Naisen saamisesta

Minulla oli toinenkin blogi, johon kirjoitin ajatuksia transsukupuolisuudesta, mutta olen hukannut tunnukseni ja salasanani sinne. Olen kyllä kirjoittanut tunteistani sukupuolesta tähänkin blogiin, mutta vuosikausia sitten, enkä ole enää sama ihminen. Ehkä ei haittaa paluu tänne.

Taidan tehdä pientä kuratointia jossakin vaiheessa ja poistaa tai piilottaa turhimpia ja arveluttavimpia vanhoja tekstejä...

Tässä kirjoituksessa pohdin ajatuksiani seurustelusta ja kumppanin etsinnästä transnaisena.

* * *

Olen ollut muun muassa OKCupidissa vuosikaudet, nyttemmin myös muutamissa treffi-ilmoitteluun tarkoitetuissa Facebook-ryhmissä. Treffi-ilmoitukseni saavat kyllä vastauksia, mutta suurin osa niistä on hyvin epäkiinnostavia ja lyhyitä, eikä niissä ole juuri yritystä. Viestit ovat epäkiinnostavilta heteromiehiltä, joita on näissä palveluissa satoja ja satoja, ja he ovat toinen toistaan harmaampia, karvaisempia, ylipainoisempia ja huonommin valokuvattuja. Sellaisia miehiä, jotka eivät saa naista ja ovat siksi treffipalveluiden käyttäjiä.

Viestejä tulee vielä enemmän, jos en mainitse profiilitiedoissani tai kuvaustekstissäni, että olen transsukupuolinen. Aniharvan kanssa kuitenkaan juttu etenee siihen asti, että olisi mitenkään relevanttia asiasta edes kertoa.

Olen enimmäkseen kiinnostunut naisista, ja olen viime aikoina harmitellut erityisesti sitä, etten minä kiinnosta muita naisia. Syitä lienee muutamia.

Ensinnäkin cisihmiset eivät keskimäärin halua olla läheisissä tekemisissä transihmisten kanssa. Minun kehoni on jonkinlaisessa oudossa laaksossa, epätavallinen, normista poikkeava, hämmentävä ja erilainen. Tiedän olevani hyvännäköinen, mielenkiintoinen, älykäs ja hyvää seuraa, mutta jos mainitsen profiilissani, että olen trans, saan vastakaikua vain kaikkein nälkäisimmiltä ja epäkiinnostavimmilta miehiltä.

Ilmiö on ehkä vähän sama kuin vegaanisissa leivonnaisissa. Jos leipomo mainostaa tuotteitaan isoin kirjaimin vegaanisina, niitä eivät osta muut kuin vegaanit. Sekasyöjät pitävät ennakkoluuloisesti vegaanisia tuotteita outoina, alempilaatuisina, vaihtoehtoisina, tuntemattomina ja epäilyttävinä – maistamatta pahaa. Tästä oli juuri tänään keskustelua Facebookin Vegaani-ryhmässä.

Nälkään nääntyvä mies syö kyllä vegaaniseksi merkittyäkin, jos ei muuta saa. Naisilla taas ei ole nälkä, sillä testosteroninpuutteen vuoksi he voivat elää melko loputtomiin syömättäkin, jos ei ole mitään hyvää tarjolla.

Toiseksi taas minusta ei ole perheen perustajaksi. Transihmisenä minä olen lisääntymiskyvytön, joten minusta ei ole synnyttämään eikä siittämään lapsia. Ei sillä, että lapsia haluaisinkaan. Mutta melkein kaikki cisnaiset haluvat. Koska minun kanssani ei voi lapsiperhettä perustaa, olen alempiarvoinen kumppaniehdokas kuin cismies tai edes joku, joka suostuisi adoptoimaan tai mitä nyt ikinä.

Kolmas syy kuitenkin lannistaa eniten: minulla ei ole enää maskuliinisuutta. Monesti puhutaan, että transihmiset erityisesti tuntevat nahoissaan sukupuoliroolit ja patriarkaatin suomat etuoikeudet ja niiden muutokset. Itse en ole kuitenkaan koskaan tuntenut pudonneeni ylähyllyltä menettäessäni miehistä etuoikeutta.

Kuitenkin näyttää olevan niin, että mitä feminiinisempi olen, sitä vähemmän naiset minusta kiinnostuvat. Tuntuu kovin kylmältä kohdata se, miten musertavan valtavirtaa heteroseksuaalisuus on ja kuinka häviävän harvinaisia ovat naiset, jotka pitävät ja kiihottuvat feminiinisyydestä.

Jälkikäteen ajatellen on ihan loogista, että kun menettää maskuliinisuuden, menettää myös suurimman osan naisista. Mutta eipä kaikkea osaa ennakoida. Ja ehkä vielä joskus löydän jonkun.

Ikuinen elokuu

Mielikuvieni Espanjassa on ikuinen elokuu. Kävin Torremolinoksessa perheeni kanssa maaliskuussa 1991. Täytin siellä kuusi vuotta. Kuusivuotispäivänäni minulta irtosi ensimmäinen maitohammas hotellihuoneen vessassa.

Muistan Espanjasta sen, miten erikoista oli, että oli yhtä aikaa kesäisen lämmintä, mutta silti pimeät illat. Ilma oli kostea ja lämmin, puiden lehdet olivat suuret ja tummat, aurinko laski aikaisin. Niin kuin Suomen elokuussa.

Sään lisäksi muistan Espanjasta peliluolat. Siellä pelasin ensi kertaa paljon ja ajan kanssa kolikkopelejä. Silloin myös tutustuin ensi kertaa valuutan käsitteeseen, ja siihen, että eri valuutat olivat eri arvoisia. Suomessa pajatsoon työnnettiin 50 pennin tai 1 markan kolikoita; Espanjassa Contraa pelattiin 100 pesetan kolikoilla. Muistan, että samassa lomakohteessa oli joku parikymppinen pyylevä suomalaismies, joka pelasi kanssani paljon kolikkopelejä. Ainakin pelasimme yhdessä co-oppina juuri tuota Contraa.

Espanja tulee mieleen joskus myös, kun ajattelen mustekaloja. Söin nimittäin tuolla lomamatkalla jotain sellaisia paistettuja mustekalan lonkerosta tehtyjä rinkuloita. Ne olivat vähän kuin oliiviöljyisiä sipulirenkaita, mutta lihaisia ja kimmoisia. Niitä on joskus ikävä, olivat hassua ruokaa. Vaikka tokikaan nykyään en vegaanina niitä oikeasti söisi. Säilykkeinä jotain mustekalaa kyllä näkyy Suomenkin kaupoissa toisinaan.

Taisimme käydä myös Gibraltarilla, joka on aika lähellä Torremolinosta. Sieltä muistan vain sateisen, sumuisen vuorenrinteen, jolla asui apinoita. Ja tippukiviluolan, jossa oli opastus ja näyttävä valaistus. Myöhemmin koulussa opin, että Gibraltarilla elää koko Euroopan ainut luonnonvarainen apinapopulaatio. Näyttää pitävän paikkansa.

Isä kävi myös yksinään päivämatkalla Marokossa. Osti sieltä hauskan pienen matkatelevision, noin Gameboyn kokoisen, ja ruskean liian ison nahkatakin. TV:lle oli toisinaan käyttöä aina siihen asti, kun Suomen televisio digitalisoitiin. Antennin suuntaamisessa oli kyllä aina vaivaa. Takkia isä käytti vielä pidempäänkin. Ties vaikka olisi vieläkin jossain kaapissa äidin luona.

Äitiä hermostutti olla Espanjassa yksin 6- ja 2-vuotiaiden lasten kanssa sillä välin, kun isä oli toisella puolella Välimerta. Vaikka Gibraltarinsalmi onkin vain reilut 14 kilometriä leveä.

Pojista, esineistä ja käsitteistä

Kirjoittamisen aloittaminen on aina yhtä tuskallista. Ja vaikka kirjoittaisi useassa sessiossa, eikä näppiksen ääreen istuessa olisikaan tyhjä sivu vastassa, eteneminen on yhtä vaikeaa. Joko ei ole mitään sanottavaa, tai sitten kaikki, mitä haluaisin sanoa, pyrkii purskahtamaan ulos yhtä aikaa. Silloin on täysi työ yrittää pusertaa ne jotenkin järjestyksessä sanoiksi.

Nykyään olen sentään vähän yrittänyt välttää sitä, että asiat tulisivat oikeassa järjestyksessä tekstiksi. Kappaleet voi sentään järjestellä lopuksi uudelleen.

* * *

Olen taas ystäväni kanssa lukenut kirjan. Kyseessä ei nyt ollut edes kaunokirjallisuutta, mutta kirja tuntuu silti vaikuttaneen minun enemmän kuin viimekertainen. Luin kirjan nimeltä Eero ja Hannu. H. K. Riikonen ja Eero Tarasti. Tutkijanalkujen koulu- ja opiskeluvuosien kirjeenvaihtoa 1961–1976.

En valinnut kirjaa itse, mutta koska luotan sokeasti ystäväni arvostelukykyyn, varasin sen kiltisti kirjastosta, lainasin ja käytin kuukauden päivät sen kärsivälliseen tavaamiseen. En ole koskaan ennen lukenut muiden ihmisten kirjeenvaihtoa (saati suuremmin itsekään harrastanut kirjeenvaihtoa), joten kesti aimo tovi oppia toimiva rytmi ja tapa lukea tätä kamaa.

Päällimmäisenä minulla on mielessä, että Eero ja Hannu eivät ole oikein eriytyneet mielessäni eri hahmoiksi. Hahmotan heidät edelleen vain parina kumppanuksia, jotka harrastelevat keskenään samoja asioita ja kinastelevat söpösti. Luulen, että jompikumpi heistä on teenjuoja, mutten todellakaan muista, kumpi.

Kirja ja sen esipuhe on laadittu vuonna 1998. Esipuheessa valitellaan kovasti sitä, kuinka kirjeenvaihto on hiipuva harrastus, ja on sääli, ettei ihmisten ajatuksia ja keskinäisiä suhteita enää tallennu jälkipolville niin paljon kuin kirjeenvaihdon kulta-aikoina.

Huoli on 90-lukulaisittain ymmärrettävä, mutta minua huolestuttaa tätä nykyä päinvastainen: vuoden 2014 maailmassa ihmiset puhuvat jatkuvasti toisilleen digitaalisesti sähköposteissa ja sosiaalisessa mediassa, joista tallentuu aivan kaikki. Tulevaisuuden ongelmana on pikemminkin saada jälkipolvien koko elämän kaikesta tekstimuotoisesta kommunikaatiosta aikaiseksi järkeviä synteesejä, koska dataa on vain aivan liikaa. Minulla on viimeisen 10 vuoden ajalta yhtämittaisesti kaikki IRC-lokitiedostot tallessa – pisimmät katkokset ovat luultavasti alle vuorokauden mittaisia. Tätä kirjoittaessani minulla on lokit helposti tutkittavissa ja laskettavissa samalla tietokoneella vuodesta 2008. Tältä aikaväliltä dataa on (pakattuna!) yli 600 megatavua.

* * *

Eero ja Hannu ovat minulle hätkähdyttäviä tuttavuuksia. He ovat vieraita poikina, miehinä ja suomalaisina. Kirjaa lukiessani monesti pyörittelin silmiäni dandyismeille, jyrkille mielipiteille ja pompööseille kulttuuriharrastuksille. Mielessäni pyöri, millaisissa perheissä he olivat kasvaneet, keitä heidän ystävänsä olivat, ja erityisesti millaisia miehenmalleja heillä oli. Millaisesta kotipiiristä ponnistaa 13-vuotiaita poikia, joilla on resursseja ja sosiaalista tilaa soittaa pianolla Händeliä ja lukea Goetheä? Ja mikä onni, että he ovat löytäneet toisensa!

Haluaisin, että maailmassa olisi enemmän tilaa humanistiselle, älykkäiden ja pehmeiden arvojen maskuliinisuudelle. Ettei miehelle staattisuus, henkisyys, romantiikka ja kuohuva mutta analyyttinen kokemuksellisuus olisi naljailtavaa toiseutta.

Välillä löysin pojista myös itseni. Olin tuon ikäisenä kovasti pikkuvanha. Luin lapsena kaikenlaisia lasten tietokirjoja ja selailin huvikseni tietosanakirjoja. Luin aikuisten romaaneja. Minulla on sellainen tunne, että Eero ja Hannu ovat toistensa (ja kenties Helsingin normaalilyseon) tuella tulleet jatkaneeksi jotain sellaista, mistä itse olen luopunut.

Yhä uudelleen ja uudelleen päädyn siihen ajatukseen, että elämäni pahimpia virheitä on ollut se, että jäin kotipaikkakunnalle lukioon, vaikka olisin keskiarvollani päässyt Helsinkiin johonkin hienompaan. Olisinko eri ihminen, jos olisin mennyt vaikkapa juuri Norssiin, opiskellut latinan jo lukiossa, saanut erilaista opetusta, osallistunut broileri-intelligentsiaan?

Vai romantisoinko vain jotakin akateemista eliittiä, jolla oikeasti ei ole vaatteita? Ja tietysti Eerolla ja Hannulla on ollut muitakin vaikuttimia kuin Norssi. Esipuheen mukaan molemmat tulevat virkamiesperheistä, ja kirjeistä käy ilmi, että molempien perhetutuissa on ollut akateemista väkeä professoreista lähtien. Näistä lähtökohdista ei liene ihmekään, että jo nuorena asennoituu menevänsä yliopistoon. Ja päätös on varmaan jo kolmannes onnistumista.

* * *

Eeron ja Hannun nuoruuden maailmankuva on vahvasti individualistinen. Molemmilla on vahva itsensä kehittämisen, uuden oppimisen ja oikeassa olemisen eetos. Kirjeiden avulla pojat sparraavat toisiaan kirjallisuus- ja musiikkiharrastuksissaan. Mielipiteet ovat kiihkeitä, päämäärät selviä ja suhteet aikuisiin paitsi kunnioittavia, myös erikoisen utilitaristisia. Kirjeissä mainitaan monia opettajia, ja heidän soveltuvuuksiaan siihen ja tuohon arvostellaan.

Aloin miettiä 1960-lukua. Se oli yksinkertaista aikaa. Puhumisen välineitä olivat yhteinen huoneilma tai lankapuhelin. Kirjoittamisen välineitä paperi ja kynä, paitsi ehkä kirjoituskone, jos juttu oli poikkeuksellisen tärkeä.

Eeron ja Hannun nuoruudessa vallitsi paljon suorempi yhteys käsitteiden ja esineiden välillä. Kirjeet ja kynät olivat esineitä, kirjat olivat esineitä, äänilevyt olivat esineitä. Joka kerta kun alkoi kirjoittaa kirjettä, samalla paperilla ei alkanut vahingossa avautua koko maailman viihde ja uutiset. Ei ollut muuta kuin omat ajatukset siitä mitä aikoo sanoa ja kenelle sen kertoa.

Tietokoneajassamme minua lannistaa jatkuvasti se, että joudun joka päivä tekemään töitä lapsuuteni leluilla. En tiedä, milloin viimein totun siihen, että nouruuteni pelikoneilla miljoonat ihmiset tekevät palkkatöitä joka päivä. Monet jopa nimenomaisesti tarvitsevat työhönsä myös Internetiä – sitä samaa leikkikenttää, jonka nurkkiin pakenin pyörimään aina koulun jälkeen, kun päivän työt oli tehty.

Minulle tietokoneella työskentely on aivan kuin nelivuotias pantaisiin paikalleen istumaan keskelle Hoplopia ja sanottaisiin, että nyt pitää kahdeksan tuntia keräillä toisten lasten leluja laatikoihin. Sitten työpäivän jälkeen käydään kotona syömässä, tullaan takaisin leikkimään kahdeksi tunniksi ja sitten mennään nukkumaan.

* * *

Olen päättänyt, että haluan kokeilla sellaista meininkiä, jossa käsitteet vastaavat paremmin esineitä. Luen enemmän paperisia kirjoja. Ja ostinpa tuossa maanantaina paperisen kalenterinkin (+ kyniä, kirjekuoria ja vihkoja) ensi kertaa ties kuinka moneen vuoteen. Alan myös kirjoittaa kirjeitä, jos vain itsekritiikki ja kirjoittamaan alkamisen tuska antavat myöten. Ainakin yritän parhaani.

Aistipostaus: Haju

Tämä teksti sai innoituksensa täältä.

* * *

Muistan, kun nuorempi ollessani mummo säännöllisesti uteli, joko olen oppinut kahvia juomaan. Aina piti kieltävästi vastata, mutta oli vaikea hahmottaa, millaisesta tulokulmasta. Pitikö olla huolestunut, häpeissään vai ehkä hyvillään siitä, ettei vielä 17-vuotiaanakaan juonut kahvia?

Sukujuhlissa oli vaivaannuttavaa olla liian vanha mehupöytään, mutta ilman kahvikuppia oli alaston olo aikuisten seuranakin.

Joskus lukioiässä päätin ruveta väkisin juomaan teetä. Sitä yleensä aina sai, kun erikseen pyysi. Eikä se maistunut niin saatanan pahalta ja sisuksia korventavalta kuin kahvi. Ei kyllä hyvältäkään. Muistan ihmetelleeni äidille tai tädille, että on se tee kummallista, kun tuoksuu aika hyvältä, muttei maistu kuin kuumalta vedeltä. Tai jos unohti teepussin kuppiin liian pitkäksi aikaa (tai ei heti keksinyt mihin sen olisi ajattelemattoman isäntäväen juhlissa kupistaan pois nostanut sotkematta pöytäliinoja tai pullalautastaan), teestä tuli äkkiä kitkerää. Silloinkin sokeripalanen yleensä pelasti.

Tee kuitenkin jäi elämääni apuvälineenä, jolla pärjäilin aikuisten juhlissa ihan tahdikkaasti. Omaan kotiin muutettuani kyllä ostin sitä kotiin (seikkailullisesti myös jotain vihreää pussiteetä), mutten oikeastaan juonut muuten kuin seurassa. Tai flunssassa.

Avopuolisoni (nyttemmin ex-) ei myöskään juonut kahvia. Profiloiduimme aika pian molempien sukujuhlissa teenjuojapariskunnaksi, eikä minulle ole enää aikoihin tyrkytetty kahvia missään.

Parina viime vuonna olen tutustunut uusiin ystäviin, joista eräät ovat paljastuneet vähän erilaisiksi teenjuojiksi. He harrastavat teetä, juovat sitä yksinäänkin, käyttävät nautintoaineena, vertailevat, keskustelevat, opiskelevat. Tästä olen innostunut itsekin. En ole enää moneen vuoteen ostanut itselleni pussiteetä.

Olen alkanut ymmärtää niitä ihmisiä, joiden sydämen valtaa elintarvike. Viini, olut, juusto, suklaa, kahvi, tee. On ihan OK, jos ei rakastu johonkin suuhunpantavaan tulisesti, mutta on se aika mielenkiintoista, kun niin tapahtuu! Ja miten aikuinen olo siitä on tullut! En olisi voinut koskaan kuvitella, että samaistuisin viinin- tai viskinmaistelijoihin. Enää en pyörittele silmiäni sille, joka äityy luennoimaan, että eihän herran jestas viskiä saa jäillä pilata. En ole ikinä viskiä edes maistanut, mutta helposti uskon, että voi hyvinkin olla perää tuollaisessa!

Kuppi tyhjeni. Käyn täyttämässä ja tulen heti takaisin...

* * *

En vieläkään oikein tiedä, miltä tee maistuu tai tuoksuu. Jokainen tietää, miltä vaikkapa mansikka, tuore herne, porkkana tai mustikka maistuu. Miltä sitruuna tuoksuu? Ei kovin epäselvää.

Mutta teestä on satoja ellei tuhansia eri versioita. Kaikki maistuvat erilaisilta, eikä mikään ole toista tavallisempi tai oikeampi. Saman alueen samalla tavalla vuosisadat valmistetun teen tämän vuoden sato luultavasti maistuu vähän erilaiselta kuin ensi vuoden sato.

Kun puhun mausta, tarkoitan kai samalla tuoksua. Ne kuuluvat tiukasti yhteen. Tämän tekstin otsikkokin on haju, pitkän harkinnan jälkeen. Se on niistä se tärkeämpi.

Haju on erikoinen aisti. Tuoksut ja hajut menevät johonkin tosi syvälle. Ne ovat kuin pieniä lapsia, jotka eivät malta jäädä porstuaan juttelemaan, vaan pinkaisevat jonnekin peräkamariin telmimään heti ovesta astuttuaan.

Minulle teenjuonnissa tärkeintä ja taianomaisinta on hidas tuoksujen ja makujen pyörittely. Kaikissa tuoksuissa on jotain tuttua. Kaipa ihmisen hajuaistimet rekisteröivät aika rajallisen määrän molekyylejä, ja tiettyyn ikään mennessä luulisi jo kohdanneen niistä jonkinlaisina yhdistelminä suuren osan.

Kuivilla lehdillä, märillä lehdillä sekä itse juomalla voi olla aika erilaiset tuoksut. Ne ovat saman teen eri puolia, joita on kaikkia mielenkiintoista tutkia. Joskus olen vain nappaillut teepurkkejani keittiön kaapista, raotellut kansia ja haistellut kustakin kuivia teelehtiä.

Tärkein on kuitenkin valmiin juoman tuoksu. Suljen silmät, tutkin tuoksua ja yritän ymmärtää sitä. Yritän tavoittaa jonkin toisen asian, mikä tuoksuisi samalta. Tee voi tuoksua melkein ihan miltä tahansa! Ja tarkoitan nyt siis täysin maustamattomia teitä, en mitään sellaisia sekoituksia, joihin on hämmennetty jotakin laventelia tai korianteria joukkoon. Pelkkä Camellia sinensis.

Teestä voi löytyä aamukastetta, hellälöylyistä rantasaunaa, kukkaista ketoa, suolaisia merenrantoja, täyteläisen ravitsevia vihanneskeittoja – jotain paahteisen makeaa jälkiruokajuomaa kahvin, marsun ja suklaan välimaastosta. Tee voi tuoksua hunajalta täysin ilman hunajaa. Tee voi tuoksua ja maistua vasta leikatulta ruoholta, sitrushedelmiltä, vadelmilta, kalalta...

Kaikkein mahtavinta on istua teen kanssa ja antautua täysin maku- ja hajuaistin varaan. Luopua kaikesta järjestyksestä ja ymmärryksestä, keskittyä vain aistikokemuksiin ja antaa liskoaivoista pulpahdella niitä hajumuistoja, mitä eteen tulee. Yrittää erottaa tuoksuista komponentteja, miettiä vailla ennakkoluuloja, mikä muu tuoksuu tältä. Havahtua silmät ymmyrkäisinä siihen, että tämä tee tuoksuu nyt naapurin sänkiseltä savipellolta sateen jälkeisenä lokakuun aamuna kouluun pyöräillessä.

Aina kun ostan uuden teen, ajattelen, että siinä on jonkun kiinalaisen teenviljelijän henkilökohtainen, satunnainen valikoimapakkaus kaikista maailman tuoksuista. Maltan tuskin odottaa, mitä siitä löytyy, kun keskittyy tutkimaan.

* * *

Olen vuosia vitsaillut aikuisten juomista, siis lähinnä kahvista ja alkoholista. Siitä että vaivaantunut muodollisuuksien täyttäminen pussiteellä sukujuhlissa on minulle jonkinlaista aikuisuuden näyttelemistä, sijaiskäytöstä. Ihan hiljan olen kuitenkin ajatellut, että teehen oppiminen on ihan oikeasti ollut minulle jonkinlaista aikuistumisprosessia.

Tee on oma harrastus, johon en tarvitse kenenkään muun mielipiteitä; suosikkinautintoaine; tapa kytkeytyä vuosisataisiin perinteisiin ihan eri tavalla kuin ne välineet, mitä vaikkapa nationalismi tai kristinusko ovat tarjonneet; itselleni toimiva rituaali hiljentymiseen, pään tyhjentämiseen, alkuvoimaan keskittymiseen, kiihkeästä ajatustoiminnasta irrottautumiseen; kokemuspiiri jostain henkisestä, maagisesta, arvoituksellisesta – siitä etten koskaan voi oppia täsmälleen, miltä tee maistuu, vaan se alati pakenee käsityskykyä.

Luin Teemestarin kirjan

Olen voivotellut hiljaa mielessäni ja välillä uskotuille ihmisillenikin asioista, jotka masennuksessa omanarvontuntoa nakertavat. Yksi pisimpään mieltä painaneista huolista on se, etten ole vuosikausiin saanut kunnolla luettua kaunokirjallisuutta. Monena jouluna olen esimerkiksi saanut äidiltä lahjaksi kirjoja, ravannut kirjamessuilla, käyskennellyt divareissa ja kirjastoissa, mutten ole oikeasti lukenut mitään kaunokirjallisuutta kunnolla ikiaikoihin.

Luulen että ennen Teemestarin kirjaa olen viimeksi aloittanut romaanin alkuvuodesta 2012. Lainasin silloin kirjastosta Rönja rövardotterin, mutten jaksanut lukea siitä kuin ensimmäisen kolmanneksen, ennen kuin mielenkiinto lopahti.

Edellisen kerran olen lukenut kirjan loppuun asti ehkä joskus 2007 tai 2008? Ei kyllä aavistustakaan, mikä se olisi ollut. Luultavasti jokin kotimaisen kirjallisuuden klassikko: sellaisia kahlasin läpi, kun yritin opiskella kirjallisuutta hetken aikaa.

Tänä syksynä sovimme hyvän ystäväni kanssa, että luemme kumpikin tahoillamme saman kirjan, kirjoitamme siitä blogikirjoituksen ja julkaisemme sen yhtä aikaa. Ihan oma kahden hengen kirjakerho! Yhteinen harrastus läheisen ystävän kanssa, milloinkahan minulla on sellainen ollut viimeksi...

Tässä tekstissä on ehkä juonipaljastuksia. Tai voi olla olematta. En ole ihan varma.

No niin, Teemestarin kirja on siis Emmi Itärannan fantasiaromaani vuodelta 2012. Sitä on kehuttu. Wikipedian mukaan Itäranta kirjoitti sen ikään kuin opinnäytetyöksi brittiläisen Kentin yliopiston luovan kirjoittamisen maisteriohjelmaan, jossa opiskeli. Kirja on kirjoitettu siis rinnakkain sekä suomeksi että englanniksi, ja kieltämättä se vähän näkyy siellä täällä. Voisi näkyä pahemminkin.

Oman kappaleeni (2. painos, 2014) takakannessa jossain lehdistölainauksessa kiitellään kirjan vähäeleisesti maalailevaa tyyliä. Pidän siitä itsekin. Kirjan miljöö on apokalyptinen dystopia, jossa pidän kahdesta asiasta: maailman tilaa ei ole liian eksplisiittisesti selitetty, ja tapahtumapaikkana ei ole Pohjois-Amerikka. Olen yläasteiästä lähtien kuluttanut paljon videopelejä, joissa temmelletään Yhdysvaltojen ydinsodan pyyhkimillä paljailla hiekkakentillä, joista välillä pilkottaa entisten kaupunkien jäänteitä. Mietin, että kenties amerikkalaisilla on vaikkapa Fallout 3:n Washington DC:tä kohtaan samanlainen suhde minulla nyt Teemestarin kirjan Kuusamoa kohtaan.

Joka tapauksessa kirjassa ei ole mitään ensyklopedista kertojaääntä, joka juurta jaksain kertoisi meille, kuinka tästä maailmasta tuli Teemestarin kirjan maailma. Siitä vain tuli, eikä ole väliksi tietää tarkemmin. Kertoja ei tiedä sen enempää kuin hahmotkaan. Tai siis oikeastaan kyse on minäkertojasta, joka on kirjan päähenkilö Noria, teemestarin tytär.

Monet asiat tulevat silti selviksi. Euraasian hegemonisena kulttuurikontekstina ei ole eurooppalais-amerikkalainen kehys, vaan kiinalaisuus. Valtionrajoja Rovaniemen ja kaukana idässä sijaitsevan "Xinjingin" välissä ei ole. Teemestari on arvostettu, mystillinen ammatti, myös Rovaniemen ja Kuusamon tienoilla, ja ollut ammoisista ajoista. Kaikki juovat teetä ja tekevät sen paljon kiinalaisemmin kuin meidän maailmamme suomalaiset. Totalitaarista valtiota edustavat sotilaat, joiden ase on itämainen sapeli.

Hymyilin monessa kohtaa tyytyväisenä sille, että se, miten kirjan maailma eroaa omastamme, kävi erinomaisesti selväksi rivienvälistä ja lakonisesti todetusta, hiljalleen selviävästä asian tilasta. Kirja ei laiskan eksplisiittisesti vaihe vaiheelta selosta, miten maailmanloppu on tapahtunut, mutta siitä saa silti hyvän kuvan.

Kirja on tarina luonnonvaroista, pulasta, totalitarismista, yhteiskuntaluokista, aikuistumisesta ja tyttöjen välisestä ystävyydestä.

Ilmasto on muuttunut, merenpinta on noussut, alueita saastunut, juomavesi on vähissä. Teemestarit ovat veden ammattilaisia. Valtion aseelliset voimat pitävät sekä vettä että ihmisiä rautaisessa otteessa.

Eniten olen kirjassa ehkä pettynyt siihen, että väkivaltainen valtio on niin paljas ja brutaali. Toki se on omavaltainen ja vaitonainen, mutta se on kumman suorasukainen ja avoimen julma. Meininki on suoraan vain veistä kurkulle, uhkia ja kiristystä. Ei ollenkaan Kafkaa, byrokratiaa, tapahtumien ohjailua varjoista käsin, vaarallisten kansalaisten ajatusten punomista psykoottiseen solmuun muuttuvilla totuuksilla. Valtiolla ja armeijalla on selkeä agenda, eikä kansalaisilla ole epäselvyyttä siitä, miten valtion pillin tahtiin tanssitaan. Olen lukenut sellaisiakin dystopiakirjoja, joissa on aivan mahdotonta tietää, mikä on propagandaa ja mikä totta – mitä verhojen takana tapahtuu. Teemestarissa ei suuremmin ole verhoja, tai ainakaan ne eivät ole valtion roolissa pääasiana.

Kirja on fantasiaa, mutta se ei ole semmoinen seikkailufantasia kuin vaikkapa Taru sormusten herrasta. Miljöö on aika staattinen ja hidas, mutta se tuntuu freesiltä. Se vähä mitä fantasiaa olen kuluttanut kirjojen, elokuvien ja videopelien muodossa, tukeutuu usein seikkailun, urheuden ja matkojen narratiiveihin. On selviä tehtäviä, joihin päähahmot ryhtyvät, ja draaman kaari tukeutuu koettelemuksista selviämiseen, matkalla etenemiseen ja uusien ympäristöjen kohtaamiseen.

Teemestarin fantasia perustuu sen sijaan arvovalintoihin, vastuuseen, hahmojen asemaan omassa maailmassaan, aikuistumiseen, huoliin, totuuden löytämiseen. Semmoisiin teemoihin, joiden käsittely ei vaadi kovin eksplisiittisiä kamppailuja tai maisemien vaihtumista. Teemestarissa päähahmoille vain tapahtuu asioita, ja koko ajan on painostava tunne siitä, että pitää vain huolellisesti ja varoen elää elämäänsä ja yhdistellä asioita toisiinsa herättämättä liikaa huomiota, samalla epäillen valintojensa oikeudenmukaisuutta.

Teemestari oli hyvä uusi alku. Kirjasta jäi kova jano: hetken aikaa arvosta puhdasta juomavettä ja haluan lukea äkkiä jotain lisää ennen kuin into lopahtaa.

Just Vege on ihan jees rafla

Kävin tällä viikolla Kalliossa ensi kertaa kuukausiin. Söin parin kaverin kanssa Vaasankadulla Just Vege -nimisessä ravintolassa. Ihana pikkuinen muutaman pöydän paikka, jossa avokeittiö ja intiimi katunäkymä. Erillinen vegaanisten annosten menu, jonka sai tiskiltä kouraan v-sanan mainitsemalla.

Erilaisia annoksia ei ole liikaa, ja kaikki vaikuttaa tosi selkeältä ja konstailemattoman maukkaalta. Menen toistekin!

Uusi blogi

Olen aloittanut uuden blogin nimeltä Tree Fiddy. Kerron siinä viimeisen reilun puolentoista vuoden aikana virinneestä bonsaiharrastuksestani ja laajemmasta puista innostumisesta.

Puista voisi toki kirjoittaa tännekin, mutta puujuttujen yleisöksi kaavailen vähän toisenlaista jengiä, eivätkä ne oikein sovi muutenkaan Multigrain Knäckebrödin kontekstia. Puut ovat niin selkeästi erillinen aihepiiri, ja olen nyt kovasti motivoitunut niistä kertomaan, niin tuntuu luontevalta eriyttää niille ihan oma paikkansa.

Multigrain Knäckebröd päivittyy kyllä vielä, en kyllä tiedä milloin taas seuraavan kerran, saati millä aiheilla...