6 IS.

1999

Olen viime aikoina tullut siihen tulokseen, että 1999 oli kaikkien aikojen paras elokuvavuosi. Tässä listaa vuoden omasta mielestäni poikkeuksellisen mahtavasta sadosta sekalaisessa järjestyksessä:

• The Matrix
• Fight Club
• 10 Things I Hate About You
• American Beauty
• Austin Powers – The Spy Who Shagged Me
• The Blair Witch Project
• Boys Don't Cry
• Being John Malkovitch
• Eyes Wide Shut
• Magnolia
• Office Space
• Sixth Sense
• South Park: Bigger Longer & Uncut
• Stuart Little
• Pitkä kuuma kesä
• The Green Mile
• The Boondock Saints
• Toy Story 2

Pitsa on ihanaa

Leivon nykyään paljon pitsaa. Viime kesänä taisi olla vaihe, jossa tein pitsaa useammin kuin kerran viikossa. Tämä teksti on kokoelma viimeaikaisia ajatuksiani lempiruuastani.

Etymologia

Toisin kuin voisi luulla, pitsalla ei todennäköisesti ole mitään tekemistä italian pizzicare-verbin kanssa (pizzicato 'näppäillen'). Olen kyllä kuullut puhuttavan, että koska pitsa on käsin pyörittelemällä ja venyttelemällä valmistettava piiras, etymologiana olisi tämä 'nyppiä'-verbi tai latinan vastaava pinso-verbi. Silti uskottavin alkuperä on minusta keskiajan kreikan sana pitta 'kakku, piiras' (vrt. myös pita).

Taikina

Pitsataikinassa on viisi ainesosaa:

• vesi
• vehnäjauho (jos haluaa hifistellä, leivontakarkeiden ja durumin sekoitus)
• hiiva (käytän melkein aina kuivahiivaa)
• suola
• oliiviöljy

Itse teen taikinan fiilispohjalta siten, että mittaan vain veden määrän. 1½–2 dl vettä tekee noin kaksi uunipellin kokoista pyöreää pitsaa. Jos on kärsivällisellä tuulella, pitsataikina kannattaa tehdä jääkylmään veteen leipomista edellisenä päivänä ja lykätä se jääkaappiin nousemaan yön yli. Kyllä se nousee, hiiva ei tarvitse mitään lämpimällä vedellä aktivoimista. Se vain nousee kylmässä hitaammin, mutta sepä on hyvä asia, sillä näin taikinasta tulee sitkeämpää kuin nopeasti lämpimässä nousseesta. Mitä sitkeämpi taikina, sitä ohuemmaksi sen voi venyttää ilman, että siihen repeää reikiä.

Veteen sekoitetaan ensin (paketti kuiva)hiivaa, tujaus suolaa, loraus (pari ruokalusikallista?) oliiviöljyä ja  pieni määrä jauhoja. Yleensä vatkailen ensin vispilällä taikinaa sellaiseksi lettutaikinan paksuiseksi, jottei tule paakkuja niin helposti. Sitten laitan lisää jauhoja ja siirryn sekoittelemaan käsin. Taikinasta tehdään sellaista... pitsataikinan tuntuista. Jämäkkää. Se ei saa tarttua kulhoon eikä sormiin. Jäykempää kuin pullataikina. Taikinaa vaivataan paljon, ehkä viitisentoista minuuttia. Vaivaaminen edesauttaa sitkon muodostumista.

Kauliminen

Pitsaa ei saa kaulia! Paitsi minä kyllä kaulin. Oikeasti pitäisi kai osata venytellä ja pyöritellä se littanaksi levyksi ihan käsin. Ihan täysin en ole ymmärtänyt, mitä vikaa siinä kaulimisessa on. Kaulimella saa kätevästi ja luotettavasti liiat kaasut taikinasta ulos ja lätkästä tasaisen ohuen ja pyöreän. Pyöritteleminen ja venytteleminen käy vain hermoille ja tuntuu leikkimiseltä. Mutta mikäpä minä olen väittämään vastaan kansanperinteelle...

Pitsapohja on tarpeeksi ohut, kun siitä näkyy valoa läpi. Paitsi jos tykkää vähän paksummasta, ei siinäkään mitään väärää ole.

Juusto

En käytä juustoa melkein ikinä. En edes sellaisia vegaanisia juustonkorvikkeita. Olen lopettanut. Juuston tehtävä on tehdä pitsasta suolaista ja rasvaista ja peittää alleen kaikki oikeat maut.

Juustoa ei edes tarvita pitämään täytteitä aloillaan. Jos pitsasta uhkaavat täytteet putoilla pois, ongelmana ei ole juuston puute vaan se, että täytteitä on liikaa. Täytteet pitää pitsassa paikallaan oikeanlainen taikina ja riittävän korkea paistolämpötila.

Tomaattikastike

Pitkän aikaa olen käyttänyt tomaattimurskaa pitsan kastikkeena. Se on vähän mehevämpi ja juoksevampi kuin pyree, josta pitäisi erikseen valmistaa jokin kastike, jotta sitä kehtaisi pitsalle sivellä. Siihen hommaan taas tuhrautuu aikaa ja astioita, joten en ole kyllä jaksanut. Äiti teki lapsuudessani jauhelihapitsaa, johon ensin ruskisti jauhelihat, sitten kuullotti sipulit ja lopuksi lisäsi lihaliemikuution ja tomaattipyreetä. Tällaisia virityksiä voi toki tehdä, jos viitsii, mutta minä en viitsi.

Tomaattimurskatölkkiin voi muuten sekoitella aika reilustikin soijarouhetta proteiiniksi, eikä murskan käyttäytyminen pitsakastikkeena juuri muutu.

Aivan viime aikoina olen kuitenkin viimein tullut kokeilleeksi paseerattua tomaattia. Tämä on paras vaihtoehto. Levittyy tasaisemmin ja silkkisemmin kuin tomaattimurska, muttei ole niin tujua pelkältään tai työlästä valmistaa omaksi kastikkeeksi kuin pyree. Ja paseerattuakin saa valmiina pahvitölkissä. Saattaapa olla näistä kolmesta vaihtoehdosta halvintakin.

Sittenhän on myös lasipurkeissa vielä valmiita pitsakastikkeiksi brändättyjäkin sooseja, mutta näitä en ole jostain syystä koskaan tullut kokeilleeksi. Ehkäpä pitäisi.

Täytteet

Pitsan täytteiksi voi käyttää melkein mitä vain. Kunhan ei ole liikaa dominoivia elementtejä sekaisin. Esimerkiksi ananas on kiva makea lisä ja oliivi kiva suolainen lisä, mutta molempia en kyllä suvaitse samassa pitsassa.

Omia suosikkejani:

• sipulirenkaat
• valkosipulimurska
• jalapeñot
• tomaattiviipaleet
• oliivit
• rukola, basilika, pinaatti yms.
• pikkuiset tofukuutiot
• ananas
• herkkusienet
• paprika

Ei toki koskaan näitä kaikkia kerralla. Korkeintaan neljää–viittä eri täytettä samaan pitsaan, ja sen verran ilmavasti, ettei tule ahdasta. Täytteiden päälle voi vielä varovasti valutella pienenpieniä noroja oliiviöljyä. Tämä voi erityisesti olla tarpeen täytteille, jotka saattavat ikävästi kuivahtaa ilman juustokatetta, esimerkiksi tofu, herkkusienet, tuoreet yrtit ja sipuli. (Tuoreita yrttejä tosin jotkut eivät suostu panemaan ollenkaan kuumaan uuniin, vaan lisäävät ne vasta paistamisen jälkeen.)

Paistaminen

Pitsa paistetaan mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman kuumassa. Niin kuumassa kuin uunista lähtee. Minun sähköuunissani 300 °C:ssa alle 10 minuuttia. Ihanteellinen olisi kai 4–7 minuuttia puilla lämmitetyssä leivinuunissa, jossa lämpö tulee joka puolelta, myös uunin pohjasta eli altapäin. Tätä simuloimaan voi hankkia sähköuuniinsa pitsakiven, joka on siis yksinkertaisesti pyöreä vuolukivilaatta. Kivi laitetaan uuniin ensin ja sen annetaan kuumentua kunnolla samalla kun uunikin lämpenee. Pitsapohja muotoillaan ja täytetään leipälapiolle, jolla pitsa siirretään sitten kivelle, joka saa olla koko ajan uunissa.

Pitsa on valmis kun reunat ovat kohonneet ja saaneet väriä. Oikean paistoasteen silmämääräinen havaitseminen vaatii vähän harjaantumista, sillä täydellisesti paistuneesta pitsasta ikävästi kuivahtaneeseen on varsin lyhyt matka. Täydellinen pohja on sellainen, joka on alapinnasta rapea, mutta sisältä leipämäisen pehmeä, ja johon täytteet ovat päältä tarttuneet. Jos slaissista pitää kiinni reunapuolelta, pohja taipuu pehmeästi kaarelle. Slaissin voi kääntää ylösalaisin, eivätkä täytteet irtoile. Myös ilman juustoa!

Ruotsin mallista inspiroituneet suomen kielen omaperäiset uusjohdokset

Olen jo vuoden tai pari pyöritellyt mielessäni sitä, ettei voi pelkän sattuman kautta olla niin, että suomen sana sivistys, sivistää ja ruotsin civilisation, civilisera ovat niin saman näköiset. Toisin kuin usein tällaisissa tapauksissa, nyt ei ole kuitenkaan kyse lainasanasta!

Suomen sivistys on omaperäinen johdos sanasta siveä.

Aihe on muhinut alitajunnassa säästöliekillä, kunnes tänään tietoisuuteeni pelmahti toinen samanlainen esimerkki: arkisto (< arkki) vrt. ruotsin arkiv.

Vastaanotan mielelläni kommentteja, joissa joko hanakasti kiistetään moiset luulottelut tai innoiten ilmoitetaan muista vastaavanlaisista tapauksista, tai jopa sanotaan jotain ihan muuta!

Nöpön- ~ nökönnuuka

Lämmittelyksi ja kontekstiksi keskinkertaista Kummelia.


Nökönnuuka- ja videossa esiintyvä nöpönnuuka-sanojen alkuosat vaikuttavat tyypillisiltä suomalaisilta affektis-deskriptiivisiltä uudismuodosteilta, jotka eivät oikein tarkoita mitään, mutta totuus näyttää olevan toinen! Nökönnuuka < nokonnuuka < ru. murt. inte någå noga (siis inte något noga) 'ei niin tarkkaa'.

Hyvin jännä.

Unelmia ja toimistohommia

Sain tammikuussa töitä. Puran lääkärien saneluita. Työ on intensiivistä ja pikkutarkkaa, mutta kielentutkijalle todella mielenkiintoista. Lääkärin sanelu on nimittäin itselleni aivan uusi suomen kielen käyttöympäristö, johon en ole koskaan päässyt tutustumaan. Olen saanut paljon hyviä tutkimusideoita, joita listaan tähän ikään kuin julkisiksi muistiinpanoiksi. Saa hyödyntää vapaasti!

Taustaa

Terveydenhuollossa siis tuotetaan paljon tekstejä, jotka koskevat potilaita ja heidän hoitojaan. Tekstit ovat vastaanottokäyntiselostuksia, erilaisia raportteja ja kertomuksia, lähetteitä ja lääkärinlausuntoja. Osa on vapaata tekstiä ja jotkut määrämuotoisia lomakkeita.

On tapana, että lääkärit eivät kirjoita näitä tekstejä itse, vaan sen tekee heidän puolestaan koko liuta muuta henkilöstöä: sihteerit yms. tekstinkäsittelijät. Lääkäri sanelee tekstit nauhalle (nykyään oikeastaan useammin muulle digitaaliselle tallennusvälineelle), ja sen kirjoittaa puhtaaksi eli purkaa tekstinkäsittelijä. Kyseessä on siis puhuttua kieltä siinä mielessä, että sen välitön tarkoitus on kommunikoida informaatiota auditiivisesti tekstinkäsittelijälle, mutta kuitenkin tekstiä lopullisen tarkoituksen eli potilastietojen tallentamisen kannalta.

Sanelut ovat hyvin tarkkoja ja kirjaimellisia. Lääkäri siis sanelee kaiken sellaisenaan kuin se lopulliseen dokumenttiin kirjoitetaan, kappaleenvaihtoineen ja välimerkkeineen kaikkineen. Tästä seuraa varsin vaihtelevanlaisia tuloksia, sillä ei ole lainkaan harvinaista, että pilkkuja ei ole saneltu lainkaan tai niitä tulee konventionaalisen suomen kielen oikeinkirjoituksen kannalta aivan vääriin paikkoihin. Joskus ei tule pisteitäkään. Lisäksi lääkäri on toki (varmaan juridisestikin, mutta ainakin alan käytäntöjen mukaisesti) ehdottomassa auktoriteettiasemassa, joten tekstinkäsittelijä ei missään tapauksessa saa lisätä tai muuttaa pilkkuja tai pisteitä. Minulle on vielä vähän epäselvää, saako esimerkiksi vierasperäisiä aineksia sisältäviin yhdyssanoihin kuten thorax-röntgeniin tai lidocain cum adrenalin -puudutukseen lisätä yhdysmerkkejä, kuten oikeinkirjoitussäännöissä suositellaan. Toistaiseksi olen lisäillyt.

Välillä en oikein edes ymmärrä koko sanelumenettelyn tarkoitusta. On paljon hyvin lyhyitä saneluita, joissa vaikkapa neuvotaan täyttämään jokin lausunto- tai lähetelomake. Jos kerran lääkärillä on itsellään jo tietokoneella lähetelomake auki sanelemista varten, ja täyttämisohjeen sanelemisessa kestää 40 sekuntia, miksi sanella ollenkaan sen sijaan että täyttäisi lomakkeen itse? Ei myöskään tunnu ollenkaan tarpeelliselta suhtautua lääkäriin ammatillisena auktoriteettina tekstin ja kieliasun suhteen. En osaa oikein kuvitella mitään järkisyytä sille, miksei lääkäri voisi vain sanella suoraan tavallisena puheena, josta tekstinkäsittelijä sitten tulkitsisi virkkeiden rajat ja välimerkittäisi virkkeet oman koulutuksensa ja kielenkäytön asiantuntemuksensa perusteella. Tähänastisen kokemukseni mukaan lääkärien sanelemat välimerkitykset ovat nimittäin yleensä pahasti väärin suomen kielen oikeinkirjoitussääntöjen valossa. Usein välimerkkejä ei ole ollenkaan: dokumenttiin tulee sitten 10-rivisiä kappaleita, joissa ei ole yhtään pilkkua tai pistettä, koska lääkärin sana on lääkärin sana, eikä siihen saa puuttua.

Tekisin saneluista mielelläni väitöskirjan, mutta hirvittää kyllä etukäteen, kuinka valtaista lupamenettelyprosessi siihen tarvittaisiin. Tutkimusnäkökulmia on kyllä pälkähdellyt päähän jo runsaanlaisesti!

Tutkimusideoita

Tässä siis vapaasti hyödynnettäviä tutkimusideoita lyhyesti kuvattuna ja aihepiireittäin lajiteltuna. Olen pyrkinyt käyttämään mahdollisimman geneerisiä, keksittyjä ja minimaalisia esimerkkikielenaineksia lainausmerkeissä.

Puheen suhde lopulliseen tekstiin

• lääkärin puheesta puhesyntaktisesti/foneettisesti välittyvien puhunnosten/virkkeiden yhteys saneltuun välimerkitykseen
• itsekorjaukset
• epäröinnit ja sanahaut
• lomakepohjien täyttöohjeet vrt. vapaamuotoinen teksti
• poikkeamat sanelukaavasta (ks. seuraavasta)

Diskurssiaiheita

• potilaaseen viittaaminen (esim. potilas; tutkittava; nolla-anafora)
• potilaan referointi (ks. myös seuraavasta)
• lääkäriin viittaaminen (yks. 1. persoona; allekirjoittanut)
• paikkaan ja tilaan viittaaminen
• "tehdään lähete [tutkimukseen] [sairaalaan], käy edeltävästi verikokeissa täällä"
• muihin vastaanotolla olijoihin viittaaminen (esim. vanhuksen omainen, lapsen vanhempi)
• kehotukset, suositukset, määräykset, reseptit
• "kirjoitetaan [lääke]"
• "saa mukaan haavanhoito-ohjeet"
• "potilaan kanssa keskusteltu tupakoinnin vähentämisestä"
• "ottaa uudelleen yhteyttä tarvittaessa"
• voinnin ja yleistilan kuvailut
• tekstinkäsittelijän puhuttelut ja muut epälineaarisuudet / poikkeamat sanelukaavasta
• "lisäätkö lääkelistaan vielä..."
• "kiitos kirjoittajalle" 

Semantiikkaa

• evidentiaalisuus
• episteemiset modaalisuudet kuten potentiaalin käyttö
• potilaan kokemusten ja puheiden raportointi ja referointi
• "potilas kertoo, että..."
• "ei koe saaneensa apua lääkkeestä"
• oireet, havainnot, kokeet, testit, laboratoriot
• empiirisesti mitatut lääketieteelliset havainnot, lääkärin näkemykset vs. potilaan sanomiset
• konsultaatiot (+ kollegaan viittaaminen)
• diagnoosista puhuminen (myös diskurssinäkökulmaa)
• "x ei indisoitu"
• "sopii x:ksi"

Metakysymyksiä

• puhuttua vai kirjoitettua kieltä?
• kuka on kirjoittaja?
• kytkökset muihin saneltuihin teksteihin

Muuta

• hengitysäänten kuvailemisen onomatopoeesi (rahina, rohina, pihinä, ritinä, vinkuna, vingahdus, vongahdus)
• näille on ehkä alan kirjallisuudessa ja opetuksessa konventionaaliset/preskriptiiviset tarkoitteet ainakin osittain?
• tekstilajianalyysiä (en tunne tarkemmin tekstintutkimusta, niin en osaa eritellä enempää)
• slangi/jargon-sanasto, epäviralliset termit (labra; leukkari 'leukosyytti, valkosolu')

Nauhuri

Harvoista sanoista tiedetään kokonaan niiden käyttöikä alusta loppuun. Suomen kielen nauhuri on kuitenkin sana, jonka tiedetään tulleen käyttöön merkityksessä 'magnetofoni' kesällä 1962 (Lyytikäinen & Yli-Paavola Virittäjässä 3/2010, s. 412). Sanan keksi Terho Itkonen työskennellessään assistenttina Suomen kielen nauhoitearkistossa.

Nykyään nauhurit alkavat olla tykkänään menneisyyttä. 1990-luvun lopulla kai alkoivat CD-soittimet pikkuhiljaa syrjäyttää C-kasettinauhureita, ja viimeistään 2000-luvun puolivälin jälkeen kai DVD-soitinkin on tullut lopullisesti liki joka ikisen suomalaisen kotiin. VHS-nauhureitakaan ei käytä enää kukaan, paitsi ehkä hipsterit.

Jonkin aikaa videokameroissa, sanelukoneissa ja sen sellaisissa käytettiin digitaalista DV-nauhaa, mutta nykyään nekin tallentavat suoraan sisäisille kovalevyille tai muistikorteille. Ja vaikka moisia vielä olisikin, käsittääkseni nauhuri ei ole oikein koskaan kuulunut niiden yhteydessä tavattavaan sanastoon.

Arvelen, että kuluu korkeintaan 15 vuotta, ennen kuin nauhuri jää jokapäiväisestä arkikokemuksestamme unohduksiin ja se jää kaverinsa kasetin kanssa vanhentuneiden esinetermien läjään. Siihen, jonka asukkaita pitää keskimääräisen ihmisen aina erikseen mielestään kaivella: länget, varsta, reikäkortti ja rinnakkaisportti.