Z-juna lipui raukeasti asemalle, ja astuin märkänä kiiltävälle laiturille. Pois jääneet ihmiset kaikkosivat omille teilleen, ja läksinpä minäkin talsimaan kotia kohti. Pysähdyin hetkeksi alikulkutunneliin.
Suljin silmäni ja kuuntelin kuinka juna jyrähteli rautatiesiltaa ylitseni. Sen ääni vaimeni pian, ja tilalle jäi vain verkkainen syyssateen napsutus kiveykseen sillan vieressä. Parin metrin päässä alamäessä vesi lorisi rehvakkaana purona sadevesikaivoon. Sillä tavalla kuin humalainen mies olisi kusella, huojahtelisi pöntön äärellä. Jossakin kaukana kuului hädin tuskin Kehä III:n epämääräinen humina. Se ei kesärengasaikana varmaan kuuluisi sitäkään vähää, tuumin.
Jatkoin matkaa kotiin. Peilailin katuvaloja taukoamattomasta pisaroinnista väreilevistä lätäköistä. Oli aivan tyyntä. Pieni vihma putoili arvokkaasti täysin kohtisuoraan, aivan kuin huonossa salapoliisielokuvassa. Pisarat napsahtelivat varovasti villakangastakin olkapäille, ikään kuin yrittäen olla häiritsemättä. "Voi suokaa anteeksi, ei ollut tarkoitus." Eikä minua totisesti häirinnytkään.
Kotiin päästyäni äkkäsin muutaman kanssa-asukkaan tupakoimassa rappumme alaovella. Arvokkaan sateen suomasta matkaseurasta ylevöityneenä toivotin seurueelle suoraselkäisesti: "Hyvää iltaa!" Ei sanaakaan vastaukseksi. Ei ole kyllä nykynuorisolla mitään tapoja.
Computers, photos, vegan food, existential angst, linguistics, all things queer.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti