Olin viime viikolla kielihistorioitsija Petri Kallion luennolla, jolla hän esitteli suomen kielen lainasanakerrostumia aivan viime vuosikymmenistä ammoisiin kantauralilaisiin aikoihin. Kallio vyörytti epähuomiossa materiaalinsa läpi niin nopeasti, että luennon loppuun jäi yli puoli tuntia tyhjää aikaa, joka käytettiin kysymyssessiointiin.
Kalliolta kysyttiin mielipidettä kielisukulaisuuden visuaalisista representaatioista, ja yllätyksekseni hän puolusti vahvasti perinteistä korhoslaista (ks.
Mikko Korhonen) sukupuumallia
[1]. Muut tutkijat ovat kritisoineet puuta mm. harhaanjohtavasta ja tahattomasti arvottavasta nykykielten järjestämisestä, perustelemattomasta binäärisyysoletuksesta ynnä muusta. Kallion mielestä taas jos hylätään sukupuumalli, samalla väistämättä hylätään historiallis-vertailevan kielitieteen aksiooma kielten darwinistisesta, biologiseen evoluutioon vertautuvasta polveutumisesta kantakielestä tytärkieliin.
Paitsi että olen käynyt luennoilla, olen tänä syksynä lukenut myös
Richard Dawkinsin popularisoimaa evoluutiotiedettä. Tältä pohjalta joudun olemaan periaatteessa samaa mieltä Petri Kallion kanssa sukupuuajatuksen välttämättömyydestä. Mutta on siinä ongelmiakin.
Evoluutio on suurimmalta osaltaan erinomainen metafora kielten genealogiselle sukulaisuudelle. Dawkins tähdentää
The Greatest Show on Earth> -kirjassaan, että lajiutuminen on hidas ja vaivihkainen prosessi, jota ei aikalainen juuri pysty havaitsemaan: eliöpopulaatioihin syntyy pikkuhiljaa vähittäisiä muutoksia, mahdollisesti rotuja, jotka kuitenkin ovat kaiken aikaa samaa lajia. Kuitenkin jossain vaiheessa yksi laji haarautuu useaksi, eikä siltikään voida osoittaa mitään yhtä sukupolvea, jossa se tapahtuu. Onhan ihan mieletön ajatus, että eläin olisi eri lajia kuin vanhempansa. Samalla tavalla on mieletön ajatus, että ihminen oppisi vanhemmiltaan äidinkielen, joka ei kuitenkaan olisi hänen vanhempiensa kieli, vaan sen tytärkieli. Ei ole mahdollista osoittaa tiettyä sukupolvea, jonka kohdalla kantakieli on muuttunut tytärkieleksi. Populaatiot ovat lajiutuneet, kun ne eivät enää voi keskenään saada lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä. Murteiden kieleytyminen taas on monimutkaisempi kysymys, mutta tämän analogiatarkastelun kannalta ehkä riittää sanoa, että kieleytyminen on tapahtunut, kun kahden eri murteen puhujat eivät enää ymmärrä toisiaan.
Samalla tavalla kuin biologiset eliöpopulaatiot eriytyvät toisistaan esimerkiksi ympäristön ja vaeltelun seurauksena, niin myös kielet. Itse asiassa prototyyppisessä tilanteessa kielet kai eriytyvät tytärkieliksi samalla kertaa, kun kantakieltä puhuva ihmispopulaatio eriytyy useammaksi populaatioksi. Kielten muutos on vain monta monta kertaluokkaa nopeampaa kuin ihmisen kaltaisten eliöiden geneettinen muutos. Mutta nopeudella ei ole merkitystä ilmiöiden vertautuvuuden kannalta: eliöpopulaatiot muuttuvat ensin areaalisiksi saman lajin varianteiksi tai roduiksi ennen kuin eriytyvät omiksi lajeikseen; kieli eriytyy ensin murteiksi ja sitten tytärkieliksi.
Johonkin näille main vertautuvuus evoluution ja kielisukulaisuuden käsitteistössä kuitenkin nähdäkseni päättyy. Tietysti voidaan ajatella, että siinä missä eliöiden välisiä yksilöeroja selittävät geenit voisivat vertautua yksittäisten kielten sosiolektien ja murteiden kielioppipiirteisiin ja lekseemeihin, ja näiden keskinäinen valikoituminen sitten samankaltaisesti ajaisi eriytymistä "luonnonvalinnan" kautta. Ja vertautuisiko geenin mutaatio sitten johonkin kielen piirteen innovaatioon tai lainautumiseen?
Niin, kielet voivat lainata toisiltaan asioita, ja on olemassa kaikenlaisia areaalipiirteitä, jotka eivät selity pelkästään genealogisen sukulaisuuden kautta. En usko, että näitä tapauksia on hedelmällistä verrata esimerkiksi konvergenttiin evoluutioon tai sattumaan. Eliöt eivät lainaa liian kaukaisilta sukulaisilta geenejä, koska eri lajien edustajat eivät saa keskenään jälkeläisiä, mutta kielet voivat lainata sanoja ja muita asioita mistä tahansa muusta kielestä riippumatta sukulaisuudesta. Areaali- ja lainavaikutuksia darwinistinen sukupuumalli ei riitä selittämään.
Tarpeeksi läheiset sukulaiseliöthän voivat kyllä tuottaa erilaisia risteytyksiä, joita voisi ehkä verrata vaikkapa suomen länsimurteita edeltäneen kielimuodon ja muinaiskarjalan "risteytykseen", savon murteeseen. Se on eräänlainen historiallis-kielitieteellinen puudeliterrieri, jota edeltäneet kielimuodot olivat valmiiksi läheistä genealogista sukua, ja niiden puhujapopulaatiot asuivat lähellä toisiaan.
Mutta hybridikieliä voi syntyä ihan mielivaltaisesti! Englannin ja ranskan pidginejä ja kreoleja on pilvin pimein pitkin vanhoja siirtomaita, eivätkä niitä rajoita ollenkaan pohjalla olevien kielten genealogiset suhteet toisiinsa. Tähänkään ei sukupuumalli oikein istu. Geenien lainautumista kenguruiden ja undulaattien välillä nyt ei vain tapahdu, mutta jos analogia siirretään kielitieteeseen, kaikki onkin taas mahdollista.
Toivoisin kovasti, että historiallinen kielitiede pikkuhiljaa pääsisi yli darwinismimetaforastaan ja kehittäisi kielisukulaisuuden, areaalipiirteiden, lainautumisen ja kontaktien kuvaamiseen radikaalisti uudennetut systeemit. Evoluutiomalli tyssää melko nopeasti siihen, että geeni ja lekseemi (tai mikä tahansa kielijärjestelmän
meemi) tottelevat niin erilaisia sääntöjä leviämisensä suhteen. Ja tietysti kun niitä sukupuita piirretään, niin olisi ihan mukavaa välttää piirtämästä niistä sellaisia, joissa piirtäjän oma äidinkieli lähihaaroineen on kaikkein ylimmällä oksalla ja muut sitten alenevassa järjestyksessä esimerkiksi puhujapopulaatioiden länsimaalaisuuden mukaan.
- Ohhoh, opin vasta tuosta Wikipedia-artikkelista, että Ulla-Maija Kulosen edesmennyt aviomies oli Mikko Korhonen! Palaset loksahtelevat ja Helsingin yliopiston fennougristiikan näyttämö päässäni täydentyy...
