Pall-bearing

I was just reading this on Reddit, and the comment thread rekindled my thoughts on being a pall-bearer. Specifically being a pall-bearer who does not identify as a straight cis male.

For the record, a pall-bearer is one of usually six people (men) who carry the casket at a funeral.

I have been pall-bearer four times, at four out of six funerals I have attended in my adult life. It is a very demanding task, emotionally, socially as well as physically. It always gives me enormous performance anxiety. You are required to carry out a fairly precisely coordinated and delicate ritual in front of your entire family. And it is one of those things which you cannot really decline doing if asked.

Funerals are one of the very few occasions in which I have worn a men's suit in the past eightish years. This alone puts me squarely outside my comfort zone.

Another thing is that I am not a large person. Carrying a casket – even though there are six people sharing a load – is a formidable exercise. Let's say a person weighs 80 kg and the casket maybe at least 60, you are looking at a ballpark figure of 25 kg of load per pall-bearer, although it is never evenly distributed. (I think I may be underestimating the weight of a casket, but whatever.) Further complications: you are wearing the worst fitting shoes you have ever owned, the carrying method with that line over the shoulder is incredible awkward, and all chapel doorways ever built are too damn narrow.

Being asked to be pall-bearer fucks with me a lot. I feel like it protracts my mourning period because I stress so much over the task beforehand (and after sometimes). It is a cold, hard reminder of my perceived maleness and how it completely seems to override every other facet of my being; it does not matter that I am small and frail – as long as I am male to everyone, I'm good to go. But I don't want to turn down the request either, because it feels good to be held in high regard by someone, to be asked to do it. It would be an arrogant and disrespectful thing to do to turn it down.

I think there should be a feminist discussion about the institution of pall-bearers. It has been treated as an exclusively-male responsibility for who knows how long, and as touchy a subject as funerals are, I believe it is a subject worth talking about. Just don't bring it up only at or during the planning of a funeral. I have had the "gender of pall-bearers" discussion twice; once with my father and once with a feminist-identified friend. Both had essentially the exact same response: "It's just a male job, end of story."

My gender dysphoria adds another layer to funerals. The way mourning people dress is often very beautiful to me. I will never forget the dress, hat and gloves my grandmother wore to her husband's funeral (where I was pall-bearer for the first time). Whenever there is a funeral, I think about all the black, tasteful, beautiful, delicate dresses, heels, hats and accessories I would like to wear. But as of late, I have usually been on pall-bearer duty, and doing that in heels, a veil and a feminine hat just would not be very practical, at least not with my motor skills. Funerals are also occasions where you do not want to be experimenting, flaunting or just generally going against the grain of everything a big bunch of old people stand for.

So, in my opinion being a non-male pall-bearer boils down to a few things: convince the (other) next of kin of the viability of the concept per se; make sure you are able to handle the physical aspect of actually picking up a dead old fat relative in a heavy wooden box, hauling them from the chapel to the gravesite and very god damn solemnly lowering them down to the grave; and manage to wear something practical enough to accomplish the former but traditional enough to not incur the wrath of half your extended family (while of course taking into account your personal ideas of what you wish to wear [which, incidentally, is something cis males have exactly zero say over... god damn black tie uniform...]).

Vihaa, laiskuutta ja pelkoa

On jotenkin tosi kosmista, miten paljon feminiinisyys on kytköksissä vaivaan. On paljon puhetta siitä, että naiset tekevät paljon muuta kuin ansiotyötä, siis teollisuusmaissa kotitöitä ja lastenhoitoa, kehittyvissä maissa ruuan ja veden hankintaa ja muuta sellaista palkatonta yhteiskunnan perusylläpitoa. On iso ongelma, että tämä työ on paljolti patriarkaatille itsestäänselvää ja silti näkymätöntä, koska sitä ei nähdä jotenkin oikeaksi, tuottavaksi työksi, ja siksi siitä ei makseta palkkaa. Sen työn palkattomuus on koko järjestelmään sisään rakennettu ominaisuus.

Samoin tietysti ns. konventionaalinen feminiininen kauneus vaatii työtä, vaikka se representoidaankin kytköksissä puhtauteen, luonnollisuuteen, viattomuuteen yms. Varmaankin kaikissa yhteiskunnissa hegemoninen näkemys naiskauneudesta on sellainen, joka vaatii jonkinlaista työtä ylläpitonsa eteen: meikkaamista, karvojenpoistoa, hiusten värjäämistä, koruja yms.

Omassa kyynisessä elämänkatsomuksessani maskuliinisuus edustaa laiskaa välinpitämättömyyttä: leijonaurosta, joka makailee puun varjossa ja tekee välillä jonkinlaista makroyhteiskunnallista höpöhöpötyötä eli tappelee muiden urosten kanssa. Lauma ei tarvitsisi tappelevaa urosta, jos ei naapurilaumassa olisi toista tappelevaa urosta, joka haluaa tapella toisten urosten kanssa.

Tästä seuraa myös hyvin konkreettisia asioita sukupuolipresentaatiolle: Jos en tee työtä ulkonäön eteen, olen mies. Jos en aja partaa tai muita karvojani tai laita meikkiä, olen mies. Tarvitsen erityisiä toimenpiteitä etääntyäkseni miespresentaatiosta, ja aina niihin toimenpiteisiin ei ole aikaa tai muita rahkeita. Kiireisinä tai apaattisina päivinä vituttaa jo muutenkin, ja sitten kun vielä näyttää karvaiselta nuhjakkeelta... Esimerkiksi tänään laitoin huonosti istuvat farkut ja liian ison kauluspaidan päälle ja lähdin töihin ajamatta partaa, niin kylläpä vitutti ihan kybällä.

Sitten taas jos nimenomaan tekee mieli nähdä vaivaa ulkonäön eteen, niin pyrin yleensä mahdollisimman feminiiniseen lopputulokseen, resurssien ja tilaisuuden luonteen rajoissa.

En oikein edes osaa säätää itseäni näyttämään hyvältä maskuliinisesti. Kaikki miesten vaatteet näyttävät minusta aika samalta. Kävin tänään töiden jälkeen Dressmannissa, kun näytti olevan alennusmyynti meneillään. Kahlasin rekkikaupalla läpi pukuja, housuja ja pikeepaitoja kokoja M–3XL, jotka erosivat toisistaan lähinnä väritykseltään (vaaleanruskea, tummansininen, musta, harmaa). Sovitin yksiä jonkinlaisia farkkushortseja kokoa XS, ja nekin roikkuivat perseestä ja lahkeet ylsivät reilusti alle polven. Olenko oikeasti jotenkin tosi superpieni mieheksi? En voi käsittää, miten ne M-kokoisetkin vaatteet voivat olla niin jumalattomia sirkustelttoja. Ehkä Dressmannin vaatteissa voisi näyttää hyvältä, jos olisi 185 senttiä pitkä ja painaisi 90 kiloa?

Sitä paitsi miesten vaatteet näyttävät kaikki uniformuilta! Arkena farkut ja teepaita! Juhlaan tumma puku! Rannalle kuvottavat sinioranssimustat palmukuosishortsit, joihin lahkeisiin mahtuisi kolme ja puoli meikäläisen reittä! Mitään variaatiota ei vain ole olemassa. Tässä on kaikki länsimaisen miehen vaatteet. Kaikki muut olemassa olevat vaatteet ovat "naisten vaatteita", ja niiden käyttäminen on kielletty väkivallan uhalla.

***

Ihan toinen aihe onkin sitten Helsingin Pride, jonka kulkueosuuteen en tänä vuonna ehtinyt osallistumaan. Luonnollisesti ahmin kuitenkin kaikki uutiset kaasuiskusta, josta saivat osansa muutamat ystävänikin. Tässä on pari viikkoa ollut melkoinen viha päällä, mikä ehkä edeltävistä kappaleista huokuukin. Otin ja liityin viimein SETAn jäseneksi. Samalla on alkanut myös ahdistaa ja pelottaa, että eikö tässä maassa nyt vieläkään ole queer-ihmisten asiat edes siedettävästi.

Kuitenkin olen oppinut myös löytämään positiivisia puolia! On älyttömän siistiä, että olen alle 170 senttiä pitkä, koska mahtaisi olla pidempänä henkilönä masentavaa hankkia naisten vaatteita. On myös ihan mukavaa, että minulla ei ole tämän enempää karvoitusta, että hiukset kasvavat vielä päässä ihan hienosti, ja että esim. aataminomenani ei näy melkein ollenkaan. Mikä parasta, olen kesätöissä paikassa, jossa kukaan ei ole moksiskaan, vaikka ilmaantuisin minkä näköisenä paikalle!

:) :) :) :) :)

Juurta jaksain

Tämä on asia, joka minun on pitänyt kirjoittaa varmaan vuoden ajan.

<@Zet> tää teksti käsittelee itseäni, joka on
       tietysti maailman helpoin aihe, mitä tulee
       tekstin tuottamiseen noin määrällisesti

Läheiset ystäväni ja tämän blogin lukijat tietävät, että minulla on ongelmia sukupuolen kanssa. Vähemmän läheiset ystävät tietävät, että representoin sukupuolta vähän miten sattuu, mutta he ehkä pitävät sitä harrastuksena, erikoisuutena tai kevyenä persoonallisuuden hassuutena. Mutta minulla on oikeasti ihan suhteellisen vakavia trans-ajatuksia, joiden luonteesta minun on vaikea itsenikin päästä selville.

Tässä maailmassa on kaksi kerhoa, miehet ja naiset, joihin kaikki pakkoliitetään syntymässä lupaa kysymättä. Tietynlaisilla kromosomeilla ja niistä seuraavilla biologisilla tunnusmerkeillä on helpompi kuulua toiseen kerhoon kuin toiseen. Monista (lapsuuden ja nuoruuden katkeroittavista kokemuksista ehkä ainakin osittain kumpuavista) syistä minä en halua identifioitua miesten joukkoon. Kun yritän ajatella itseäni miehenä, tulen surulliseksi ja epätoivoiseksi.

Samastun usein esimerkiksi audiovisuaalista viihdettä kuluttaessani näkemiini naishahmoihin. Identifioidun mielelläni naisten joukkoon, mutta tuon asian ääneen ilmaistessani ja naisten joukossa ollessani olen aina hirmu varuillani. Pelkään torjutuksi tulemista. En uskalla sanoa, että haluaisin olla nainen, mutta jos pitää näistä kahdesta valita, niin mieluummin se, kuin mies. Mutta oloni on, kuin jostain pitäisi pyytää lupa liittyä seuraan, ja kenellä muka on valtuudet sellainen lupa myöntää?

Ja onko pakko valita niistä kahdesta?

Mietin välillä, olenko aina ollut näin. Varhaisin epäuskon ja -toivon muistoni on jostakin yläasteelta. Silloin minulla oli aika paljon poikia kavereina, mutta niissä kaverisuhteissa oli koko ajan jotenkin jotain pielessä. Tunsin, etteivät ne olleet kunnollisia kaveruuksia. Niihin liittyi paljon semmoista mollaamista, vittuilua ja nokittelua, jonka funktiota en koskaan ymmärtänyt. Siitä tuli helvetin paha mieli. Joskus itsekin harjoitin samaa, mutta siitä tuli ihan yhtä paha mieli kuin vastaanottavana osapuolena olemisesta. Muistan, että avauduin joskus itkuisena äidille asiasta. Äiti lohdutti sanomalla, etteivät sellaiset kaverit ole oikeita kavereita. Alkaa kyllä vähän tuntua, että äiti oli väärässä: nuo ominaisuudet ovat määritelmällisesti sisäänrakennettuja heteromiesten kaveruuteen, joten sen parempia kavereita ei heteromiesten joukossa ole olemassakaan. (Tämä on kyyninen kärjistys.)

Nyttemmin olen oppinut, että ilmiön nimi on homososiaalisuus. Se on keskeinen käsite kriittisessä miestutkimuksessa, ja sillä kuvataan (hetero)miesten välisiin suhteisiin liittyviä alistamis- ja hierarkiamekanismeja. Ks. myös ”hegemoninen maskuliinisuus”.

Haluan olla kaveri sillä tavalla kuin tytöt ovat (tai ainakin sivusta katsoen näyttävät olevan?) kavereita keskenään: avoimesti, lämpimästi, välittömästi ja aidosti. Ei mitään jäykkää koodistoa ja masentavaa teennäisyyttä.

On pari muutakin asiaa. Olin yläaste–lukioikäisenä merkittävästi ylipainoinen. Tämän lisäksi harrastin tietokoneita. Näppärästi nörtti-identiteettiin loksahtamalla väistin vuosien ajan täysin kaikki omaan ruumiiseeni ja sukupuolijuttuihin liittyvien kysymysten käsittelyn. ”Olen läski ja ruma, joten miksi miettiä pukeutumista tai sitä millainen olen.” Se ehkä selittää, miksi transvestisismini on alkanut ilmetä vasta laihduttuani yli 20 vuoden iässä. Teini-ikäisenä ahdistuin ihan helvetisti vaatekaupoissa, ja vasta painon pudottua aloin ylipäätään tykätä vaatteiden ostamisesta ja miettimisestä.

No niin, mitä tämä ongelma sitten on? Tarvitsenko jonkin sanan, jolla nimitän sitä, mitä tunnen? Hyviä ehdokkaita riittää: transsukupuolinen, transvestiitti, genderqueer, androgyyni... Pedanttisuuteni yrittää pakottaa minut vielä avaamaan tähän kaikki nämä käsitteet, mutta olen kaikesta tähän asti (taukoamatta) kirjoittamastani sen verran uuvuksissa, että en oikein jaksa. Joka ei tunne, googlatkoon.

Välillä en haluaisi edes kutsua tuntemuksiani ongelmaksi, vaan pikemminkin vilpittömästi ihmettelen, kuinka ihmiset ympärilläni niin mielellään viihtyvät yhden sukupuolen sisällä, eivätkä koskaan näytä kokevan mitään tarvetta kapinoida tai riehua.

Entä mitä haluan tehdä? Jokin osa minussa haluaisi puhua jonkun ”ammattiauttajan” kanssa, mutta en ole ollenkaan vakuuttunut, olisiko siitä mitään iloa. Lähipiirini kokemukset mielenterveyspalveluista ovat olleet kovin lannistavia. Ahdistaa jo käyttää sanaa mielenterveys tekstissä, joka käsittelee minua.

Haluaisinko ehkä trans-prosessiin? En tiedä. Siihen kai vaadittaisiin jokin positiivinen kokemus siitä, että ”haluan olla / olen nainen”. Tuo lause ei vain tunnu kuvaavan tarpeeksi tarkasti sitä, mitä tunnen. Ajoittain jopa pelkkä ”en halua olla / ole mies” tuntuu olevan parempi. Jonkun mielestä ehkä nuo lauseet ovat sisällöllisesti sama asia, mutta minusta ne totisesti eivät ole. Kaikesta huolimatta trans-prosessi tuntuu kovin suurelta asialta, enkä tiedä, onko se oikea tie minulle. Transseksuaalisuusdiagnoosin kriteerinä on kai kokonaisvaltainen ja selvärajainen kokemus siitä, että on eri sukupuolta kuin geneettinen, syntymässä määräytynyt sukupuoli. Minä olen kaikkea muuta kuin kokonaisvaltainen ja selvärajainen.

Muutaman asian tiedän varmasti. Haluan ostaa lisää vaatteita. Haluan yrittää tosissani läpimenoa. Haluan olla kaunis. Nyt kun minulla on kesätyö, on odotettavissa resurssejakin näihin mielitekoihin.

Jos jaksoit lukea tähän asti, onnea. Jos olet joku ystäväni, ymmärrät ehkä minua paremmin.

P.S. Olin tällä viikolla työhaastattelussa omasta mielestäni tosi homon näköisenä ja sain silti sen työn. Fuck yeah. Siitä on ollut jo monta päivää älyttömän hyvä mieli :)

Dude in dress drops out of school

Jonathan likes to wear dresses, heels and pretty hats. His school says he is causing a disruption and violating school dress code. Wide online publicity and depressing commentary ensue.

Men and women are supposed to have the same rights in principle. It is impossible for men and women to have identical rights, since they are biologically different. Both genders have the right to dress like their respective genders.
-nedved