Kävin kesällä remontoidussa Ylioppilasaukion Unicaféssa. Tilaa ei ole kovin radikaalisti muutettu, mutta kovasti kodikkaamman oloista on nyt minusta. Lasiseinät jakavat linjastot ja kassat varsinaisesta ruokailusalista mukavasti. Valtavat TV-ruudut/nestekidenäytöt joka paikassa olivat kyllä vähän häiritseviä ja muistuttivat minua jostain lentokentän kaltaisesta miljööstä.
Pyysin linjastolla vegaanista kasvispapujuttua (mitähän se nyt olikaan). Ruoanjakajatäti sanoi, ettei hänellä ole sillä linjastolla vegaanista versiota — seikka, josta ei toki linjaston alussa ilmoitettu ainakaan kovin näkyvästi — mutta haki kuitenkin ystävällisesti minulle lautasellisen toiselta linjastolta. Kassalle sai jonottaa pirun kauan ainakin valitsemanani klo 13:n ruuhka-ajankohtana.
Yleensä Unicafén vegaaniruoka on oikein mainiota, mutta tällä kertaa kasvispapujuttu oli todella pohjanoteeraus: kellertävää muhjua, jonka maku ja koostumus muistuttivat minua lähinnä ala-asteen kanakeitosta.
Computers, photos, vegan food, existential angst, linguistics, all things queer.
1 kommentti:
Tuohon jonoilmiöön olen itsekin törmännyt. Homma toimisi paljon jouhevammin, jos ihmiset toimisivat kuten armeijassa ikään - linjastolla liidetään, eikä kassalla jäädä enää arpomaan maksutavan kanssa. Jos toiminta on edelleen liian hidasta, sitä harjoitellaan.
Monasti sanotaan, että armeijan menetelmät eivät toimi siviilissä ja päinvastoin. Usein näin onkin, eikä kuvailemani tiukka äksiisi oikein yliopistomaailmaan istukaan. Kummasti sitä vain silti toisinaan on armeija-aikoja ikänä. Etenkin siinä ruokajonossa seisoskellessa.
Lähetä kommentti