Mielikuvieni Espanjassa on ikuinen elokuu. Kävin Torremolinoksessa perheeni kanssa maaliskuussa 1991. Täytin siellä kuusi vuotta. Kuusivuotispäivänäni minulta irtosi ensimmäinen maitohammas hotellihuoneen vessassa.
Muistan Espanjasta sen, miten erikoista oli, että oli yhtä aikaa kesäisen lämmintä, mutta silti pimeät illat. Ilma oli kostea ja lämmin, puiden lehdet olivat suuret ja tummat, aurinko laski aikaisin. Niin kuin Suomen elokuussa.
Sään lisäksi muistan Espanjasta peliluolat. Siellä pelasin ensi kertaa paljon ja ajan kanssa kolikkopelejä. Silloin myös tutustuin ensi kertaa valuutan käsitteeseen, ja siihen, että eri valuutat olivat eri arvoisia. Suomessa pajatsoon työnnettiin 50 pennin tai 1 markan kolikoita; Espanjassa Contraa pelattiin 100 pesetan kolikoilla. Muistan, että samassa lomakohteessa oli joku parikymppinen pyylevä suomalaismies, joka pelasi kanssani paljon kolikkopelejä. Ainakin pelasimme yhdessä co-oppina juuri tuota Contraa.
Espanja tulee mieleen joskus myös, kun ajattelen mustekaloja. Söin nimittäin tuolla lomamatkalla jotain sellaisia paistettuja mustekalan lonkerosta tehtyjä rinkuloita. Ne olivat vähän kuin oliiviöljyisiä sipulirenkaita, mutta lihaisia ja kimmoisia. Niitä on joskus ikävä, olivat hassua ruokaa. Vaikka tokikaan nykyään en vegaanina niitä oikeasti söisi. Säilykkeinä jotain mustekalaa kyllä näkyy Suomenkin kaupoissa toisinaan.
Taisimme käydä myös Gibraltarilla, joka on aika lähellä Torremolinosta. Sieltä muistan vain sateisen, sumuisen vuorenrinteen, jolla asui apinoita. Ja tippukiviluolan, jossa oli opastus ja näyttävä valaistus. Myöhemmin koulussa opin, että Gibraltarilla elää koko Euroopan ainut luonnonvarainen apinapopulaatio. Näyttää pitävän paikkansa.
Isä kävi myös yksinään päivämatkalla Marokossa. Osti sieltä hauskan pienen matkatelevision, noin Gameboyn kokoisen, ja ruskean liian ison nahkatakin. TV:lle oli toisinaan käyttöä aina siihen asti, kun Suomen televisio digitalisoitiin. Antennin suuntaamisessa oli kyllä aina vaivaa. Takkia isä käytti vielä pidempäänkin. Ties vaikka olisi vieläkin jossain kaapissa äidin luona.
Äitiä hermostutti olla Espanjassa yksin 6- ja 2-vuotiaiden lasten kanssa sillä välin, kun isä oli toisella puolella Välimerta. Vaikka Gibraltarinsalmi onkin vain reilut 14 kilometriä leveä.
Computers, photos, vegan food, existential angst, linguistics, all things queer.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lapsuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lapsuus. Näytä kaikki tekstit
14.8.2015
20.11.2014
Pojista, esineistä ja käsitteistä
Kirjoittamisen aloittaminen on aina yhtä tuskallista. Ja vaikka kirjoittaisi useassa sessiossa, eikä näppiksen ääreen istuessa olisikaan tyhjä sivu vastassa, eteneminen on yhtä vaikeaa. Joko ei ole mitään sanottavaa, tai sitten kaikki, mitä haluaisin sanoa, pyrkii purskahtamaan ulos yhtä aikaa. Silloin on täysi työ yrittää pusertaa ne jotenkin järjestyksessä sanoiksi.
Nykyään olen sentään vähän yrittänyt välttää sitä, että asiat tulisivat oikeassa järjestyksessä tekstiksi. Kappaleet voi sentään järjestellä lopuksi uudelleen.
Olen taas ystäväni kanssa lukenut kirjan. Kyseessä ei nyt ollut edes kaunokirjallisuutta, mutta kirja tuntuu silti vaikuttaneen minun enemmän kuin viimekertainen. Luin kirjan nimeltä Eero ja Hannu. H. K. Riikonen ja Eero Tarasti. Tutkijanalkujen koulu- ja opiskeluvuosien kirjeenvaihtoa 1961–1976.
En valinnut kirjaa itse, mutta koska luotan sokeasti ystäväni arvostelukykyyn, varasin sen kiltisti kirjastosta, lainasin ja käytin kuukauden päivät sen kärsivälliseen tavaamiseen. En ole koskaan ennen lukenut muiden ihmisten kirjeenvaihtoa (saati suuremmin itsekään harrastanut kirjeenvaihtoa), joten kesti aimo tovi oppia toimiva rytmi ja tapa lukea tätä kamaa.
Päällimmäisenä minulla on mielessä, että Eero ja Hannu eivät ole oikein eriytyneet mielessäni eri hahmoiksi. Hahmotan heidät edelleen vain parina kumppanuksia, jotka harrastelevat keskenään samoja asioita ja kinastelevat söpösti. Luulen, että jompikumpi heistä on teenjuoja, mutten todellakaan muista, kumpi.
Kirja ja sen esipuhe on laadittu vuonna 1998. Esipuheessa valitellaan kovasti sitä, kuinka kirjeenvaihto on hiipuva harrastus, ja on sääli, ettei ihmisten ajatuksia ja keskinäisiä suhteita enää tallennu jälkipolville niin paljon kuin kirjeenvaihdon kulta-aikoina.
Huoli on 90-lukulaisittain ymmärrettävä, mutta minua huolestuttaa tätä nykyä päinvastainen: vuoden 2014 maailmassa ihmiset puhuvat jatkuvasti toisilleen digitaalisesti sähköposteissa ja sosiaalisessa mediassa, joista tallentuu aivan kaikki. Tulevaisuuden ongelmana on pikemminkin saada jälkipolvien koko elämän kaikesta tekstimuotoisesta kommunikaatiosta aikaiseksi järkeviä synteesejä, koska dataa on vain aivan liikaa. Minulla on viimeisen 10 vuoden ajalta yhtämittaisesti kaikki IRC-lokitiedostot tallessa – pisimmät katkokset ovat luultavasti alle vuorokauden mittaisia. Tätä kirjoittaessani minulla on lokit helposti tutkittavissa ja laskettavissa samalla tietokoneella vuodesta 2008. Tältä aikaväliltä dataa on (pakattuna!) yli 600 megatavua.
Eero ja Hannu ovat minulle hätkähdyttäviä tuttavuuksia. He ovat vieraita poikina, miehinä ja suomalaisina. Kirjaa lukiessani monesti pyörittelin silmiäni dandyismeille, jyrkille mielipiteille ja pompööseille kulttuuriharrastuksille. Mielessäni pyöri, millaisissa perheissä he olivat kasvaneet, keitä heidän ystävänsä olivat, ja erityisesti millaisia miehenmalleja heillä oli. Millaisesta kotipiiristä ponnistaa 13-vuotiaita poikia, joilla on resursseja ja sosiaalista tilaa soittaa pianolla Händeliä ja lukea Goetheä? Ja mikä onni, että he ovat löytäneet toisensa!
Haluaisin, että maailmassa olisi enemmän tilaa humanistiselle, älykkäiden ja pehmeiden arvojen maskuliinisuudelle. Ettei miehelle staattisuus, henkisyys, romantiikka ja kuohuva mutta analyyttinen kokemuksellisuus olisi naljailtavaa toiseutta.
Välillä löysin pojista myös itseni. Olin tuon ikäisenä kovasti pikkuvanha. Luin lapsena kaikenlaisia lasten tietokirjoja ja selailin huvikseni tietosanakirjoja. Luin aikuisten romaaneja. Minulla on sellainen tunne, että Eero ja Hannu ovat toistensa (ja kenties Helsingin normaalilyseon) tuella tulleet jatkaneeksi jotain sellaista, mistä itse olen luopunut.
Yhä uudelleen ja uudelleen päädyn siihen ajatukseen, että elämäni pahimpia virheitä on ollut se, että jäin kotipaikkakunnalle lukioon, vaikka olisin keskiarvollani päässyt Helsinkiin johonkin hienompaan. Olisinko eri ihminen, jos olisin mennyt vaikkapa juuri Norssiin, opiskellut latinan jo lukiossa, saanut erilaista opetusta, osallistunut broileri-intelligentsiaan?
Vai romantisoinko vain jotakin akateemista eliittiä, jolla oikeasti ei ole vaatteita? Ja tietysti Eerolla ja Hannulla on ollut muitakin vaikuttimia kuin Norssi. Esipuheen mukaan molemmat tulevat virkamiesperheistä, ja kirjeistä käy ilmi, että molempien perhetutuissa on ollut akateemista väkeä professoreista lähtien. Näistä lähtökohdista ei liene ihmekään, että jo nuorena asennoituu menevänsä yliopistoon. Ja päätös on varmaan jo kolmannes onnistumista.
Eeron ja Hannun nuoruuden maailmankuva on vahvasti individualistinen. Molemmilla on vahva itsensä kehittämisen, uuden oppimisen ja oikeassa olemisen eetos. Kirjeiden avulla pojat sparraavat toisiaan kirjallisuus- ja musiikkiharrastuksissaan. Mielipiteet ovat kiihkeitä, päämäärät selviä ja suhteet aikuisiin paitsi kunnioittavia, myös erikoisen utilitaristisia. Kirjeissä mainitaan monia opettajia, ja heidän soveltuvuuksiaan siihen ja tuohon arvostellaan.
Aloin miettiä 1960-lukua. Se oli yksinkertaista aikaa. Puhumisen välineitä olivat yhteinen huoneilma tai lankapuhelin. Kirjoittamisen välineitä paperi ja kynä, paitsi ehkä kirjoituskone, jos juttu oli poikkeuksellisen tärkeä.
Eeron ja Hannun nuoruudessa vallitsi paljon suorempi yhteys käsitteiden ja esineiden välillä. Kirjeet ja kynät olivat esineitä, kirjat olivat esineitä, äänilevyt olivat esineitä. Joka kerta kun alkoi kirjoittaa kirjettä, samalla paperilla ei alkanut vahingossa avautua koko maailman viihde ja uutiset. Ei ollut muuta kuin omat ajatukset siitä mitä aikoo sanoa ja kenelle sen kertoa.
Tietokoneajassamme minua lannistaa jatkuvasti se, että joudun joka päivä tekemään töitä lapsuuteni leluilla. En tiedä, milloin viimein totun siihen, että nouruuteni pelikoneilla miljoonat ihmiset tekevät palkkatöitä joka päivä. Monet jopa nimenomaisesti tarvitsevat työhönsä myös Internetiä – sitä samaa leikkikenttää, jonka nurkkiin pakenin pyörimään aina koulun jälkeen, kun päivän työt oli tehty.
Minulle tietokoneella työskentely on aivan kuin nelivuotias pantaisiin paikalleen istumaan keskelle Hoplopia ja sanottaisiin, että nyt pitää kahdeksan tuntia keräillä toisten lasten leluja laatikoihin. Sitten työpäivän jälkeen käydään kotona syömässä, tullaan takaisin leikkimään kahdeksi tunniksi ja sitten mennään nukkumaan.
Olen päättänyt, että haluan kokeilla sellaista meininkiä, jossa käsitteet vastaavat paremmin esineitä. Luen enemmän paperisia kirjoja. Ja ostinpa tuossa maanantaina paperisen kalenterinkin (+ kyniä, kirjekuoria ja vihkoja) ensi kertaa ties kuinka moneen vuoteen. Alan myös kirjoittaa kirjeitä, jos vain itsekritiikki ja kirjoittamaan alkamisen tuska antavat myöten. Ainakin yritän parhaani.
Nykyään olen sentään vähän yrittänyt välttää sitä, että asiat tulisivat oikeassa järjestyksessä tekstiksi. Kappaleet voi sentään järjestellä lopuksi uudelleen.
* * *
Olen taas ystäväni kanssa lukenut kirjan. Kyseessä ei nyt ollut edes kaunokirjallisuutta, mutta kirja tuntuu silti vaikuttaneen minun enemmän kuin viimekertainen. Luin kirjan nimeltä Eero ja Hannu. H. K. Riikonen ja Eero Tarasti. Tutkijanalkujen koulu- ja opiskeluvuosien kirjeenvaihtoa 1961–1976.
En valinnut kirjaa itse, mutta koska luotan sokeasti ystäväni arvostelukykyyn, varasin sen kiltisti kirjastosta, lainasin ja käytin kuukauden päivät sen kärsivälliseen tavaamiseen. En ole koskaan ennen lukenut muiden ihmisten kirjeenvaihtoa (saati suuremmin itsekään harrastanut kirjeenvaihtoa), joten kesti aimo tovi oppia toimiva rytmi ja tapa lukea tätä kamaa.
Päällimmäisenä minulla on mielessä, että Eero ja Hannu eivät ole oikein eriytyneet mielessäni eri hahmoiksi. Hahmotan heidät edelleen vain parina kumppanuksia, jotka harrastelevat keskenään samoja asioita ja kinastelevat söpösti. Luulen, että jompikumpi heistä on teenjuoja, mutten todellakaan muista, kumpi.
Kirja ja sen esipuhe on laadittu vuonna 1998. Esipuheessa valitellaan kovasti sitä, kuinka kirjeenvaihto on hiipuva harrastus, ja on sääli, ettei ihmisten ajatuksia ja keskinäisiä suhteita enää tallennu jälkipolville niin paljon kuin kirjeenvaihdon kulta-aikoina.
Huoli on 90-lukulaisittain ymmärrettävä, mutta minua huolestuttaa tätä nykyä päinvastainen: vuoden 2014 maailmassa ihmiset puhuvat jatkuvasti toisilleen digitaalisesti sähköposteissa ja sosiaalisessa mediassa, joista tallentuu aivan kaikki. Tulevaisuuden ongelmana on pikemminkin saada jälkipolvien koko elämän kaikesta tekstimuotoisesta kommunikaatiosta aikaiseksi järkeviä synteesejä, koska dataa on vain aivan liikaa. Minulla on viimeisen 10 vuoden ajalta yhtämittaisesti kaikki IRC-lokitiedostot tallessa – pisimmät katkokset ovat luultavasti alle vuorokauden mittaisia. Tätä kirjoittaessani minulla on lokit helposti tutkittavissa ja laskettavissa samalla tietokoneella vuodesta 2008. Tältä aikaväliltä dataa on (pakattuna!) yli 600 megatavua.
* * *
Eero ja Hannu ovat minulle hätkähdyttäviä tuttavuuksia. He ovat vieraita poikina, miehinä ja suomalaisina. Kirjaa lukiessani monesti pyörittelin silmiäni dandyismeille, jyrkille mielipiteille ja pompööseille kulttuuriharrastuksille. Mielessäni pyöri, millaisissa perheissä he olivat kasvaneet, keitä heidän ystävänsä olivat, ja erityisesti millaisia miehenmalleja heillä oli. Millaisesta kotipiiristä ponnistaa 13-vuotiaita poikia, joilla on resursseja ja sosiaalista tilaa soittaa pianolla Händeliä ja lukea Goetheä? Ja mikä onni, että he ovat löytäneet toisensa!
Haluaisin, että maailmassa olisi enemmän tilaa humanistiselle, älykkäiden ja pehmeiden arvojen maskuliinisuudelle. Ettei miehelle staattisuus, henkisyys, romantiikka ja kuohuva mutta analyyttinen kokemuksellisuus olisi naljailtavaa toiseutta.
Välillä löysin pojista myös itseni. Olin tuon ikäisenä kovasti pikkuvanha. Luin lapsena kaikenlaisia lasten tietokirjoja ja selailin huvikseni tietosanakirjoja. Luin aikuisten romaaneja. Minulla on sellainen tunne, että Eero ja Hannu ovat toistensa (ja kenties Helsingin normaalilyseon) tuella tulleet jatkaneeksi jotain sellaista, mistä itse olen luopunut.
Yhä uudelleen ja uudelleen päädyn siihen ajatukseen, että elämäni pahimpia virheitä on ollut se, että jäin kotipaikkakunnalle lukioon, vaikka olisin keskiarvollani päässyt Helsinkiin johonkin hienompaan. Olisinko eri ihminen, jos olisin mennyt vaikkapa juuri Norssiin, opiskellut latinan jo lukiossa, saanut erilaista opetusta, osallistunut broileri-intelligentsiaan?
Vai romantisoinko vain jotakin akateemista eliittiä, jolla oikeasti ei ole vaatteita? Ja tietysti Eerolla ja Hannulla on ollut muitakin vaikuttimia kuin Norssi. Esipuheen mukaan molemmat tulevat virkamiesperheistä, ja kirjeistä käy ilmi, että molempien perhetutuissa on ollut akateemista väkeä professoreista lähtien. Näistä lähtökohdista ei liene ihmekään, että jo nuorena asennoituu menevänsä yliopistoon. Ja päätös on varmaan jo kolmannes onnistumista.
* * *
Eeron ja Hannun nuoruuden maailmankuva on vahvasti individualistinen. Molemmilla on vahva itsensä kehittämisen, uuden oppimisen ja oikeassa olemisen eetos. Kirjeiden avulla pojat sparraavat toisiaan kirjallisuus- ja musiikkiharrastuksissaan. Mielipiteet ovat kiihkeitä, päämäärät selviä ja suhteet aikuisiin paitsi kunnioittavia, myös erikoisen utilitaristisia. Kirjeissä mainitaan monia opettajia, ja heidän soveltuvuuksiaan siihen ja tuohon arvostellaan.
Aloin miettiä 1960-lukua. Se oli yksinkertaista aikaa. Puhumisen välineitä olivat yhteinen huoneilma tai lankapuhelin. Kirjoittamisen välineitä paperi ja kynä, paitsi ehkä kirjoituskone, jos juttu oli poikkeuksellisen tärkeä.
Eeron ja Hannun nuoruudessa vallitsi paljon suorempi yhteys käsitteiden ja esineiden välillä. Kirjeet ja kynät olivat esineitä, kirjat olivat esineitä, äänilevyt olivat esineitä. Joka kerta kun alkoi kirjoittaa kirjettä, samalla paperilla ei alkanut vahingossa avautua koko maailman viihde ja uutiset. Ei ollut muuta kuin omat ajatukset siitä mitä aikoo sanoa ja kenelle sen kertoa.
Tietokoneajassamme minua lannistaa jatkuvasti se, että joudun joka päivä tekemään töitä lapsuuteni leluilla. En tiedä, milloin viimein totun siihen, että nouruuteni pelikoneilla miljoonat ihmiset tekevät palkkatöitä joka päivä. Monet jopa nimenomaisesti tarvitsevat työhönsä myös Internetiä – sitä samaa leikkikenttää, jonka nurkkiin pakenin pyörimään aina koulun jälkeen, kun päivän työt oli tehty.
Minulle tietokoneella työskentely on aivan kuin nelivuotias pantaisiin paikalleen istumaan keskelle Hoplopia ja sanottaisiin, että nyt pitää kahdeksan tuntia keräillä toisten lasten leluja laatikoihin. Sitten työpäivän jälkeen käydään kotona syömässä, tullaan takaisin leikkimään kahdeksi tunniksi ja sitten mennään nukkumaan.
* * *
Olen päättänyt, että haluan kokeilla sellaista meininkiä, jossa käsitteet vastaavat paremmin esineitä. Luen enemmän paperisia kirjoja. Ja ostinpa tuossa maanantaina paperisen kalenterinkin (+ kyniä, kirjekuoria ja vihkoja) ensi kertaa ties kuinka moneen vuoteen. Alan myös kirjoittaa kirjeitä, jos vain itsekritiikki ja kirjoittamaan alkamisen tuska antavat myöten. Ainakin yritän parhaani.
27.6.2012
Sönder
Mitt liv är tomt. Ingenting händer längre. Jag bara vaknar på morgnarna, kollar e-posten och mina webbsidor, och sen fortsätter med att göra ingenting. Kanske äter någonting på eftermiddagen, om jag minns.
Jag är så jävla ensam, att det gör ont nästan. På några dagar vill jag åka hem och vara med mamma, men jag också känns som om jag redan går dit för ofta. Dessutom verkar min sambo bli ganska oroad, om jag trivs för väl hos mamma. Men det här är faktiskt inte precis, vad jag ville skriva om idag...
Egentligen tror jag att jag saknar min hemkommun, speciellt det att där hör man svenska så mycket, åtminstone mera och oftare än här i Vanda. Nyligen har jag börjat tänka, att svenska kanske är någon sorts andra modersmål för mig: trots att jag inte har några vänner att prata svenska med, blir jag underbart glad eller lugn, när jag hör svenskspråkig musik. Jag talade flytande svenska i min barndom (och fortfarande förstår mycket bra), men nuförtiden är det ganska svårt att prata och skriva. Att skriva är ännu svårare! I alla fall känns det som om svenska är på något sätt mitt språk, även om känslan inte är lika stark som med finskan. Egentligen känns jag, att min språkidentitet är lite sönder. Jag kan inte kalla svenska min modersmål, eftersom jag talar den sämre en engelska och ingen av mina föräldrar talar svenska. Finns det någon legitim språksociologisk benämning liksom "har enorm personlig vikt och betydelse för mig, men jag kan inte prata det bra och det spelar ingen roll i min släkt"?
Nästan varje gång när jag är på väg någonstans, liksom åker buss, lyssnar jag till Radio X3M. Jag tycker inte om att t.ex. läsa HBL, eftersom även om jag har en stark bakgrund i svenska från barndomen, är skriftlig svenska samma förskräckliga tvångssvenska som vi lärde oss att hata på högstadiet. Jag förstår muntligt mycket bättre.
Svenska språket är en konstig men viktig del i min, ska vi säga, etnisk identitet. Jag kommer från en tvåspråkig ort och hade finlandssvenska vänner när jag vad liten (före skolålder), men finska skolan slöt den perioden i mitt liv. Nuförtiden är svenska språket bara någon hobby eller längtan. Det här verkar vara en problem för mig, och det är svårt att lösa, eftersom om jag vill förbättra min svenska på riktigt och på något sätt laga mitt förhållande med svenska språket, måste jag träffa människor som både kan och vill tala svenska med mig.
Däremot tror jag, att inte många finlandssvenskar (eller svenskar) är mycket intresserade att bli vän med en pinsam, ledsen finne. ;_;
11.1.2011
Sementtiä ja kahvia
Tämä on kertomus isästäni, joka kuoli marraskuussa 2010. Se on aika pitkä.
Olipa kerran 1990-luku ja lama. Isovanhemmat jäivät eläkkeelle ja halusivat muuttaa takaisin Savoon. Isä oli kolme vuotta aiemmin saanut valmiiksi itse rakennetun omakotitalon viiden kilometrin päässä vanhempiensa talosta, lapsuudenkodistaan. Ukilla ja mummolla oli jotain ongelmia talonsa myynnissä, joten isä auttaakseen osti vanhemmiltaan lapsuudenkotinsa, ja meidän perhe muutti siihen. Itse rakennettu omakotitalo myytiin.
1992 minä menin kouluun. Isä joutui kohta työttömäksi ja jäi kotiin hoitamaan minua ja veljeäni. Hän ei ollut toimettomana, vaan vei meidät kouluun joka päivä ja puuhasi kotona niitä näitä. Opiskeli ympäristönsuojelua ja jätehuoltolakia; oli 10 vuotta aikaansa edellä viherpiiperryksessä (joka tosin sen 10 vuoden aikana sitten taisi lopahtaa). Meillä oli varmaan kylän ensimmäinen kompostori. Isä toimi paikallisessa työttömien yhdistyksessä, demareissa, kunnallispolitiikassa ja koulun vanhempainyhdistyksessä.
Meidän talo on haja-asutusalueella, aika kaukana kunnan keskuksesta, ja leikimme paljon pihalla kahdestaan veljeni kanssa. Koulukavereita en nähnyt kovin usein koulussa vietetyn ajan ulkopuolella.
Noin 1994 tai niillä main oli talvella paljon lunta. Rakensimme koko perheen voimin takapihalle suuren lumilinnan, joka oli silloin minua korkeampi eli varmaan ainakin 140 cm. Isä teki vanerilevystä linnalle tukevan katon, jonka päälle kasattiin sitten vielä lisää lunta. Sen jälkeen ulkoseinämälle tuotiin lunta, ja sitten saattoi linnan katolle kiivettyään laskea luiskaa pitkin pulkalla alas. Lapsen innolla sitten laskimme ja laskimme, ja pulkka kulki aina vain pidemmälle.
Lopulta umpihankeen jämäkäksi kouruksi muotoutunutta pulkkamäkeä riitti varmaan ainakin sadan metrin verran, aina lumesta umpeutuneen ojan yli tontinrajan tuolle puolen, naapurin sedän viljapellolle. Pakkasten tultua isä otti esiin sellaisen nestekaasuliekinheittimen, jolla pietään huopakattoa ja tehdään varmaan jotain muutakin. Isällä oli kaikenlaisia työkaluja, joita en kaikkia vieläkään osaa nimetä. Liekinheittimellä isä sitten liekitteli läpi koko pulkkamäen pinnan, jotta se suli vähän ja sitten jäätyi aivan peilipintaiseksi ja luisti paremmin.
Pulkkamäessä kävi laskemassa muitakin kylän kakaroita, joitain koulukavereitani ja koko liuta veljeni kavereita perhepäivähoidosta. Sen paremmassa pulkkamäessä en ole sittemmin laskenutkaan.
Isä syntyi maalaistalossa (siis nimenomaan talossa, ei sairaalassa) Pohjois-Savossa 1950-luvulla, perheen kuopuksena. Olen miettinyt viime aikoina, kuinka 1950-luku oli tavallaan maailmanhistorian juoksussa ja puhtaan kronologisesti ihan äsken, mutta kulttuurisesti todella kauan sitten. 1950-luvulla Suomi oli agraariyhteiskunta. Isä on asunut talossa, jossa ei ollut puhelinta, autoa, televisiota eikä jääkaappia. Kuulemma talvella reellä hakivat järvestä jäitä, jotka säilöttiin kesäksi sahajauhokeon alle. Isä oli nuorena ukin apuna metsätöissä, työkaluina hevonen, reki, kirves ja saha.
Olen nyt vasta käsittänyt, että isä on elänyt ja omin käsin kokenut 1900-luvun suomalaisen elinkeinorakenteen mullistuksen, josta minä olen lukenut historiankirjoista. Isän perhe muutti noin 1963 Savosta Helsingin kupeeseen työn perässä, maaltapaon ja kaupungistumisen yhteydessä, niin kuin niin monet muutkin. Ukki oli töissä rakennuksilla kirvesmiehenä ja mummo sairaalassa siivoojana.
Savolaisjuuret ja Helsingin vaikutuspiirissä vietetty 1960–70-luvun nuoruus jättivät isään tietysti kaksipuolisen identiteetin, joka on periytynyt minullekin. Isä puhui vanhemmilleen ja muille savolaisille savoa, mutta muuten yleispuhekieltä. Ukki ja mummo muuten puhuivat mielestäni hyvin leveää ja poikkeuksellisen peittelemätöntä pohjoissavolaismurretta, jossa olivat liudennukset ja muut kommervenkit hyvin paikoillaan.
Isä oli kuitenkin hyvin sisällä eteläsuomalaisessa elämänmenossa nuoruudessaan, ja osasi sujuvasti myös stadin slangia. Ja mikseipä olisi osannut, kun kerran Tapani Lehtinen osasi Porvoossa asti. Isä alkoi harrastaa yhdistystoimintaa jo varhain, kun perusti kavereidensa kanssa mm. paikkakunnan ensimmäisen suomenkielisen partiosekalippukunnan (siis tytöille ja pojille yhteisen) vuonna 1975.
1970-luvun lopulla isä muutti opiskelemaan ja tapasi äidin samassa rannikkokaupungissa. He valmistuivat opinnoistaan 1980-luvun alkupuolella, isä rakennusinsinööriksi ja äiti sihteeriksi. Opiskeluaikanaan isä asui ensimmäistä kertaa kaupungissa ja oli opintojen ohella töissä talonmiehenä. Hän asui talonmiehen työasunnossa samassa rakennuksessa. Kertomusten perusteella se oli raskasta työtä sen ajan karstaavien lämmityskattiloiden ja tentteihin lukemisten ristipaineessa. Kaupunkielämä ja tyttöystävä (äitini) opettivat paljon uutta, mm. sellaisia asioita kuin elokuvat ja pizza.
Insinööriydestä huolimatta isä oli fiksu mies. Hänelle olivat tärkeitä totuus, viisaus, rehellisyys, kohtuus, ystävyys, rakkaus ja kunnia. Lisäksi tosin myös miehuus, uskonto ja isänmaa, jotka myöhemmin muodostuivat minun ja isän välisiksi konfliktitekijöiksi.
Isä kirjoitti äidinkielestä laudaturin, jonka voi tietysti ajatella olevan paperilla parempi suoritus kuin minun eximiani, jota tosin ei silloin ollut olemassakaan. Mittelö jääköön ratkaisemattomaksi. Isän aine käsitteli kristinuskon ja islamin suhteita. En muista, mitä minun aineeni käsitteli.
Jo kun olin vasta pieni koululainen, isä kehotti ajattelemaan omilla aivoilla. Että ei ole hyvästä vain nyökytellä ja niellä kaikkea, mitä opettaja väittää, jos ei sanomassa tuntunut olevan järkeä. Kyseenalaistaminen oli jo osa sanavarastoani alle 9-vuotiaana. Esikouluopettaja soitti meille kotiin ja mäkätti, että "-- väittää vastaan opettajalle tunnilla". Isä rauhallisesti tiedusteli, millaisesta asiasta oli kysymys. "Oikeassahan se oli, mutta ei silti tuolla tavalla tunnilla saisi..." jatkoi opettaja.
Kotiläksyihin sai enemmän kannustusta ja jonkinlaista valmennusta kuin neuvoja suoraan. Piti osata löytää tekstistä tärkein, oppia näkemään kokonaisuuksia, syitä ja seurauksia. Piti mennä ajoissa nukkumaan, että on virkeänä koulussa. "Valkeus nauraa pimeyden töille."
Isä sai kohdata omien oppiensa tulokset muutamaankin kertaan, kun kyseenalaistin hänen omia arvojaan. Erosin kirkosta, keskeytin varusmiespalveluksen lyhyen alun jälkeen, menin sivariin ja aloin kasvissyöjäksi. Armeijasta tultuani, helmikuun alussa 2005, isä veti lärvit ja sopersi, että "onneksi ukki ehti jo kuolla, ettei ole tätä näkemässä". Minä kysyin, saanko vielä asua kotona, vai joko pitää alkaa kämpän hakuun. Sain asua, mutta muutin saman vuoden heinäkuussa pois kuitenkin, yhteen tyttöystäväni kanssa. Seuraavana kesänä aloitin sivarin.
Ukki-kommenttia ja muuta käytöstään isä pyysi anteeksi parin päivän päästä.
Mutta elämänkatsomukselliset erimielisyydet olivat vaikeita meille molemmille. Isä oli tietysti aidosti huolissaan, kasvaako minusta kunnon ihminen. Minä tunsin itseni pettymysautomaatiksi. Siksi jotain jäi kokonaan kertomattakin, ja nyt minusta tuntuu, että isä meni hautaan tuntematta minua kokonaan.
Olen oppinut isältä valtavasti myös käytännön asioita. Jo tosi pienenä olen harrastanut jotain nikkarointia ja korjailupuuhia isän kanssa. Osaan käyttää sahaa, poraa, vasaraa, kirvestä, vesuria, vatupassia, talttaa, viikatetta (savoksi viitaketta). Isä opetti lukemaan rakennuspiirustuksia, perusteet sähköopista (joskin ne ovat kyllä unohtuneet), perkaamaan kaloja, savustamaan – ja tietysti ajamaan autolla.
Isällä ja minulla on se yhteistä, että projekteja aloitetaan innokkaasti, mutta ne jäävät yleensä kesken. Minun projektini ovat sellaisia kuin kurssiesseet ja tietokoneohjelmat, isän taas lähinnä omakotitalon ja tontin kunnossapitoon liittyviä. Oli yhteisiäkin keskeneräisiä projekteja: olimme 90-luvun puolivälissä seurakunnan kerhossa, jossa rakennettiin radio-ohjattavia lennokkeja. Pikkuvelikin oli mukana. Rakentaminen, balsapuisten osien vuoleskelu ja liimaaminen oli kivaa, ja lennokki valmistuikin, mutta harrastus lopahti siihen. Härveli taisi päästä yhdelle lennolle, mutta sen jälkeen se on maannut autotallin hyllyllä tyhjänpanttina.
Ehkäpä isä oli sielultaan ikuisesti pikkupoika, jonka oli helppo innostua hauskoista puuhista, mutta aikuista keskittymistä ja pitkäjänteisyyttä ei aina löytynyt niin paljon kuin olisi tarvittu.
Viimeinen yhteinen harrastukseni isän kanssa oli valokuvaus. Isä oli harrastanut sitä 70-luvulla ja ollut valokuvausliikkeessä töissäkin. Hänellä oli vielä tallella kaikki välineet siltä ajalta. Kuvasin isän kanssa yhdessä jo hänen työttömyysaikanaan, ja kehitimme saunaan kyhätyssä pimiössä omia mustavalkokuvia.
Minä sain viime syntymäpäivänäni äidiltä lahjaksi digijärjestelmäkameran, ja rupesin sitten hankkimaan soviterenkaita, joilla sain isän vanhat objektiivit sopimaan uuteen kameraani. Näytin sitten otoksia isälle, ja hän iloitsi siitä, että vanhoista laitteista oli vielä hyötyä.
En oikein muista, milloin isän juominen alkoi lisääntyä, mutta luulen, että joskus 90-luvun laman aikaan. Hän pääsi uudelleen töihin suurin piirtein 1998, mutta ehkä riippuvuus oli jo alkanut silloin. Joka tapauksessa viimeistään yläasteella 2000-luvun alussa kaverit alkoivat vittuilla, että olivat nähneet isän humalassa milloin missäkin.
Kun isä oli humalassa, hänestä tuli katkera, vihainen ja ilkeä. Hän ei koskaan ollut väkivaltainen, mutta kukaan ei sietänyt hänen seuraansa. Sitten hän istui yksin keittiön pöydän ääressä oluttuopin ja Robinson Crusoen tai siltainsinööri Jaatisen kanssa.
Isällä oli paljon tuskaa, huolta ja asiaa, muttei osannut puhua ilman viinaa. Ja viinan kanssa kukaan ei halunnut kuunnella. Ukki ja mummo kuolivat myös 2000-luvun aikana, eikä isä oikein koskaan päässyt yli surustaan. Hän aloitti metsästysharrastuksen synnyinseudullaan, vaali vanhempiensa taloa siellä ja suunnitteli kaikenlaisia projekteja. Ajoi yksin perjantai-iltana Savoon metsälle ja sunnuntai-iltana takaisin kotiin. Maanantaina seitsemäksi töihin.
Luultavasti en osaa kuvitellakaan sitä valtavaa väsymystä ja murhetta.
Sitten isä kuoli. Olimme kaksi päivää aiemmin puhuneet raha-asioista ja isän terveysasioista. Hän soitti usein lääkärissä käytyään ja kertoi tutkimustuloksia ja muuta sellaista. Ei pitänyt olla mitään isompaa sairautta. Ylipainoa toki, mutta ei mitään äkillisesti tappavaa, eikä oikeuslääketieteellinen tutkimuskaan löytänyt selvää kuolinsyytä.
Mutta isälle sopii minusta ihan hyvin tällainen loppu. Olla kuin Arto Paasilinnan työmies, joka seikkailee sementin- ja kahvinhajuisessa, arjenharmaassa Suomenmaassa ja rakentaa oma henkilökohtainen kuningaskuntansa, sitten löytyä kuolleena kosteana marraskuisena aamuna sen ihmeemmin selittelemättä. Sen pituinen se.
Isä tuli kylillä tunnetuksi myös karaokeharrastajana – enemmän innokkaana kuin lahjakkaana. Joku kaveri oli kuulemma luonnehtinut lauluääntä "jäljittelemättömäksi". Tekstin lomassa olevat biisit ovat kaikki sellaisia, joita muistan joskus kuulleeni isän laulamana, tai jotka ainakin ovat artisteilta, joista isä tykkäsi.
Olipa kerran 1990-luku ja lama. Isovanhemmat jäivät eläkkeelle ja halusivat muuttaa takaisin Savoon. Isä oli kolme vuotta aiemmin saanut valmiiksi itse rakennetun omakotitalon viiden kilometrin päässä vanhempiensa talosta, lapsuudenkodistaan. Ukilla ja mummolla oli jotain ongelmia talonsa myynnissä, joten isä auttaakseen osti vanhemmiltaan lapsuudenkotinsa, ja meidän perhe muutti siihen. Itse rakennettu omakotitalo myytiin.
1992 minä menin kouluun. Isä joutui kohta työttömäksi ja jäi kotiin hoitamaan minua ja veljeäni. Hän ei ollut toimettomana, vaan vei meidät kouluun joka päivä ja puuhasi kotona niitä näitä. Opiskeli ympäristönsuojelua ja jätehuoltolakia; oli 10 vuotta aikaansa edellä viherpiiperryksessä (joka tosin sen 10 vuoden aikana sitten taisi lopahtaa). Meillä oli varmaan kylän ensimmäinen kompostori. Isä toimi paikallisessa työttömien yhdistyksessä, demareissa, kunnallispolitiikassa ja koulun vanhempainyhdistyksessä.
Meidän talo on haja-asutusalueella, aika kaukana kunnan keskuksesta, ja leikimme paljon pihalla kahdestaan veljeni kanssa. Koulukavereita en nähnyt kovin usein koulussa vietetyn ajan ulkopuolella.
Noin 1994 tai niillä main oli talvella paljon lunta. Rakensimme koko perheen voimin takapihalle suuren lumilinnan, joka oli silloin minua korkeampi eli varmaan ainakin 140 cm. Isä teki vanerilevystä linnalle tukevan katon, jonka päälle kasattiin sitten vielä lisää lunta. Sen jälkeen ulkoseinämälle tuotiin lunta, ja sitten saattoi linnan katolle kiivettyään laskea luiskaa pitkin pulkalla alas. Lapsen innolla sitten laskimme ja laskimme, ja pulkka kulki aina vain pidemmälle.
Lopulta umpihankeen jämäkäksi kouruksi muotoutunutta pulkkamäkeä riitti varmaan ainakin sadan metrin verran, aina lumesta umpeutuneen ojan yli tontinrajan tuolle puolen, naapurin sedän viljapellolle. Pakkasten tultua isä otti esiin sellaisen nestekaasuliekinheittimen, jolla pietään huopakattoa ja tehdään varmaan jotain muutakin. Isällä oli kaikenlaisia työkaluja, joita en kaikkia vieläkään osaa nimetä. Liekinheittimellä isä sitten liekitteli läpi koko pulkkamäen pinnan, jotta se suli vähän ja sitten jäätyi aivan peilipintaiseksi ja luisti paremmin.
Pulkkamäessä kävi laskemassa muitakin kylän kakaroita, joitain koulukavereitani ja koko liuta veljeni kavereita perhepäivähoidosta. Sen paremmassa pulkkamäessä en ole sittemmin laskenutkaan.
Isä syntyi maalaistalossa (siis nimenomaan talossa, ei sairaalassa) Pohjois-Savossa 1950-luvulla, perheen kuopuksena. Olen miettinyt viime aikoina, kuinka 1950-luku oli tavallaan maailmanhistorian juoksussa ja puhtaan kronologisesti ihan äsken, mutta kulttuurisesti todella kauan sitten. 1950-luvulla Suomi oli agraariyhteiskunta. Isä on asunut talossa, jossa ei ollut puhelinta, autoa, televisiota eikä jääkaappia. Kuulemma talvella reellä hakivat järvestä jäitä, jotka säilöttiin kesäksi sahajauhokeon alle. Isä oli nuorena ukin apuna metsätöissä, työkaluina hevonen, reki, kirves ja saha.
Olen nyt vasta käsittänyt, että isä on elänyt ja omin käsin kokenut 1900-luvun suomalaisen elinkeinorakenteen mullistuksen, josta minä olen lukenut historiankirjoista. Isän perhe muutti noin 1963 Savosta Helsingin kupeeseen työn perässä, maaltapaon ja kaupungistumisen yhteydessä, niin kuin niin monet muutkin. Ukki oli töissä rakennuksilla kirvesmiehenä ja mummo sairaalassa siivoojana.
Savolaisjuuret ja Helsingin vaikutuspiirissä vietetty 1960–70-luvun nuoruus jättivät isään tietysti kaksipuolisen identiteetin, joka on periytynyt minullekin. Isä puhui vanhemmilleen ja muille savolaisille savoa, mutta muuten yleispuhekieltä. Ukki ja mummo muuten puhuivat mielestäni hyvin leveää ja poikkeuksellisen peittelemätöntä pohjoissavolaismurretta, jossa olivat liudennukset ja muut kommervenkit hyvin paikoillaan.
Isä oli kuitenkin hyvin sisällä eteläsuomalaisessa elämänmenossa nuoruudessaan, ja osasi sujuvasti myös stadin slangia. Ja mikseipä olisi osannut, kun kerran Tapani Lehtinen osasi Porvoossa asti. Isä alkoi harrastaa yhdistystoimintaa jo varhain, kun perusti kavereidensa kanssa mm. paikkakunnan ensimmäisen suomenkielisen partiosekalippukunnan (siis tytöille ja pojille yhteisen) vuonna 1975.
1970-luvun lopulla isä muutti opiskelemaan ja tapasi äidin samassa rannikkokaupungissa. He valmistuivat opinnoistaan 1980-luvun alkupuolella, isä rakennusinsinööriksi ja äiti sihteeriksi. Opiskeluaikanaan isä asui ensimmäistä kertaa kaupungissa ja oli opintojen ohella töissä talonmiehenä. Hän asui talonmiehen työasunnossa samassa rakennuksessa. Kertomusten perusteella se oli raskasta työtä sen ajan karstaavien lämmityskattiloiden ja tentteihin lukemisten ristipaineessa. Kaupunkielämä ja tyttöystävä (äitini) opettivat paljon uutta, mm. sellaisia asioita kuin elokuvat ja pizza.
Insinööriydestä huolimatta isä oli fiksu mies. Hänelle olivat tärkeitä totuus, viisaus, rehellisyys, kohtuus, ystävyys, rakkaus ja kunnia. Lisäksi tosin myös miehuus, uskonto ja isänmaa, jotka myöhemmin muodostuivat minun ja isän välisiksi konfliktitekijöiksi.
Isä kirjoitti äidinkielestä laudaturin, jonka voi tietysti ajatella olevan paperilla parempi suoritus kuin minun eximiani, jota tosin ei silloin ollut olemassakaan. Mittelö jääköön ratkaisemattomaksi. Isän aine käsitteli kristinuskon ja islamin suhteita. En muista, mitä minun aineeni käsitteli.
Jo kun olin vasta pieni koululainen, isä kehotti ajattelemaan omilla aivoilla. Että ei ole hyvästä vain nyökytellä ja niellä kaikkea, mitä opettaja väittää, jos ei sanomassa tuntunut olevan järkeä. Kyseenalaistaminen oli jo osa sanavarastoani alle 9-vuotiaana. Esikouluopettaja soitti meille kotiin ja mäkätti, että "-- väittää vastaan opettajalle tunnilla". Isä rauhallisesti tiedusteli, millaisesta asiasta oli kysymys. "Oikeassahan se oli, mutta ei silti tuolla tavalla tunnilla saisi..." jatkoi opettaja.
Kotiläksyihin sai enemmän kannustusta ja jonkinlaista valmennusta kuin neuvoja suoraan. Piti osata löytää tekstistä tärkein, oppia näkemään kokonaisuuksia, syitä ja seurauksia. Piti mennä ajoissa nukkumaan, että on virkeänä koulussa. "Valkeus nauraa pimeyden töille."
Isä sai kohdata omien oppiensa tulokset muutamaankin kertaan, kun kyseenalaistin hänen omia arvojaan. Erosin kirkosta, keskeytin varusmiespalveluksen lyhyen alun jälkeen, menin sivariin ja aloin kasvissyöjäksi. Armeijasta tultuani, helmikuun alussa 2005, isä veti lärvit ja sopersi, että "onneksi ukki ehti jo kuolla, ettei ole tätä näkemässä". Minä kysyin, saanko vielä asua kotona, vai joko pitää alkaa kämpän hakuun. Sain asua, mutta muutin saman vuoden heinäkuussa pois kuitenkin, yhteen tyttöystäväni kanssa. Seuraavana kesänä aloitin sivarin.
Ukki-kommenttia ja muuta käytöstään isä pyysi anteeksi parin päivän päästä.
Mutta elämänkatsomukselliset erimielisyydet olivat vaikeita meille molemmille. Isä oli tietysti aidosti huolissaan, kasvaako minusta kunnon ihminen. Minä tunsin itseni pettymysautomaatiksi. Siksi jotain jäi kokonaan kertomattakin, ja nyt minusta tuntuu, että isä meni hautaan tuntematta minua kokonaan.
Olen oppinut isältä valtavasti myös käytännön asioita. Jo tosi pienenä olen harrastanut jotain nikkarointia ja korjailupuuhia isän kanssa. Osaan käyttää sahaa, poraa, vasaraa, kirvestä, vesuria, vatupassia, talttaa, viikatetta (savoksi viitaketta). Isä opetti lukemaan rakennuspiirustuksia, perusteet sähköopista (joskin ne ovat kyllä unohtuneet), perkaamaan kaloja, savustamaan – ja tietysti ajamaan autolla.
Isällä ja minulla on se yhteistä, että projekteja aloitetaan innokkaasti, mutta ne jäävät yleensä kesken. Minun projektini ovat sellaisia kuin kurssiesseet ja tietokoneohjelmat, isän taas lähinnä omakotitalon ja tontin kunnossapitoon liittyviä. Oli yhteisiäkin keskeneräisiä projekteja: olimme 90-luvun puolivälissä seurakunnan kerhossa, jossa rakennettiin radio-ohjattavia lennokkeja. Pikkuvelikin oli mukana. Rakentaminen, balsapuisten osien vuoleskelu ja liimaaminen oli kivaa, ja lennokki valmistuikin, mutta harrastus lopahti siihen. Härveli taisi päästä yhdelle lennolle, mutta sen jälkeen se on maannut autotallin hyllyllä tyhjänpanttina.
Ehkäpä isä oli sielultaan ikuisesti pikkupoika, jonka oli helppo innostua hauskoista puuhista, mutta aikuista keskittymistä ja pitkäjänteisyyttä ei aina löytynyt niin paljon kuin olisi tarvittu.
Viimeinen yhteinen harrastukseni isän kanssa oli valokuvaus. Isä oli harrastanut sitä 70-luvulla ja ollut valokuvausliikkeessä töissäkin. Hänellä oli vielä tallella kaikki välineet siltä ajalta. Kuvasin isän kanssa yhdessä jo hänen työttömyysaikanaan, ja kehitimme saunaan kyhätyssä pimiössä omia mustavalkokuvia.
Minä sain viime syntymäpäivänäni äidiltä lahjaksi digijärjestelmäkameran, ja rupesin sitten hankkimaan soviterenkaita, joilla sain isän vanhat objektiivit sopimaan uuteen kameraani. Näytin sitten otoksia isälle, ja hän iloitsi siitä, että vanhoista laitteista oli vielä hyötyä.
En oikein muista, milloin isän juominen alkoi lisääntyä, mutta luulen, että joskus 90-luvun laman aikaan. Hän pääsi uudelleen töihin suurin piirtein 1998, mutta ehkä riippuvuus oli jo alkanut silloin. Joka tapauksessa viimeistään yläasteella 2000-luvun alussa kaverit alkoivat vittuilla, että olivat nähneet isän humalassa milloin missäkin.
Kun isä oli humalassa, hänestä tuli katkera, vihainen ja ilkeä. Hän ei koskaan ollut väkivaltainen, mutta kukaan ei sietänyt hänen seuraansa. Sitten hän istui yksin keittiön pöydän ääressä oluttuopin ja Robinson Crusoen tai siltainsinööri Jaatisen kanssa.
Isällä oli paljon tuskaa, huolta ja asiaa, muttei osannut puhua ilman viinaa. Ja viinan kanssa kukaan ei halunnut kuunnella. Ukki ja mummo kuolivat myös 2000-luvun aikana, eikä isä oikein koskaan päässyt yli surustaan. Hän aloitti metsästysharrastuksen synnyinseudullaan, vaali vanhempiensa taloa siellä ja suunnitteli kaikenlaisia projekteja. Ajoi yksin perjantai-iltana Savoon metsälle ja sunnuntai-iltana takaisin kotiin. Maanantaina seitsemäksi töihin.
Luultavasti en osaa kuvitellakaan sitä valtavaa väsymystä ja murhetta.
Sitten isä kuoli. Olimme kaksi päivää aiemmin puhuneet raha-asioista ja isän terveysasioista. Hän soitti usein lääkärissä käytyään ja kertoi tutkimustuloksia ja muuta sellaista. Ei pitänyt olla mitään isompaa sairautta. Ylipainoa toki, mutta ei mitään äkillisesti tappavaa, eikä oikeuslääketieteellinen tutkimuskaan löytänyt selvää kuolinsyytä.
Mutta isälle sopii minusta ihan hyvin tällainen loppu. Olla kuin Arto Paasilinnan työmies, joka seikkailee sementin- ja kahvinhajuisessa, arjenharmaassa Suomenmaassa ja rakentaa oma henkilökohtainen kuningaskuntansa, sitten löytyä kuolleena kosteana marraskuisena aamuna sen ihmeemmin selittelemättä. Sen pituinen se.
Isä tuli kylillä tunnetuksi myös karaokeharrastajana – enemmän innokkaana kuin lahjakkaana. Joku kaveri oli kuulemma luonnehtinut lauluääntä "jäljittelemättömäksi". Tekstin lomassa olevat biisit ovat kaikki sellaisia, joita muistan joskus kuulleeni isän laulamana, tai jotka ainakin ovat artisteilta, joista isä tykkäsi.
16.10.2009
Nostalgiakokoelma
Viime aikoina olen mietiskellyt vanhan hyvän ajan videopelejä, joita pelasin lapsuudessani. Ajattelin tässä vähän esitellä siisteimpiä pelejä ja laitteita.
Olen oikeastaan päässyt pelailemaan aika monella eri pelikoneella. Minulla ja veljelläni oli 90-luvun alussa jo tuolloin vanhentunut PC-kone (kaiketi Intel 8088 -suoritin ja erikseen päivitetty MS-DOS 5.0, mustavalkonäyttö; en muista tarkempia speksejä), 8-bittinen Nintendo Entertainment System sekä Nintendo Gameboy. Monilla kavereillani oli modernimpia PC-koneita, Commodore 64, SNES ja jollakulla vielä Amigakin (A1000?). Jonkun tyypin luona pelasin joskus myös Sonicia Sega Mega Drivella, mutta se laite jäi aika tuntemattomaksi.
Hieman eksoottisempi, mutta itselleni läheisempi wanha tietokone on MSX. Kyseessä on pikemminkin tietokonestandardi, jonka toteuttavia varsinaisia tietokoneita valmistivat monet eri yhtiöt. Näistä tietokoneista Sony Hitbit -merkkisen omisti enoni. Tämän koneen pelejä olen pelannut lapsuudessani paljon. Ja enollani oli koneeseen pelejä paljon. Sanon "oli", koska nykyään kone ja kaikki sen pelit ovat minulla! Harmikseni vain noin puolet peleistä on C-datakaseteilla, ja koneen kasettiasema on rikki, joten en voi niitä pelata, ennen kuin saan jostain uuden aseman (tai korjautettua vanhan).
No jos sitten niitä pelejä. (Ei oikein missään erityisessä järjestyksessä.)
Mega Man 2 on instituutio. Tässä NES-pelissä ohjataan jonkinlaista kyberneettistä supersotilasta, joka on kuitenkin grafiikassa kuvattu jotenkin söpön värikkääksi ja isopäiseksi (japanilaiseen tapaan). Tyyppi jahtaa arkkivihollistaan tohtori Wilya ja matkan varrella listii pienempiä pahiksia. Jokaisen kätyrin kukistuttua Mega Man saa käyttöönsä tämän aseen, jonka avulla vihollisten rivien harventaminen on hieman helpompaa. (Huomaatteko, miten sujuvasti siirryin peliarvostelutekstilajiin? Joskus vielä blogaan siitäkin!)
Contra on sivulta kuvattu tasohyppelyräiskintäpeli, jossa on epäilemättä aikansa parhaat kontrollit. Monissa pädiohjatuissa peleissä, joissa ylipäätään on mahdollista ampua moneen eri suuntaan, ohjaaminen on kovin kömpelöä. Contrassa homma toimi sujuvasti. Muistan, että siinä oli helppo hyppiä ja juoksennella ympäriinsä samalla ampuen joka suuntaan.
Olen pelannut Contraa luultavasti vain kerran. Tämä tapahtui kolikkoautomaatilla Espanjassa vuonna 1991, kun perheemme lomaili siellä. (Muistaakseni täytin matkalla kuusi vuotta, ja kuusivuotissyntymäpäivänäni minulta irtosi ensimmäinen maitohammas.) Pelasin peliä kaksinpelimoodissa jonkun suomalaisen kaiketi kaksikymppisen nörtin kanssa, ja kokemus painui tajuntaani vähintäänkin eeppisenä. Niin kuningas tämä peli on. Wikipedian mukaan Contra on käännetty myös MSX:lle. Jos jostain löydän sen, niin hankin oitis.
Sekä Contraa että Mega Mania pidetään erityisen ansioituneina musiikillisesti. Molempien musiikeista julkaistaan Internetissä yhä edelleen monenlaisia faniremixejä ja mukaelmia. Itse saan joka kerta kylmiä väreitä, kun kuuntelen Mega Man 2:n ensimmäisen tri Wily -kentän taustamusiikin. Se on niin mestariteos.
Bubble Bobblea useimmat ihmiset lienevät pelanneet NESillä, mutta minä pelasin sitä PC:llä. Kyseessähän on klassikkonäppäryyspeli, jossa lohikäärmeet puhaltelevat kuplia ja yrittävät niitä puhkomalla eliminoida ympäri ruutua juoksentelevia vihollisia ja siten kerätä pisteitä. Kentät vaikeutuvat loppua kohti aika reilusti, enkä muistakaan koskaan päässeeni peliä läpi.
Nemesis ja Nemesis Ⅱ (eli Japanissa Gradius ja Gradius Ⅱ). Tämä on sivusuuntaan kulkeva avaruusräiskintäpeli, eräs lajin klassikoita. Erityisesti pelistä painui mieleeni hieno musiikki ja audiovisuaalisesti upeat aseet. Bzz bzz laser pommi BOOOM. (Luonnollisesti siis MSX:n äänipiirin tuottamina efektit olivat vähän sinnepäin, mutta älyttömän siistejä joka tapauksessa.) Nemesiksessä ja jatko-osassaan on joitain miellyttäviä hassuja elementtejä, kuten esimerkiksi Pääsiäissaarten mysteeripatsaiden hämärä ilmaantuminen avaruuden taistelukentille. Asiaa ei selitetä mitenkään, eikä toki 80-luvun tapaan pelissä muutenkaan ole sanottavaa juonta. Lisäksi kenttädesign on ajoittain aika vitsikästä ja toki taiteellisesti onnistunuttakin.
Doom oli pelihahmon silmien takaa haulikon piippua myöten kuvattujen kolmiulotteisten ammuskelupelien uranuurtaja. Se ei kuulu ihan varhaislapsuuteeni, koska on sen verran tuore PC-peli (vuodelta 1993). Joka tapauksessa sillä on oma paikkansa sydämessäni.
Yhä edelleenkin olen sitä mieltä, että Doomin musiikit ja yleinen ilmapiiri on ehdottomasti painostavimpia, mitä missään videopelissä on koskaan ollut. Erityisesti ääniefektit, seinätekstuurit ja vihollisörkkien suunnittelu olivat aikoinaan vavahduttavia.
Doomissa pelaaja on yksinäinen avaruusmerijalkaväen sotilas, joka käy taistoon suunnattomia demonilaumoja vastaan. Peli tapahtuu toisella Marsin kuista, Phoboksella, jonne aukeaa ulottuvuusportaali, josta alkaa valua demoneja. Pelaaja on viimeinen elonjäänyt ja ryhtyy mättämään mörköjä turpaan. Kun peli etenee pidemmälle, ympäristö alkaa näyttää yhä vain vähemmän ihmisen rakentamalta ja enemmän karmivalta Tuonelalta, jossa on pukinpäitä seinillä ja verta virtaavia jokia, puhumattakaan katosta roikkuvista ihmisraadoista. Viimeisessä episodissa pelaaja jopa joutuu aivan konkreettisesti helvettiin. Jälkeenpäin tuntuu absurdilta ajatella, että olen pelannut tällaista peliä yhdeksän–kymmenenvuotiaana. Mutta sellaista se oli 90-luvulla! Samoja pelejä kaikki muutkin pelasivat. Ja ihan tervejärkinen ihminen kai minustakin tuli?
Nintendo World Cup on ehdottomasti maailman hauskin jalkapallopeli. Tässä japanilaisessa NES-pelissä pelaajat on jälleen kuvattu hassuina isopäisinä pikku-ukkoina, jotka potkivat rantapallon kokoista nahkakuulaa. Jalkapallosimulaatioksi pelistä ei ole, sillä holtittomasta taklailusta ei rangaista, paitsioita ei ole, eikä joukkueissa ole edes oikeaa määrää pelaajia. Sopivalla näppäinyhdistelmäakrobatialla saa aikaiseksi superpotkuja, jotka tuuppaavat kaikki ääntä nopeammin lentävän pallon tielle osuvat pikku-ukot tieltään ja saavat ne lentämään komeassa kaaressa kentän laidalle. Ja mikä parasta, jos tietokoneen ohjaaman joukkueen pelaajaa taklaa riittävän monta kertaa, ukkoparka ottaa ja kuolee (tai menettää tajuntansa?) keskellä kenttää, eikä häntä viitsitä siitä korjata pois ennen kuin puoliaika päättyy. Jo lapsena tämän pelin pelaaminen oli niin hulvatonta ja surrealistista viihdettä, etten ole koskaan sen koommin kyennyt nauttimaan mistään vakavamielisistä joukkueurheilua mallintavista videopeleistä. Ne ovat niin kovin ryppyotsaisia ja vääjäämättä kankeita tekeleitä, että äkkiä tuntee olevansa oikeasti jossain peruskoulun liikuntatunnilla. Ihan yhtä hauskaa hommaa.
Worms (1994) ja lisäosansa Worms: Reinforcements (1996). Nykyään Worms on ihan perkeleen suuri peli-franchise, johon tuntuu ilmestyvän uusia osia vähän väliä. Harmi vain, että sitten 1996 kaikki osat ovat olleet täyttä paskaa. Worms oli täydellisimmillään Reinforcementsissa, jossa oli alkuperäisen Wormsin nuhjuisen rouhea graafinen asu, mutta enemmän aseita ja kenttiä. Uudempien pelien madot ovat aivan vääränsävyistä pinkkiä, eikä niillä ole edes oikeanlaisia neniä! Ja grafiikka on pastellinsävyistä ja sarjakuvatyylistä!
Wormsissä on siis kyse kaksiulotteisesta (useimmiten jokseenkin satunnaisesti generoidusta) kentästä, jossa istuskelee siellä täällä pieniä matosia, jotka alkavat vuorotellen heitellä toistensa niskaan kaikenlaista tulitusta aina kranaateista ja haulikon ammuksista hassuihin banaanipommeihin. Jokaisella pelaajalla on joukkue, jossa on neljä matoa, ja kun yksi pelaaja tekee vuorollaan siirron, muiden pelaajien madot odottavat hiljaa paikoillaan. Voittaja on se, jolla on viimeisenä matoja hengissä.
Omassa lapsuudessani ehdottomasti hauskinta Reinforcementsissa oli, että se tukee omien kenttien tekemistä omista kuvatiedostoista. (Joskin tämä vaati hieman osaamista DOS-komentorivityökalujen ja 90-lukulaisten kuvankäsittelyohjelmien käytössä.) Kaverillani oli tuolloin skanneri, ja mepä sitten huvittelimme skannailemalla tietokoneelle kaikenlaista sekavaa kuvamateriaalia ja tekemällä niistä Worms-kenttiä, joissa saattoi mätkiä kaverin toisen turpaan hassunhauskassa ympäristössä. Piirsimme myös suoraan itse kenttiä.
Siinäpä varmaan tärkeimmät. Tämän olen halunnut tehdä jo jonkin aikaa. Oli ihan hyödyllistä miettiä, miksi jotkut pelit ovat jääneet niin elävästi mieleen pitkänkin ajan takaa, mutta toiset taas vaipuneet unhoon. Kirjoittaessani ja pohtiessani huomasin, että musiikki on aina ollut minulle tärkeää pelikokemuksessa. Varsinkin ammoisen 80-luvun peleissä musiikki on usein melko sietämätöntä piipitystä, jossa melodiaa on vain nimeksi, ja käytetyt äänet melkein samoja. Se on vähän turhauttavaa, kun tietää, että samoilla laitteilla saa aikaan myös hyvältä kuulostavaa tavaraa.
Tässä olen nyt listannut vain pelejä, joita olen pelannut ennen kouluikää ja ala-asteella. Quakesta, tai ainakin Quake Ⅱ:sta, lähtien ilmestyneet pelit lasken jo jonkinlaiseen "uusien pelien" kategoriaan. Niillä ei vielä oikein voi nostalgisoida, koska juuri äskenhän niitä on pelattu!
Mutta mitäs lukija on nuorempana pelaillut? Onko ehkä yhteisiä nostalgian kohteita? Jätinkö mainitsematta jotakin ehdottoman ohittamatonta, mitä kaikki ovat kollektiivisesti rakastaneet?
Olen oikeastaan päässyt pelailemaan aika monella eri pelikoneella. Minulla ja veljelläni oli 90-luvun alussa jo tuolloin vanhentunut PC-kone (kaiketi Intel 8088 -suoritin ja erikseen päivitetty MS-DOS 5.0, mustavalkonäyttö; en muista tarkempia speksejä), 8-bittinen Nintendo Entertainment System sekä Nintendo Gameboy. Monilla kavereillani oli modernimpia PC-koneita, Commodore 64, SNES ja jollakulla vielä Amigakin (A1000?). Jonkun tyypin luona pelasin joskus myös Sonicia Sega Mega Drivella, mutta se laite jäi aika tuntemattomaksi.
Sony HitBit
No jos sitten niitä pelejä. (Ei oikein missään erityisessä järjestyksessä.)
Itse pelissähän Mega Man on 22 pikseliä korkea, eikä juuri näytä tältä. Mielikuvitukselliset piirrokset pelikokemuksesta olivat tärkeä osa 80-luvun pelipakkauksia.
Olen pelannut Contraa luultavasti vain kerran. Tämä tapahtui kolikkoautomaatilla Espanjassa vuonna 1991, kun perheemme lomaili siellä. (Muistaakseni täytin matkalla kuusi vuotta, ja kuusivuotissyntymäpäivänäni minulta irtosi ensimmäinen maitohammas.) Pelasin peliä kaksinpelimoodissa jonkun suomalaisen kaiketi kaksikymppisen nörtin kanssa, ja kokemus painui tajuntaani vähintäänkin eeppisenä. Niin kuningas tämä peli on. Wikipedian mukaan Contra on käännetty myös MSX:lle. Jos jostain löydän sen, niin hankin oitis.
Sekä Contraa että Mega Mania pidetään erityisen ansioituneina musiikillisesti. Molempien musiikeista julkaistaan Internetissä yhä edelleen monenlaisia faniremixejä ja mukaelmia. Itse saan joka kerta kylmiä väreitä, kun kuuntelen Mega Man 2:n ensimmäisen tri Wily -kentän taustamusiikin. Se on niin mestariteos.
Bubble Bobblea useimmat ihmiset lienevät pelanneet NESillä, mutta minä pelasin sitä PC:llä. Kyseessähän on klassikkonäppäryyspeli, jossa lohikäärmeet puhaltelevat kuplia ja yrittävät niitä puhkomalla eliminoida ympäri ruutua juoksentelevia vihollisia ja siten kerätä pisteitä. Kentät vaikeutuvat loppua kohti aika reilusti, enkä muistakaan koskaan päässeeni peliä läpi.
Nemesis ja Nemesis Ⅱ (eli Japanissa Gradius ja Gradius Ⅱ). Tämä on sivusuuntaan kulkeva avaruusräiskintäpeli, eräs lajin klassikoita. Erityisesti pelistä painui mieleeni hieno musiikki ja audiovisuaalisesti upeat aseet. Bzz bzz laser pommi BOOOM. (Luonnollisesti siis MSX:n äänipiirin tuottamina efektit olivat vähän sinnepäin, mutta älyttömän siistejä joka tapauksessa.) Nemesiksessä ja jatko-osassaan on joitain miellyttäviä hassuja elementtejä, kuten esimerkiksi Pääsiäissaarten mysteeripatsaiden hämärä ilmaantuminen avaruuden taistelukentille. Asiaa ei selitetä mitenkään, eikä toki 80-luvun tapaan pelissä muutenkaan ole sanottavaa juonta. Lisäksi kenttädesign on ajoittain aika vitsikästä ja toki taiteellisesti onnistunuttakin.
Nintendo World Cup on ehdottomasti maailman hauskin jalkapallopeli. Tässä japanilaisessa NES-pelissä pelaajat on jälleen kuvattu hassuina isopäisinä pikku-ukkoina, jotka potkivat rantapallon kokoista nahkakuulaa. Jalkapallosimulaatioksi pelistä ei ole, sillä holtittomasta taklailusta ei rangaista, paitsioita ei ole, eikä joukkueissa ole edes oikeaa määrää pelaajia. Sopivalla näppäinyhdistelmäakrobatialla saa aikaiseksi superpotkuja, jotka tuuppaavat kaikki ääntä nopeammin lentävän pallon tielle osuvat pikku-ukot tieltään ja saavat ne lentämään komeassa kaaressa kentän laidalle. Ja mikä parasta, jos tietokoneen ohjaaman joukkueen pelaajaa taklaa riittävän monta kertaa, ukkoparka ottaa ja kuolee (tai menettää tajuntansa?) keskellä kenttää, eikä häntä viitsitä siitä korjata pois ennen kuin puoliaika päättyy. Jo lapsena tämän pelin pelaaminen oli niin hulvatonta ja surrealistista viihdettä, etten ole koskaan sen koommin kyennyt nauttimaan mistään vakavamielisistä joukkueurheilua mallintavista videopeleistä. Ne ovat niin kovin ryppyotsaisia ja vääjäämättä kankeita tekeleitä, että äkkiä tuntee olevansa oikeasti jossain peruskoulun liikuntatunnilla. Ihan yhtä hauskaa hommaa.
Wormsissä on siis kyse kaksiulotteisesta (useimmiten jokseenkin satunnaisesti generoidusta) kentästä, jossa istuskelee siellä täällä pieniä matosia, jotka alkavat vuorotellen heitellä toistensa niskaan kaikenlaista tulitusta aina kranaateista ja haulikon ammuksista hassuihin banaanipommeihin. Jokaisella pelaajalla on joukkue, jossa on neljä matoa, ja kun yksi pelaaja tekee vuorollaan siirron, muiden pelaajien madot odottavat hiljaa paikoillaan. Voittaja on se, jolla on viimeisenä matoja hengissä.
Omassa lapsuudessani ehdottomasti hauskinta Reinforcementsissa oli, että se tukee omien kenttien tekemistä omista kuvatiedostoista. (Joskin tämä vaati hieman osaamista DOS-komentorivityökalujen ja 90-lukulaisten kuvankäsittelyohjelmien käytössä.) Kaverillani oli tuolloin skanneri, ja mepä sitten huvittelimme skannailemalla tietokoneelle kaikenlaista sekavaa kuvamateriaalia ja tekemällä niistä Worms-kenttiä, joissa saattoi mätkiä kaverin toisen turpaan hassunhauskassa ympäristössä. Piirsimme myös suoraan itse kenttiä.
Siinäpä varmaan tärkeimmät. Tämän olen halunnut tehdä jo jonkin aikaa. Oli ihan hyödyllistä miettiä, miksi jotkut pelit ovat jääneet niin elävästi mieleen pitkänkin ajan takaa, mutta toiset taas vaipuneet unhoon. Kirjoittaessani ja pohtiessani huomasin, että musiikki on aina ollut minulle tärkeää pelikokemuksessa. Varsinkin ammoisen 80-luvun peleissä musiikki on usein melko sietämätöntä piipitystä, jossa melodiaa on vain nimeksi, ja käytetyt äänet melkein samoja. Se on vähän turhauttavaa, kun tietää, että samoilla laitteilla saa aikaan myös hyvältä kuulostavaa tavaraa.
Tässä olen nyt listannut vain pelejä, joita olen pelannut ennen kouluikää ja ala-asteella. Quakesta, tai ainakin Quake Ⅱ:sta, lähtien ilmestyneet pelit lasken jo jonkinlaiseen "uusien pelien" kategoriaan. Niillä ei vielä oikein voi nostalgisoida, koska juuri äskenhän niitä on pelattu!
Mutta mitäs lukija on nuorempana pelaillut? Onko ehkä yhteisiä nostalgian kohteita? Jätinkö mainitsematta jotakin ehdottoman ohittamatonta, mitä kaikki ovat kollektiivisesti rakastaneet?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)