Lämmittelyksi ja kontekstiksi keskinkertaista Kummelia.
Nökönnuuka- ja videossa esiintyvä nöpönnuuka-sanojen alkuosat vaikuttavat tyypillisiltä suomalaisilta affektis-deskriptiivisiltä uudismuodosteilta, jotka eivät oikein tarkoita mitään, mutta totuus näyttää olevan toinen! Nökönnuuka < nokonnuuka < ru. murt. inte någå noga (siis inte något noga) 'ei niin tarkkaa'.
Hyvin jännä.
Computers, photos, vegan food, existential angst, linguistics, all things queer.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste youtube. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste youtube. Näytä kaikki tekstit
3.3.2013
15.9.2012
10.10.2011
Chiac
Tänään opin, että Kanadassa New Brunswickin alueella puhutaan hyvin hauskan kuuloista kontaktikieltä. Chiac on ymmärtääkseni lähinnä Quebecin ranskan tyyppistä kieltä, jossa on paljon leksikaalisia lainoja englannista. Lainat taipuvat kuitenkin ihan luontevasti ranskan kieliopin mukaan.
Tässä kielinäyte videolla. En tajunnut juuri mitään, vaikka osaan englantia hyvin ja ranskaa jonkin verran.
Seuraava pätkä vahvistaa myös hypoteesini, jonka mukaan sellaista kieltä ei olekaan, jolla ei ole olemassa räppiä.
- Yeah mes parents freak-ont right out après moi souvent.
- Worry pas!
- C'est fermé down.
Tässä kielinäyte videolla. En tajunnut juuri mitään, vaikka osaan englantia hyvin ja ranskaa jonkin verran.
Seuraava pätkä vahvistaa myös hypoteesini, jonka mukaan sellaista kieltä ei olekaan, jolla ei ole olemassa räppiä.
25.2.2011
29.9.2010
Robin Williams does little kid voice
I saw this years and years ago, but now I ran into it again and must share it with you. I do not understand how he does that voice. Try as I might, I cannot produce a pitch that high. Clearly it's not just by tightening his throat to force a higher frequency from his voice box, but even by doing a kind of whisper quality in my voice and adding a nasal component, I am unable to match what he's doing.
The uploader on Youtube has disabled embedding, but follow this link to see it.
The uploader on Youtube has disabled embedding, but follow this link to see it.
10.12.2009
Trivial Pursuit Experiment
Törmäsinpä tällaiseen Trivial Pursuitin nettipeliin, jossa pitää valita jompikumpi kahdesta tiimistä. Toisen tiimin symboli on housuihin pukeutunut sininen hahmo, jonka pää on kulmistaan pyöristetty nelikulmio. Toisen symboli on mekkoon pukeutunut pinkki hahmo, jonka pää on ympyrä.
Valitsin sen pinkin. Se tuntui kuvaavan minua paremmin, sillä eihän pääni ole mikään laatikko.
Tiimin valinnan jälkeen aukeaa peli, jossa on iso kentällinen Trivial Pursuit -kysymyskortteja. Ruudun alalaidassa on pieni kenttä, jossa nuo symbolihahmot seisovat ringissä toisiaan vastatusten, nyrkit tanassa. Ne huojuvat kuin nyrkkeilijät ottelussa. Ruudun ylälaidassa on kaikkien peliä kaikkialla maailmassa pelaavien ihmisten yhteispisteet tiimeihin jaettuna.
Peliä pelataan klikkaamalla kysymyskorttia. Kortin kysymykseen vastataan valitsemalla yksi annetuista neljästä vaihtoehdosta. Jos minä pinkin ympyräpää-hame-joukkueen edustajana vastaan kysymykseen väärin, saan palkinnoksi lyhyen Youtube-klipin, jossa naispuolinen ihminen tekee jotain noloa tai tyhmää, esimerkiksi koheltaa auton kanssa huoltoasemalla. Lisäksi ruudun alalaidassa sininen hahmo lyö pinkkiä hahmoa valtavalla nuijalla tai tekee muun väkivaltaisen teon. Jos taas vastaan oikein, saan palkinnoksi Youtube-klipin, jossa miespuolinen henkilö toheloi, ja lisäksi pinkki hahmo rusikoi sinistä hahmoa.
Mitä vittua?
Valitsin sen pinkin. Se tuntui kuvaavan minua paremmin, sillä eihän pääni ole mikään laatikko.
Tiimin valinnan jälkeen aukeaa peli, jossa on iso kentällinen Trivial Pursuit -kysymyskortteja. Ruudun alalaidassa on pieni kenttä, jossa nuo symbolihahmot seisovat ringissä toisiaan vastatusten, nyrkit tanassa. Ne huojuvat kuin nyrkkeilijät ottelussa. Ruudun ylälaidassa on kaikkien peliä kaikkialla maailmassa pelaavien ihmisten yhteispisteet tiimeihin jaettuna.
Peliä pelataan klikkaamalla kysymyskorttia. Kortin kysymykseen vastataan valitsemalla yksi annetuista neljästä vaihtoehdosta. Jos minä pinkin ympyräpää-hame-joukkueen edustajana vastaan kysymykseen väärin, saan palkinnoksi lyhyen Youtube-klipin, jossa naispuolinen ihminen tekee jotain noloa tai tyhmää, esimerkiksi koheltaa auton kanssa huoltoasemalla. Lisäksi ruudun alalaidassa sininen hahmo lyö pinkkiä hahmoa valtavalla nuijalla tai tekee muun väkivaltaisen teon. Jos taas vastaan oikein, saan palkinnoksi Youtube-klipin, jossa miespuolinen henkilö toheloi, ja lisäksi pinkki hahmo rusikoi sinistä hahmoa.
Mitä vittua?
27.10.2009
Cyberfeminismiä Alteilla
Alunperin olin menossa Altpartyille tänä vuonna, mutta sitten en saanut motivoitua itseäni duunaamaan jotain sopivasti queeriä cyberpunk-aiheista pukua. Enkä saanut yhytettyä mitään tarpeeksi tuttua ja turvallista porukkaa, jonka kanssa olisin sinne mennyt. Niin en sitten mennyt.
Ehkä olisi kannattanut mennä. Tämä video ainakin näytti kivalta; olisi saattanut olla kiva jutella puhujan kanssa. Ja demopartyily olisi kyllä hotsittanut, sillä Assemblyssä elokuussa piipahtaessani pääsin taas ainakin hetkeksi kivasti kyseisen homman makuun.
Ehkä sitten ensi vuonna...
16.10.2009
Nostalgiakokoelma
Viime aikoina olen mietiskellyt vanhan hyvän ajan videopelejä, joita pelasin lapsuudessani. Ajattelin tässä vähän esitellä siisteimpiä pelejä ja laitteita.
Olen oikeastaan päässyt pelailemaan aika monella eri pelikoneella. Minulla ja veljelläni oli 90-luvun alussa jo tuolloin vanhentunut PC-kone (kaiketi Intel 8088 -suoritin ja erikseen päivitetty MS-DOS 5.0, mustavalkonäyttö; en muista tarkempia speksejä), 8-bittinen Nintendo Entertainment System sekä Nintendo Gameboy. Monilla kavereillani oli modernimpia PC-koneita, Commodore 64, SNES ja jollakulla vielä Amigakin (A1000?). Jonkun tyypin luona pelasin joskus myös Sonicia Sega Mega Drivella, mutta se laite jäi aika tuntemattomaksi.
Hieman eksoottisempi, mutta itselleni läheisempi wanha tietokone on MSX. Kyseessä on pikemminkin tietokonestandardi, jonka toteuttavia varsinaisia tietokoneita valmistivat monet eri yhtiöt. Näistä tietokoneista Sony Hitbit -merkkisen omisti enoni. Tämän koneen pelejä olen pelannut lapsuudessani paljon. Ja enollani oli koneeseen pelejä paljon. Sanon "oli", koska nykyään kone ja kaikki sen pelit ovat minulla! Harmikseni vain noin puolet peleistä on C-datakaseteilla, ja koneen kasettiasema on rikki, joten en voi niitä pelata, ennen kuin saan jostain uuden aseman (tai korjautettua vanhan).
No jos sitten niitä pelejä. (Ei oikein missään erityisessä järjestyksessä.)
Mega Man 2 on instituutio. Tässä NES-pelissä ohjataan jonkinlaista kyberneettistä supersotilasta, joka on kuitenkin grafiikassa kuvattu jotenkin söpön värikkääksi ja isopäiseksi (japanilaiseen tapaan). Tyyppi jahtaa arkkivihollistaan tohtori Wilya ja matkan varrella listii pienempiä pahiksia. Jokaisen kätyrin kukistuttua Mega Man saa käyttöönsä tämän aseen, jonka avulla vihollisten rivien harventaminen on hieman helpompaa. (Huomaatteko, miten sujuvasti siirryin peliarvostelutekstilajiin? Joskus vielä blogaan siitäkin!)
Contra on sivulta kuvattu tasohyppelyräiskintäpeli, jossa on epäilemättä aikansa parhaat kontrollit. Monissa pädiohjatuissa peleissä, joissa ylipäätään on mahdollista ampua moneen eri suuntaan, ohjaaminen on kovin kömpelöä. Contrassa homma toimi sujuvasti. Muistan, että siinä oli helppo hyppiä ja juoksennella ympäriinsä samalla ampuen joka suuntaan.
Olen pelannut Contraa luultavasti vain kerran. Tämä tapahtui kolikkoautomaatilla Espanjassa vuonna 1991, kun perheemme lomaili siellä. (Muistaakseni täytin matkalla kuusi vuotta, ja kuusivuotissyntymäpäivänäni minulta irtosi ensimmäinen maitohammas.) Pelasin peliä kaksinpelimoodissa jonkun suomalaisen kaiketi kaksikymppisen nörtin kanssa, ja kokemus painui tajuntaani vähintäänkin eeppisenä. Niin kuningas tämä peli on. Wikipedian mukaan Contra on käännetty myös MSX:lle. Jos jostain löydän sen, niin hankin oitis.
Sekä Contraa että Mega Mania pidetään erityisen ansioituneina musiikillisesti. Molempien musiikeista julkaistaan Internetissä yhä edelleen monenlaisia faniremixejä ja mukaelmia. Itse saan joka kerta kylmiä väreitä, kun kuuntelen Mega Man 2:n ensimmäisen tri Wily -kentän taustamusiikin. Se on niin mestariteos.
Bubble Bobblea useimmat ihmiset lienevät pelanneet NESillä, mutta minä pelasin sitä PC:llä. Kyseessähän on klassikkonäppäryyspeli, jossa lohikäärmeet puhaltelevat kuplia ja yrittävät niitä puhkomalla eliminoida ympäri ruutua juoksentelevia vihollisia ja siten kerätä pisteitä. Kentät vaikeutuvat loppua kohti aika reilusti, enkä muistakaan koskaan päässeeni peliä läpi.
Nemesis ja Nemesis Ⅱ (eli Japanissa Gradius ja Gradius Ⅱ). Tämä on sivusuuntaan kulkeva avaruusräiskintäpeli, eräs lajin klassikoita. Erityisesti pelistä painui mieleeni hieno musiikki ja audiovisuaalisesti upeat aseet. Bzz bzz laser pommi BOOOM. (Luonnollisesti siis MSX:n äänipiirin tuottamina efektit olivat vähän sinnepäin, mutta älyttömän siistejä joka tapauksessa.) Nemesiksessä ja jatko-osassaan on joitain miellyttäviä hassuja elementtejä, kuten esimerkiksi Pääsiäissaarten mysteeripatsaiden hämärä ilmaantuminen avaruuden taistelukentille. Asiaa ei selitetä mitenkään, eikä toki 80-luvun tapaan pelissä muutenkaan ole sanottavaa juonta. Lisäksi kenttädesign on ajoittain aika vitsikästä ja toki taiteellisesti onnistunuttakin.
Doom oli pelihahmon silmien takaa haulikon piippua myöten kuvattujen kolmiulotteisten ammuskelupelien uranuurtaja. Se ei kuulu ihan varhaislapsuuteeni, koska on sen verran tuore PC-peli (vuodelta 1993). Joka tapauksessa sillä on oma paikkansa sydämessäni.
Yhä edelleenkin olen sitä mieltä, että Doomin musiikit ja yleinen ilmapiiri on ehdottomasti painostavimpia, mitä missään videopelissä on koskaan ollut. Erityisesti ääniefektit, seinätekstuurit ja vihollisörkkien suunnittelu olivat aikoinaan vavahduttavia.
Doomissa pelaaja on yksinäinen avaruusmerijalkaväen sotilas, joka käy taistoon suunnattomia demonilaumoja vastaan. Peli tapahtuu toisella Marsin kuista, Phoboksella, jonne aukeaa ulottuvuusportaali, josta alkaa valua demoneja. Pelaaja on viimeinen elonjäänyt ja ryhtyy mättämään mörköjä turpaan. Kun peli etenee pidemmälle, ympäristö alkaa näyttää yhä vain vähemmän ihmisen rakentamalta ja enemmän karmivalta Tuonelalta, jossa on pukinpäitä seinillä ja verta virtaavia jokia, puhumattakaan katosta roikkuvista ihmisraadoista. Viimeisessä episodissa pelaaja jopa joutuu aivan konkreettisesti helvettiin. Jälkeenpäin tuntuu absurdilta ajatella, että olen pelannut tällaista peliä yhdeksän–kymmenenvuotiaana. Mutta sellaista se oli 90-luvulla! Samoja pelejä kaikki muutkin pelasivat. Ja ihan tervejärkinen ihminen kai minustakin tuli?
Nintendo World Cup on ehdottomasti maailman hauskin jalkapallopeli. Tässä japanilaisessa NES-pelissä pelaajat on jälleen kuvattu hassuina isopäisinä pikku-ukkoina, jotka potkivat rantapallon kokoista nahkakuulaa. Jalkapallosimulaatioksi pelistä ei ole, sillä holtittomasta taklailusta ei rangaista, paitsioita ei ole, eikä joukkueissa ole edes oikeaa määrää pelaajia. Sopivalla näppäinyhdistelmäakrobatialla saa aikaiseksi superpotkuja, jotka tuuppaavat kaikki ääntä nopeammin lentävän pallon tielle osuvat pikku-ukot tieltään ja saavat ne lentämään komeassa kaaressa kentän laidalle. Ja mikä parasta, jos tietokoneen ohjaaman joukkueen pelaajaa taklaa riittävän monta kertaa, ukkoparka ottaa ja kuolee (tai menettää tajuntansa?) keskellä kenttää, eikä häntä viitsitä siitä korjata pois ennen kuin puoliaika päättyy. Jo lapsena tämän pelin pelaaminen oli niin hulvatonta ja surrealistista viihdettä, etten ole koskaan sen koommin kyennyt nauttimaan mistään vakavamielisistä joukkueurheilua mallintavista videopeleistä. Ne ovat niin kovin ryppyotsaisia ja vääjäämättä kankeita tekeleitä, että äkkiä tuntee olevansa oikeasti jossain peruskoulun liikuntatunnilla. Ihan yhtä hauskaa hommaa.
Worms (1994) ja lisäosansa Worms: Reinforcements (1996). Nykyään Worms on ihan perkeleen suuri peli-franchise, johon tuntuu ilmestyvän uusia osia vähän väliä. Harmi vain, että sitten 1996 kaikki osat ovat olleet täyttä paskaa. Worms oli täydellisimmillään Reinforcementsissa, jossa oli alkuperäisen Wormsin nuhjuisen rouhea graafinen asu, mutta enemmän aseita ja kenttiä. Uudempien pelien madot ovat aivan vääränsävyistä pinkkiä, eikä niillä ole edes oikeanlaisia neniä! Ja grafiikka on pastellinsävyistä ja sarjakuvatyylistä!
Wormsissä on siis kyse kaksiulotteisesta (useimmiten jokseenkin satunnaisesti generoidusta) kentästä, jossa istuskelee siellä täällä pieniä matosia, jotka alkavat vuorotellen heitellä toistensa niskaan kaikenlaista tulitusta aina kranaateista ja haulikon ammuksista hassuihin banaanipommeihin. Jokaisella pelaajalla on joukkue, jossa on neljä matoa, ja kun yksi pelaaja tekee vuorollaan siirron, muiden pelaajien madot odottavat hiljaa paikoillaan. Voittaja on se, jolla on viimeisenä matoja hengissä.
Omassa lapsuudessani ehdottomasti hauskinta Reinforcementsissa oli, että se tukee omien kenttien tekemistä omista kuvatiedostoista. (Joskin tämä vaati hieman osaamista DOS-komentorivityökalujen ja 90-lukulaisten kuvankäsittelyohjelmien käytössä.) Kaverillani oli tuolloin skanneri, ja mepä sitten huvittelimme skannailemalla tietokoneelle kaikenlaista sekavaa kuvamateriaalia ja tekemällä niistä Worms-kenttiä, joissa saattoi mätkiä kaverin toisen turpaan hassunhauskassa ympäristössä. Piirsimme myös suoraan itse kenttiä.
Siinäpä varmaan tärkeimmät. Tämän olen halunnut tehdä jo jonkin aikaa. Oli ihan hyödyllistä miettiä, miksi jotkut pelit ovat jääneet niin elävästi mieleen pitkänkin ajan takaa, mutta toiset taas vaipuneet unhoon. Kirjoittaessani ja pohtiessani huomasin, että musiikki on aina ollut minulle tärkeää pelikokemuksessa. Varsinkin ammoisen 80-luvun peleissä musiikki on usein melko sietämätöntä piipitystä, jossa melodiaa on vain nimeksi, ja käytetyt äänet melkein samoja. Se on vähän turhauttavaa, kun tietää, että samoilla laitteilla saa aikaan myös hyvältä kuulostavaa tavaraa.
Tässä olen nyt listannut vain pelejä, joita olen pelannut ennen kouluikää ja ala-asteella. Quakesta, tai ainakin Quake Ⅱ:sta, lähtien ilmestyneet pelit lasken jo jonkinlaiseen "uusien pelien" kategoriaan. Niillä ei vielä oikein voi nostalgisoida, koska juuri äskenhän niitä on pelattu!
Mutta mitäs lukija on nuorempana pelaillut? Onko ehkä yhteisiä nostalgian kohteita? Jätinkö mainitsematta jotakin ehdottoman ohittamatonta, mitä kaikki ovat kollektiivisesti rakastaneet?
Olen oikeastaan päässyt pelailemaan aika monella eri pelikoneella. Minulla ja veljelläni oli 90-luvun alussa jo tuolloin vanhentunut PC-kone (kaiketi Intel 8088 -suoritin ja erikseen päivitetty MS-DOS 5.0, mustavalkonäyttö; en muista tarkempia speksejä), 8-bittinen Nintendo Entertainment System sekä Nintendo Gameboy. Monilla kavereillani oli modernimpia PC-koneita, Commodore 64, SNES ja jollakulla vielä Amigakin (A1000?). Jonkun tyypin luona pelasin joskus myös Sonicia Sega Mega Drivella, mutta se laite jäi aika tuntemattomaksi.
Sony HitBit
No jos sitten niitä pelejä. (Ei oikein missään erityisessä järjestyksessä.)
Itse pelissähän Mega Man on 22 pikseliä korkea, eikä juuri näytä tältä. Mielikuvitukselliset piirrokset pelikokemuksesta olivat tärkeä osa 80-luvun pelipakkauksia.
Olen pelannut Contraa luultavasti vain kerran. Tämä tapahtui kolikkoautomaatilla Espanjassa vuonna 1991, kun perheemme lomaili siellä. (Muistaakseni täytin matkalla kuusi vuotta, ja kuusivuotissyntymäpäivänäni minulta irtosi ensimmäinen maitohammas.) Pelasin peliä kaksinpelimoodissa jonkun suomalaisen kaiketi kaksikymppisen nörtin kanssa, ja kokemus painui tajuntaani vähintäänkin eeppisenä. Niin kuningas tämä peli on. Wikipedian mukaan Contra on käännetty myös MSX:lle. Jos jostain löydän sen, niin hankin oitis.
Sekä Contraa että Mega Mania pidetään erityisen ansioituneina musiikillisesti. Molempien musiikeista julkaistaan Internetissä yhä edelleen monenlaisia faniremixejä ja mukaelmia. Itse saan joka kerta kylmiä väreitä, kun kuuntelen Mega Man 2:n ensimmäisen tri Wily -kentän taustamusiikin. Se on niin mestariteos.
Bubble Bobblea useimmat ihmiset lienevät pelanneet NESillä, mutta minä pelasin sitä PC:llä. Kyseessähän on klassikkonäppäryyspeli, jossa lohikäärmeet puhaltelevat kuplia ja yrittävät niitä puhkomalla eliminoida ympäri ruutua juoksentelevia vihollisia ja siten kerätä pisteitä. Kentät vaikeutuvat loppua kohti aika reilusti, enkä muistakaan koskaan päässeeni peliä läpi.
Nemesis ja Nemesis Ⅱ (eli Japanissa Gradius ja Gradius Ⅱ). Tämä on sivusuuntaan kulkeva avaruusräiskintäpeli, eräs lajin klassikoita. Erityisesti pelistä painui mieleeni hieno musiikki ja audiovisuaalisesti upeat aseet. Bzz bzz laser pommi BOOOM. (Luonnollisesti siis MSX:n äänipiirin tuottamina efektit olivat vähän sinnepäin, mutta älyttömän siistejä joka tapauksessa.) Nemesiksessä ja jatko-osassaan on joitain miellyttäviä hassuja elementtejä, kuten esimerkiksi Pääsiäissaarten mysteeripatsaiden hämärä ilmaantuminen avaruuden taistelukentille. Asiaa ei selitetä mitenkään, eikä toki 80-luvun tapaan pelissä muutenkaan ole sanottavaa juonta. Lisäksi kenttädesign on ajoittain aika vitsikästä ja toki taiteellisesti onnistunuttakin.
Nintendo World Cup on ehdottomasti maailman hauskin jalkapallopeli. Tässä japanilaisessa NES-pelissä pelaajat on jälleen kuvattu hassuina isopäisinä pikku-ukkoina, jotka potkivat rantapallon kokoista nahkakuulaa. Jalkapallosimulaatioksi pelistä ei ole, sillä holtittomasta taklailusta ei rangaista, paitsioita ei ole, eikä joukkueissa ole edes oikeaa määrää pelaajia. Sopivalla näppäinyhdistelmäakrobatialla saa aikaiseksi superpotkuja, jotka tuuppaavat kaikki ääntä nopeammin lentävän pallon tielle osuvat pikku-ukot tieltään ja saavat ne lentämään komeassa kaaressa kentän laidalle. Ja mikä parasta, jos tietokoneen ohjaaman joukkueen pelaajaa taklaa riittävän monta kertaa, ukkoparka ottaa ja kuolee (tai menettää tajuntansa?) keskellä kenttää, eikä häntä viitsitä siitä korjata pois ennen kuin puoliaika päättyy. Jo lapsena tämän pelin pelaaminen oli niin hulvatonta ja surrealistista viihdettä, etten ole koskaan sen koommin kyennyt nauttimaan mistään vakavamielisistä joukkueurheilua mallintavista videopeleistä. Ne ovat niin kovin ryppyotsaisia ja vääjäämättä kankeita tekeleitä, että äkkiä tuntee olevansa oikeasti jossain peruskoulun liikuntatunnilla. Ihan yhtä hauskaa hommaa.
Wormsissä on siis kyse kaksiulotteisesta (useimmiten jokseenkin satunnaisesti generoidusta) kentästä, jossa istuskelee siellä täällä pieniä matosia, jotka alkavat vuorotellen heitellä toistensa niskaan kaikenlaista tulitusta aina kranaateista ja haulikon ammuksista hassuihin banaanipommeihin. Jokaisella pelaajalla on joukkue, jossa on neljä matoa, ja kun yksi pelaaja tekee vuorollaan siirron, muiden pelaajien madot odottavat hiljaa paikoillaan. Voittaja on se, jolla on viimeisenä matoja hengissä.
Omassa lapsuudessani ehdottomasti hauskinta Reinforcementsissa oli, että se tukee omien kenttien tekemistä omista kuvatiedostoista. (Joskin tämä vaati hieman osaamista DOS-komentorivityökalujen ja 90-lukulaisten kuvankäsittelyohjelmien käytössä.) Kaverillani oli tuolloin skanneri, ja mepä sitten huvittelimme skannailemalla tietokoneelle kaikenlaista sekavaa kuvamateriaalia ja tekemällä niistä Worms-kenttiä, joissa saattoi mätkiä kaverin toisen turpaan hassunhauskassa ympäristössä. Piirsimme myös suoraan itse kenttiä.
Siinäpä varmaan tärkeimmät. Tämän olen halunnut tehdä jo jonkin aikaa. Oli ihan hyödyllistä miettiä, miksi jotkut pelit ovat jääneet niin elävästi mieleen pitkänkin ajan takaa, mutta toiset taas vaipuneet unhoon. Kirjoittaessani ja pohtiessani huomasin, että musiikki on aina ollut minulle tärkeää pelikokemuksessa. Varsinkin ammoisen 80-luvun peleissä musiikki on usein melko sietämätöntä piipitystä, jossa melodiaa on vain nimeksi, ja käytetyt äänet melkein samoja. Se on vähän turhauttavaa, kun tietää, että samoilla laitteilla saa aikaan myös hyvältä kuulostavaa tavaraa.
Tässä olen nyt listannut vain pelejä, joita olen pelannut ennen kouluikää ja ala-asteella. Quakesta, tai ainakin Quake Ⅱ:sta, lähtien ilmestyneet pelit lasken jo jonkinlaiseen "uusien pelien" kategoriaan. Niillä ei vielä oikein voi nostalgisoida, koska juuri äskenhän niitä on pelattu!
Mutta mitäs lukija on nuorempana pelaillut? Onko ehkä yhteisiä nostalgian kohteita? Jätinkö mainitsematta jotakin ehdottoman ohittamatonta, mitä kaikki ovat kollektiivisesti rakastaneet?
1.7.2009
Bacteriological Linguistics
Awesome insight into cutting edge bacteriology, epidemiology and the very fabric of multicellularity. Truly psychology is just applied biology is just applied chemistry.
Bonus points for spotting the blatantly "conventional" gender representation.
Bonus points for spotting the blatantly "conventional" gender representation.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)