Ollapa jo eläkkeellä

Kaikki tuntuu niin toissijaiselta. Opiskelu on tietysti omalla tavallaan itseisarvollista ja mielekästä sinänsä, koska itsen kehittäminen on mukavaa touhua. Mutta mitä lähemmäs valmistuminen hitaasti mutta varmahkosti hivuttautuu, sitä enemmän opiskelu alkaa myös tuntua ynseän välineelliseltä. Pitää opiskella hyvin, tehokkaasti ja elegantista, jotta paperit näyttävät sitten hyviltä, että saan hyvän työn, johon en vittuunnu alta aika yksikön, ja josta saan tarpeeksi semmoisia mielikuvitusnappuloita, joita voin vaihtaa ruokaan ja nätteihin esineihin.

Tämän tästä huomaan, että ne asiat, joita oikeasti tekee mieli tehdä, ovat aika yksinkertaisia, eivätkä vaadi juuri muuta kuin aikaa ja sitä, että malttaisi asettua tekemään. Haluaisin mennä Korsoon katselemaan graffitteja, syöttämään sorsia siihen hassuun joenvarsipuistikkoon ja katselemaan loputtomia hyllyllisiä VHS-kasetteja kirpputoreilla.

Haluaisin mennä kirjastoon ja unohtua kaikessa rauhassa lukemaan lehtiä muutamaksi tunniksi. Sitten voisi mennä teelle ystävän luokse, joka olisi ihan yhtä joutilas ja mukavalla tuulella.

Haluaisin nukkua silloin, kun huvittaa. Jos haluaisin mennä jonnekin, menisin juuri silloin, kun itse haluan, enkä kun joku käskee. Tai jos ei huvittaisi mennä ollenkaan, vaikka käskettäisiin, niin jäisin kotiin viltin alle teekupin ja sarjakuvien kanssa.

Ala-asteella ajattelin, että elämä alkaa sitten, kun peruskoulu on käyty. Lukiossa ajattelin, että sitten, kun pääsen yliopistoon. Yliopistoon päästyäni ajattelin, että sitten, kun on armeija käyty (menin sinne ensimmäisen lukukauden jälkeen). No, ehkä sitten sivarin jälkeen (menin sinne toisen lukuvuoden jälkeen). Sivaria käydessäni olin kenties seesteisimmilläni, ja haihattelin jotain sellaista, että kyllähän se opiskeluaikakin on jo ihan täysipainoista elämää.

Yritän elää oikein varovasti tästä nämä neljäkymmentä vuotta äkkiä alta pois, että on sitten rutkasti aikaa olla eläkeläinen ja terve yhtä aikaa, ja pitkään. Sitten kai se elämä viimeistään alkaa.