Pojista, esineistä ja käsitteistä

Kirjoittamisen aloittaminen on aina yhtä tuskallista. Ja vaikka kirjoittaisi useassa sessiossa, eikä näppiksen ääreen istuessa olisikaan tyhjä sivu vastassa, eteneminen on yhtä vaikeaa. Joko ei ole mitään sanottavaa, tai sitten kaikki, mitä haluaisin sanoa, pyrkii purskahtamaan ulos yhtä aikaa. Silloin on täysi työ yrittää pusertaa ne jotenkin järjestyksessä sanoiksi.

Nykyään olen sentään vähän yrittänyt välttää sitä, että asiat tulisivat oikeassa järjestyksessä tekstiksi. Kappaleet voi sentään järjestellä lopuksi uudelleen.

* * *

Olen taas ystäväni kanssa lukenut kirjan. Kyseessä ei nyt ollut edes kaunokirjallisuutta, mutta kirja tuntuu silti vaikuttaneen minun enemmän kuin viimekertainen. Luin kirjan nimeltä Eero ja Hannu. H. K. Riikonen ja Eero Tarasti. Tutkijanalkujen koulu- ja opiskeluvuosien kirjeenvaihtoa 1961–1976.

En valinnut kirjaa itse, mutta koska luotan sokeasti ystäväni arvostelukykyyn, varasin sen kiltisti kirjastosta, lainasin ja käytin kuukauden päivät sen kärsivälliseen tavaamiseen. En ole koskaan ennen lukenut muiden ihmisten kirjeenvaihtoa (saati suuremmin itsekään harrastanut kirjeenvaihtoa), joten kesti aimo tovi oppia toimiva rytmi ja tapa lukea tätä kamaa.

Päällimmäisenä minulla on mielessä, että Eero ja Hannu eivät ole oikein eriytyneet mielessäni eri hahmoiksi. Hahmotan heidät edelleen vain parina kumppanuksia, jotka harrastelevat keskenään samoja asioita ja kinastelevat söpösti. Luulen, että jompikumpi heistä on teenjuoja, mutten todellakaan muista, kumpi.

Kirja ja sen esipuhe on laadittu vuonna 1998. Esipuheessa valitellaan kovasti sitä, kuinka kirjeenvaihto on hiipuva harrastus, ja on sääli, ettei ihmisten ajatuksia ja keskinäisiä suhteita enää tallennu jälkipolville niin paljon kuin kirjeenvaihdon kulta-aikoina.

Huoli on 90-lukulaisittain ymmärrettävä, mutta minua huolestuttaa tätä nykyä päinvastainen: vuoden 2014 maailmassa ihmiset puhuvat jatkuvasti toisilleen digitaalisesti sähköposteissa ja sosiaalisessa mediassa, joista tallentuu aivan kaikki. Tulevaisuuden ongelmana on pikemminkin saada jälkipolvien koko elämän kaikesta tekstimuotoisesta kommunikaatiosta aikaiseksi järkeviä synteesejä, koska dataa on vain aivan liikaa. Minulla on viimeisen 10 vuoden ajalta yhtämittaisesti kaikki IRC-lokitiedostot tallessa – pisimmät katkokset ovat luultavasti alle vuorokauden mittaisia. Tätä kirjoittaessani minulla on lokit helposti tutkittavissa ja laskettavissa samalla tietokoneella vuodesta 2008. Tältä aikaväliltä dataa on (pakattuna!) yli 600 megatavua.

* * *

Eero ja Hannu ovat minulle hätkähdyttäviä tuttavuuksia. He ovat vieraita poikina, miehinä ja suomalaisina. Kirjaa lukiessani monesti pyörittelin silmiäni dandyismeille, jyrkille mielipiteille ja pompööseille kulttuuriharrastuksille. Mielessäni pyöri, millaisissa perheissä he olivat kasvaneet, keitä heidän ystävänsä olivat, ja erityisesti millaisia miehenmalleja heillä oli. Millaisesta kotipiiristä ponnistaa 13-vuotiaita poikia, joilla on resursseja ja sosiaalista tilaa soittaa pianolla Händeliä ja lukea Goetheä? Ja mikä onni, että he ovat löytäneet toisensa!

Haluaisin, että maailmassa olisi enemmän tilaa humanistiselle, älykkäiden ja pehmeiden arvojen maskuliinisuudelle. Ettei miehelle staattisuus, henkisyys, romantiikka ja kuohuva mutta analyyttinen kokemuksellisuus olisi naljailtavaa toiseutta.

Välillä löysin pojista myös itseni. Olin tuon ikäisenä kovasti pikkuvanha. Luin lapsena kaikenlaisia lasten tietokirjoja ja selailin huvikseni tietosanakirjoja. Luin aikuisten romaaneja. Minulla on sellainen tunne, että Eero ja Hannu ovat toistensa (ja kenties Helsingin normaalilyseon) tuella tulleet jatkaneeksi jotain sellaista, mistä itse olen luopunut.

Yhä uudelleen ja uudelleen päädyn siihen ajatukseen, että elämäni pahimpia virheitä on ollut se, että jäin kotipaikkakunnalle lukioon, vaikka olisin keskiarvollani päässyt Helsinkiin johonkin hienompaan. Olisinko eri ihminen, jos olisin mennyt vaikkapa juuri Norssiin, opiskellut latinan jo lukiossa, saanut erilaista opetusta, osallistunut broileri-intelligentsiaan?

Vai romantisoinko vain jotakin akateemista eliittiä, jolla oikeasti ei ole vaatteita? Ja tietysti Eerolla ja Hannulla on ollut muitakin vaikuttimia kuin Norssi. Esipuheen mukaan molemmat tulevat virkamiesperheistä, ja kirjeistä käy ilmi, että molempien perhetutuissa on ollut akateemista väkeä professoreista lähtien. Näistä lähtökohdista ei liene ihmekään, että jo nuorena asennoituu menevänsä yliopistoon. Ja päätös on varmaan jo kolmannes onnistumista.

* * *

Eeron ja Hannun nuoruuden maailmankuva on vahvasti individualistinen. Molemmilla on vahva itsensä kehittämisen, uuden oppimisen ja oikeassa olemisen eetos. Kirjeiden avulla pojat sparraavat toisiaan kirjallisuus- ja musiikkiharrastuksissaan. Mielipiteet ovat kiihkeitä, päämäärät selviä ja suhteet aikuisiin paitsi kunnioittavia, myös erikoisen utilitaristisia. Kirjeissä mainitaan monia opettajia, ja heidän soveltuvuuksiaan siihen ja tuohon arvostellaan.

Aloin miettiä 1960-lukua. Se oli yksinkertaista aikaa. Puhumisen välineitä olivat yhteinen huoneilma tai lankapuhelin. Kirjoittamisen välineitä paperi ja kynä, paitsi ehkä kirjoituskone, jos juttu oli poikkeuksellisen tärkeä.

Eeron ja Hannun nuoruudessa vallitsi paljon suorempi yhteys käsitteiden ja esineiden välillä. Kirjeet ja kynät olivat esineitä, kirjat olivat esineitä, äänilevyt olivat esineitä. Joka kerta kun alkoi kirjoittaa kirjettä, samalla paperilla ei alkanut vahingossa avautua koko maailman viihde ja uutiset. Ei ollut muuta kuin omat ajatukset siitä mitä aikoo sanoa ja kenelle sen kertoa.

Tietokoneajassamme minua lannistaa jatkuvasti se, että joudun joka päivä tekemään töitä lapsuuteni leluilla. En tiedä, milloin viimein totun siihen, että nouruuteni pelikoneilla miljoonat ihmiset tekevät palkkatöitä joka päivä. Monet jopa nimenomaisesti tarvitsevat työhönsä myös Internetiä – sitä samaa leikkikenttää, jonka nurkkiin pakenin pyörimään aina koulun jälkeen, kun päivän työt oli tehty.

Minulle tietokoneella työskentely on aivan kuin nelivuotias pantaisiin paikalleen istumaan keskelle Hoplopia ja sanottaisiin, että nyt pitää kahdeksan tuntia keräillä toisten lasten leluja laatikoihin. Sitten työpäivän jälkeen käydään kotona syömässä, tullaan takaisin leikkimään kahdeksi tunniksi ja sitten mennään nukkumaan.

* * *

Olen päättänyt, että haluan kokeilla sellaista meininkiä, jossa käsitteet vastaavat paremmin esineitä. Luen enemmän paperisia kirjoja. Ja ostinpa tuossa maanantaina paperisen kalenterinkin (+ kyniä, kirjekuoria ja vihkoja) ensi kertaa ties kuinka moneen vuoteen. Alan myös kirjoittaa kirjeitä, jos vain itsekritiikki ja kirjoittamaan alkamisen tuska antavat myöten. Ainakin yritän parhaani.

Luin Teemestarin kirjan

Olen voivotellut hiljaa mielessäni ja välillä uskotuille ihmisillenikin asioista, jotka masennuksessa omanarvontuntoa nakertavat. Yksi pisimpään mieltä painaneista huolista on se, etten ole vuosikausiin saanut kunnolla luettua kaunokirjallisuutta. Monena jouluna olen esimerkiksi saanut äidiltä lahjaksi kirjoja, ravannut kirjamessuilla, käyskennellyt divareissa ja kirjastoissa, mutten ole oikeasti lukenut mitään kaunokirjallisuutta kunnolla ikiaikoihin.

Luulen että ennen Teemestarin kirjaa olen viimeksi aloittanut romaanin alkuvuodesta 2012. Lainasin silloin kirjastosta Rönja rövardotterin, mutten jaksanut lukea siitä kuin ensimmäisen kolmanneksen, ennen kuin mielenkiinto lopahti.

Edellisen kerran olen lukenut kirjan loppuun asti ehkä joskus 2007 tai 2008? Ei kyllä aavistustakaan, mikä se olisi ollut. Luultavasti jokin kotimaisen kirjallisuuden klassikko: sellaisia kahlasin läpi, kun yritin opiskella kirjallisuutta hetken aikaa.

Tänä syksynä sovimme hyvän ystäväni kanssa, että luemme kumpikin tahoillamme saman kirjan, kirjoitamme siitä blogikirjoituksen ja julkaisemme sen yhtä aikaa. Ihan oma kahden hengen kirjakerho! Yhteinen harrastus läheisen ystävän kanssa, milloinkahan minulla on sellainen ollut viimeksi...

Tässä tekstissä on ehkä juonipaljastuksia. Tai voi olla olematta. En ole ihan varma.

No niin, Teemestarin kirja on siis Emmi Itärannan fantasiaromaani vuodelta 2012. Sitä on kehuttu. Wikipedian mukaan Itäranta kirjoitti sen ikään kuin opinnäytetyöksi brittiläisen Kentin yliopiston luovan kirjoittamisen maisteriohjelmaan, jossa opiskeli. Kirja on kirjoitettu siis rinnakkain sekä suomeksi että englanniksi, ja kieltämättä se vähän näkyy siellä täällä. Voisi näkyä pahemminkin.

Oman kappaleeni (2. painos, 2014) takakannessa jossain lehdistölainauksessa kiitellään kirjan vähäeleisesti maalailevaa tyyliä. Pidän siitä itsekin. Kirjan miljöö on apokalyptinen dystopia, jossa pidän kahdesta asiasta: maailman tilaa ei ole liian eksplisiittisesti selitetty, ja tapahtumapaikkana ei ole Pohjois-Amerikka. Olen yläasteiästä lähtien kuluttanut paljon videopelejä, joissa temmelletään Yhdysvaltojen ydinsodan pyyhkimillä paljailla hiekkakentillä, joista välillä pilkottaa entisten kaupunkien jäänteitä. Mietin, että kenties amerikkalaisilla on vaikkapa Fallout 3:n Washington DC:tä kohtaan samanlainen suhde minulla nyt Teemestarin kirjan Kuusamoa kohtaan.

Joka tapauksessa kirjassa ei ole mitään ensyklopedista kertojaääntä, joka juurta jaksain kertoisi meille, kuinka tästä maailmasta tuli Teemestarin kirjan maailma. Siitä vain tuli, eikä ole väliksi tietää tarkemmin. Kertoja ei tiedä sen enempää kuin hahmotkaan. Tai siis oikeastaan kyse on minäkertojasta, joka on kirjan päähenkilö Noria, teemestarin tytär.

Monet asiat tulevat silti selviksi. Euraasian hegemonisena kulttuurikontekstina ei ole eurooppalais-amerikkalainen kehys, vaan kiinalaisuus. Valtionrajoja Rovaniemen ja kaukana idässä sijaitsevan "Xinjingin" välissä ei ole. Teemestari on arvostettu, mystillinen ammatti, myös Rovaniemen ja Kuusamon tienoilla, ja ollut ammoisista ajoista. Kaikki juovat teetä ja tekevät sen paljon kiinalaisemmin kuin meidän maailmamme suomalaiset. Totalitaarista valtiota edustavat sotilaat, joiden ase on itämainen sapeli.

Hymyilin monessa kohtaa tyytyväisenä sille, että se, miten kirjan maailma eroaa omastamme, kävi erinomaisesti selväksi rivienvälistä ja lakonisesti todetusta, hiljalleen selviävästä asian tilasta. Kirja ei laiskan eksplisiittisesti vaihe vaiheelta selosta, miten maailmanloppu on tapahtunut, mutta siitä saa silti hyvän kuvan.

Kirja on tarina luonnonvaroista, pulasta, totalitarismista, yhteiskuntaluokista, aikuistumisesta ja tyttöjen välisestä ystävyydestä.

Ilmasto on muuttunut, merenpinta on noussut, alueita saastunut, juomavesi on vähissä. Teemestarit ovat veden ammattilaisia. Valtion aseelliset voimat pitävät sekä vettä että ihmisiä rautaisessa otteessa.

Eniten olen kirjassa ehkä pettynyt siihen, että väkivaltainen valtio on niin paljas ja brutaali. Toki se on omavaltainen ja vaitonainen, mutta se on kumman suorasukainen ja avoimen julma. Meininki on suoraan vain veistä kurkulle, uhkia ja kiristystä. Ei ollenkaan Kafkaa, byrokratiaa, tapahtumien ohjailua varjoista käsin, vaarallisten kansalaisten ajatusten punomista psykoottiseen solmuun muuttuvilla totuuksilla. Valtiolla ja armeijalla on selkeä agenda, eikä kansalaisilla ole epäselvyyttä siitä, miten valtion pillin tahtiin tanssitaan. Olen lukenut sellaisiakin dystopiakirjoja, joissa on aivan mahdotonta tietää, mikä on propagandaa ja mikä totta – mitä verhojen takana tapahtuu. Teemestarissa ei suuremmin ole verhoja, tai ainakaan ne eivät ole valtion roolissa pääasiana.

Kirja on fantasiaa, mutta se ei ole semmoinen seikkailufantasia kuin vaikkapa Taru sormusten herrasta. Miljöö on aika staattinen ja hidas, mutta se tuntuu freesiltä. Se vähä mitä fantasiaa olen kuluttanut kirjojen, elokuvien ja videopelien muodossa, tukeutuu usein seikkailun, urheuden ja matkojen narratiiveihin. On selviä tehtäviä, joihin päähahmot ryhtyvät, ja draaman kaari tukeutuu koettelemuksista selviämiseen, matkalla etenemiseen ja uusien ympäristöjen kohtaamiseen.

Teemestarin fantasia perustuu sen sijaan arvovalintoihin, vastuuseen, hahmojen asemaan omassa maailmassaan, aikuistumiseen, huoliin, totuuden löytämiseen. Semmoisiin teemoihin, joiden käsittely ei vaadi kovin eksplisiittisiä kamppailuja tai maisemien vaihtumista. Teemestarissa päähahmoille vain tapahtuu asioita, ja koko ajan on painostava tunne siitä, että pitää vain huolellisesti ja varoen elää elämäänsä ja yhdistellä asioita toisiinsa herättämättä liikaa huomiota, samalla epäillen valintojensa oikeudenmukaisuutta.

Teemestari oli hyvä uusi alku. Kirjasta jäi kova jano: hetken aikaa arvosta puhdasta juomavettä ja haluan lukea äkkiä jotain lisää ennen kuin into lopahtaa.

Rakkaudesta

Pidän kovasti rakkaudesta.

Rakkauden ei tarvitse olla aina samaa, yhdelle kerrallaan tai varsinkaan ikuisesti. Rakkaus saa vaihdella, muuntua, kasvaa, kypsyä, hiipua tai unohtua.

Rakkaus ei ole nollasummapeli. Miksi se olisi sinulta pois, jos rakastan myös häntä?

Minusta tuntuu, että rakkauskokemukseni on epäsovinnainen. En osaa aina eritellä ystävyyttä, elämänkumppanuutta, romanttisia tunteita ja seksuaalista halua toisistaan. Tunteeni eivät vain toimi niin, ja tuntuu teennäiseltä yrittää pakottautua toisenlaiseksi. Varsinkaan en ole koskaan kyennyt rakastamaan vain yhtä.

Elämässäni on paljon rakkautta, mutta suurin osa siitä on hiljaista ja näkymätöntä. Suomalainen rakkauden käsite on hyvin ahdas ja vakava, eikä se riitä kattamaan tarpeitani. Minua viehättää kovasti se, miten amerikkalaiset elokuvissa ja televisiossa jatkuvasti kertovat rakastavansa kumppaneitaan, perheenjäseniään, ystäviään ja lempiruokiaan. Usein se tietysti menee korniksi liioitteluksi, mutta pahemmalta tuntuu, jos on rakkauden julkituomisen vaje.

Haluaisin kertoa rakkailleni, että rakastan heitä, mutta pelkään. Joutuisin ehkä pohjustamaan ja määrittelemään aluksi kiusallisesti, ja sitten se ei olisi enää jotenkin yhtä totta. Turvallisinta on pitää rakkautensa vain omana tietonaan.

Montaks sivuu?

Aina vain ärsyttää ihmiset, jotka eivät osaa käyttää omaa järkeään kirjallisten kurssitehtävien suhteen. Ihan oikeasti kysellään tarkkoja ohjeita artikkelirefereraatin laatimiseen.

Minusta yliopistokursseilla on ihan sopiva olettaa ennakkotiedoiksi lukion äidinkielen oppimäärä!

Sönder

Mitt liv är tomt. Ingenting händer längre. Jag bara vaknar på morgnarna, kollar e-posten och mina webbsidor, och sen fortsätter med att göra ingenting. Kanske äter någonting på eftermiddagen, om jag minns.

Jag är så jävla ensam, att det gör ont nästan. På några dagar vill jag åka hem och vara med mamma, men jag också känns som om jag redan går dit för ofta. Dessutom verkar min sambo bli ganska oroad, om jag trivs för väl hos mamma. Men det här är faktiskt inte precis, vad jag ville skriva om idag...

Egentligen tror jag att jag saknar min hemkommun, speciellt det att där hör man svenska så mycket, åtminstone mera och oftare än här i Vanda. Nyligen har jag börjat tänka, att svenska kanske är någon sorts andra modersmål för mig: trots att jag inte har några vänner att prata svenska med, blir jag underbart glad eller lugn, när jag hör svenskspråkig musik. Jag talade flytande svenska i min barndom (och fortfarande förstår mycket bra), men nuförtiden är det ganska svårt att prata och skriva. Att skriva är ännu svårare! I alla fall känns det som om svenska är på något sätt mitt språk, även om känslan inte är lika stark som med finskan. Egentligen känns jag, att min språkidentitet är lite sönder. Jag kan inte kalla svenska min modersmål, eftersom jag talar den sämre en engelska och ingen av mina föräldrar talar svenska. Finns det någon legitim språksociologisk benämning liksom "har enorm personlig vikt och betydelse för mig, men jag kan inte prata det bra och det spelar ingen roll i min släkt"?

Nästan varje gång när jag är på väg någonstans, liksom åker buss, lyssnar jag till Radio X3M. Jag tycker inte om att t.ex. läsa HBL, eftersom även om jag har en stark bakgrund i svenska från barndomen, är skriftlig svenska samma förskräckliga tvångssvenska som vi lärde oss att hata på högstadiet. Jag förstår muntligt mycket bättre.

Svenska språket är en konstig men viktig del i min, ska vi säga, etnisk identitet. Jag kommer från en tvåspråkig ort och hade finlandssvenska vänner när jag vad liten (före skolålder), men finska skolan slöt den perioden i mitt liv. Nuförtiden är svenska språket bara någon hobby eller längtan. Det här verkar vara en problem för mig, och det är svårt att lösa, eftersom om jag vill förbättra min svenska på riktigt och på något sätt laga mitt förhållande med svenska språket, måste jag träffa människor som både kan och vill tala svenska med mig.

Däremot tror jag, att inte många finlandssvenskar (eller svenskar) är mycket intresserade att bli vän med en pinsam, ledsen finne. ;_;

Pall-bearing

I was just reading this on Reddit, and the comment thread rekindled my thoughts on being a pall-bearer. Specifically being a pall-bearer who does not identify as a straight cis male.

For the record, a pall-bearer is one of usually six people (men) who carry the casket at a funeral.

I have been pall-bearer four times, at four out of six funerals I have attended in my adult life. It is a very demanding task, emotionally, socially as well as physically. It always gives me enormous performance anxiety. You are required to carry out a fairly precisely coordinated and delicate ritual in front of your entire family. And it is one of those things which you cannot really decline doing if asked.

Funerals are one of the very few occasions in which I have worn a men's suit in the past eightish years. This alone puts me squarely outside my comfort zone.

Another thing is that I am not a large person. Carrying a casket – even though there are six people sharing a load – is a formidable exercise. Let's say a person weighs 80 kg and the casket maybe at least 60, you are looking at a ballpark figure of 25 kg of load per pall-bearer, although it is never evenly distributed. (I think I may be underestimating the weight of a casket, but whatever.) Further complications: you are wearing the worst fitting shoes you have ever owned, the carrying method with that line over the shoulder is incredible awkward, and all chapel doorways ever built are too damn narrow.

Being asked to be pall-bearer fucks with me a lot. I feel like it protracts my mourning period because I stress so much over the task beforehand (and after sometimes). It is a cold, hard reminder of my perceived maleness and how it completely seems to override every other facet of my being; it does not matter that I am small and frail – as long as I am male to everyone, I'm good to go. But I don't want to turn down the request either, because it feels good to be held in high regard by someone, to be asked to do it. It would be an arrogant and disrespectful thing to do to turn it down.

I think there should be a feminist discussion about the institution of pall-bearers. It has been treated as an exclusively-male responsibility for who knows how long, and as touchy a subject as funerals are, I believe it is a subject worth talking about. Just don't bring it up only at or during the planning of a funeral. I have had the "gender of pall-bearers" discussion twice; once with my father and once with a feminist-identified friend. Both had essentially the exact same response: "It's just a male job, end of story."

My gender dysphoria adds another layer to funerals. The way mourning people dress is often very beautiful to me. I will never forget the dress, hat and gloves my grandmother wore to her husband's funeral (where I was pall-bearer for the first time). Whenever there is a funeral, I think about all the black, tasteful, beautiful, delicate dresses, heels, hats and accessories I would like to wear. But as of late, I have usually been on pall-bearer duty, and doing that in heels, a veil and a feminine hat just would not be very practical, at least not with my motor skills. Funerals are also occasions where you do not want to be experimenting, flaunting or just generally going against the grain of everything a big bunch of old people stand for.

So, in my opinion being a non-male pall-bearer boils down to a few things: convince the (other) next of kin of the viability of the concept per se; make sure you are able to handle the physical aspect of actually picking up a dead old fat relative in a heavy wooden box, hauling them from the chapel to the gravesite and very god damn solemnly lowering them down to the grave; and manage to wear something practical enough to accomplish the former but traditional enough to not incur the wrath of half your extended family (while of course taking into account your personal ideas of what you wish to wear [which, incidentally, is something cis males have exactly zero say over... god damn black tie uniform...]).

Seuraavaksi valitan

Kyllästyttää kaikki, ei vähiten työ. Motivaatio vähän kaiken suhteen heittelehtii aallokossa.

Pelottaa muuttuminen. Tai ei oikeastaan. Jännittää korkeintaan. Aion varmaan alkusyksystä mennä hakemaan lähetettä lääkäriltä. Se mikä pelottaa on muut ihmiset. Tulin lukeneeksi tämmösiä juttuja tässä tänään ja nyt melkein itkettää.

En ole vielä koskaan silleen oikeasti yrittänyt läpimenoa. Kaikki hame- ja meikkitouhu on tähän mennessä ollut vain semmoista puolivillaista koristautumista. Ja jossain vaiheessa pitäisi alkaa elää läpimenonyrittämistä joka päivä. Ja haluankin, mutta ajatus on tosi stressaava. En oikein mielelläni edes meikkaa tai tee mitään karvanpoistojuttua, ellen ole yksin kotona. En kestä yhtään mitään kommenttia pukeutumis- tai muista säätöoperaatioistani, tai hajoan. Olen myös opetellut ääneni muuntamista yksin kotona, mutten koskaan ole puhunut kenellekään sillä äänellä, jota olen harjoitellut. Enää en oikeastaan pelkää näyttäytymistä, mutta tekemisen ja prosessien ja omaan olemiseen vaikuttamisen avaaminen jonkun toisen nähtäväksi on ihan saatanan ahdistavaa, enkä edes ihan tajua että miksi.

Eikä ole oikein rahaakaan. Pitäisi ostaa rintaliivejä ja toppausta ja jotain. Vittu.

Huomenna olen varmaan menossa tupareihin. Olen stressannut koko päivän, miten pukeudun ja meikkaan sinne. Mulla on yksi meikkivoide, joka on nyt rusketuttuani mulle liian vaalea, joten ehkä en laita sitä ollenkaan. Mutta siinä tapauksessa leuka ja posket ovat illalla harmaat, jos ajan parran aamulla; ajanko parran vasta iltapäivällä? Sitten tosin vituttaa töissä koko päivän naama sänkisenä, jos en aja aamulla. Kahta kertaa en kyllä aja saman päivän aikana, ainakaan nyt kun mulla on vain noita halpoja teriä. Ehkä en mene ollenkaan, kun näyttää niin vaikealta paikalta löytääkään tuonne... :(

Tässä angstissa on kai hyvin yksinkertaiset pohjat. Pelottaa, että kun siirtyminen alkaa, niin naiset ei huoli naiseksi ja hylkää, miehet vetää pimeällä kadulla turpaan ja lapset osoittaa sormella ja nauraa. Kaikki parhaat pelot on alkuvoimaisen irrationaalisia.

Maanantai-illan Internet-viha

<@Zet> mä oon aika pettynyt koko 
       helsingin yliopiston, 
       ainejärjestöjen ja HYYn 
       ilmapiiriin. hirveesti on  
       kaikenlaista ohutta 
       perinteestä puhumista ja  
       liturgista hurskastelua, mut 
       se mitä käytännössä tapahtuu 
       on et myydään laittomasti 
       kaljaa paskaisissa 
       kivitaloissa koko suomen 
       kalleimmilla tonteilla.
<@Zet> sit käydään kerran viikossa 
       luennolla ja ollaan 
       kateellisia kaikille jotka on  
       vähänkin tehokkaampia

Vittu nii

minua ärsyttää runokirjat


               helvetisti kuluu paperia
    monta sanaa enemmän mahtuis sivulle
    mutta ei minun tarvitse





                sillä MINÄ olen RUNOILIJA

Vain tytöille

< X> hahhaaaa
< X> soitin toissapäivänä yhestä kämpästä, tyyppi
     sanoi että löytyi jo asukas
< X> eilen se on pistäny uuden ilmotuksen, lisätyllä
     tekstillä "HUOM! Vain tytöille."
< X> jos olisin tyttö, asuisin jo nyt keskustassa
     halvalla ja eläisin sweettiä lifeä nii

Vanha tottumus

Tänään oli töissä puhe kotipaikkakuntani paikannimistä. Tulin sanoneeksi, että "mun vanhemmat asuu kylässä nimeltä X". Vasta 10 minuuttia keskustelun jälkeen muistin, että eihän mulla olekaan enää kuin yksi.

:(

HS: Siviilipalvelus halutaan avata naisille

<@Zet> http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Sivii
lipalvelus+halutaan+avata+naisille/1135264394473
<@Zet> discuss
<@Zet> omasta mielestäni helvetinmoista 
       vittuilua ja pelleilyä
<@Zet> siviilipalvelus on valtion asettama 
       rangaistus eettisistä ja 
       uskonnollisista syistä asepalveluksesta 
       kieltäytyville asevelvollisille (tässä 
       maassa miehille)
<@Zet> (ja yli n päivää asepalvelusta 
       suorittaneille naisille, jotka 
       kieltäytyy jatkamasta)
<@Zet> samaan aikaan sivari on paikka ja 
       instituutio, joka yhdistää tuhansia 
       vakaumuksensa eteen nöyryyttävän 
       työpalvelun suorittaneita ihmisiä
<@Zet> vuosikymmeniä perinnettä ja yhteistä 
       hedelmällistä herravihaa
<@Zet> mua loukkaa, että asevelvollisuuden 
       perimmäisten arvokeskustelujen ja 
       oikeiden ongelmien purkamisen sijaan 
       nää päättää että no päästetään sinne 
       sit vapaaehtoisia naisia leikkimään ja 
       "hakemaan työkokemusta"
<@unihorse> työkokemusta wtf
<@Zet> "Kehittämistyöryhmän mukaan 
       siviilipalvelus tarjoaisi naisille 
       työharjoittelun tapaan tilaisuuden 
       saada työkokemusta."
<@Zet> ihan ku nuorten työllistymisessä ei 
       olis ongelmana nimenomaan se, että 
       työnantajalla on niskaote
<@Zet> pompotetaan harjotteluista ja 
       pätkätöistä toiseen
<@Zet> nii nyt sit on ihan jepa, että 
       sivarista tehdään kaikille ihmisille 
       ihan varteenotettava tapa tutustua 
       työelämään
<@Zet> puretaan tavanomainen työsuhde siitä 
       pois kokonaan!
<@Zet> kaikki nuoret vaan asumaan joko 
       kasarmille tai työnantajan osottamaan 
       kämppään
<@Zet> elämään paskalla päivärahalla

edit: Täällä AKL:n kanta laajemmin kehittämistyöryhmän mietintöön

Tänäänkin satoi lunta

Konservatiivien argumentoinnista

Viime vuonna suurin piirtein näihin aikoihin Turkistuottajat Oyj kampanjoi turkistuotannon vastustusta vastaan mainoksella (PDF).

Pääpointtina mainoksessa on sellainen puhe, jolla yritetään jotenkin vedota suureen yleisöön, jotta se "avaisi silmänsä", ja saada eläinoikeusliike näyttäytymään konkreettisena uhkana sovinnaista länsimaista elämäntapaa kohtaan. "Jos annat niiden kaataa turkistarhauksen, seuraavaksi ne vie sulta maidon tölkistä ja villasukat jalasta."

Aiheesta keskustelivat myös Animalian toiminnanjohtaja Salla Tuomivaara ja Turkistuottajien yhteiskuntavastuujohtaja Päivi Mononen-Mikkilä A-studiossa 9.9.2009. (Kuinka monessa selkeän eettistä liiketoimintaa harjoittavassa putiikissa muuten on töissä ihmisiä, joiden titteli on "yhteiskuntavastuujohtaja"?)


Tässä kuussa taas Hesari uutisoi Eija-Riitta Korholan (kok) mielipiteistä sukupuolineutraalista avioliitosta. Korholan viesti on, että sukupuolineutraali avioliitto olisi vain välietappi kohti seuraavaa päämäärää, joka olisi "lukumääräneutraali" avioliitto, jolla hän viittaa polyamoristen suhteiden lainsäädännölliseen huomioimiseen.

Sekä Turkistuottajien puheet kaikkea eläintuotantoa tasapuolisesti vihaavista aktivisteista ja Korholan huoli lukumääräneutraalista avioliitosta eivät tietenkään ole mitenkään valheellisia tai harhaisia tai muutenkaan täysin tuulesta temmattuja. On totta, että eläinten oikeuksien puolustajat haluaisivat lopettaa kaiken eläintuotannon, lihansyönnin ja untuvatyynyt. Ainakin minä haluaisin! Samoin monet queer-aktivistit mielellään laajentaisivat avioliitot useamman kuin kahden ihmisen välisiksi instituutioiksi.

Turkistuottajien ja Korholan retoriikalle on kuitenkin yhteistä jonkinlainen erikoinen kalteva pinta, vaikka tässä tapauksessa se ei olekaan varsinaisesti virhepäätelmä. Molemmat keskustelijat piirtävät suuren yleisön silmien eteen projektion tulevaisuuden kuvasta ja vakuuttavat, että totisesti kyseessä on kauhistus ja vähintäänkin maailmanloppu. Samalla näppärästi osoitetaan, että keskustelija on valveutunut ja in the know liberaalivasurivastustajien suhteen. "Olen lukenut niiden blogeja ja voi kauhistus, minä sanon teille, me olemme kaikki tuhoon tuomittuja, jos niiden kanssa politiikkaan ryhdymme!"

Ehkä aihetta voisi kuvata jonkinlaisella kieroutuneella kaltevan pinnan ja reductio ad absurdumin yhdistelmällä. Ennakoidaan poliittisen vastapelurin seuraava siirto ja nähdään se omien ennakkoluulojen ja muun yleisen henkisen laiskuuden takia absurdina mahdottomuutena. Vaikka itse asiassa siirto ei ole ollenkaan absurdi, vaan täysin legitiimi, aiheellinen ja ennen kaikkea vääjäämätön asioiden normaali kehityskulku. Ikävää, jos olet niin kyrpä ihminen, ettet kykene näkemään sitä.

Jaa, tästä piti vissiin tulla vähän asiallisempi juttu, mutta ei voi mitään.

Vihaa, laiskuutta ja pelkoa

On jotenkin tosi kosmista, miten paljon feminiinisyys on kytköksissä vaivaan. On paljon puhetta siitä, että naiset tekevät paljon muuta kuin ansiotyötä, siis teollisuusmaissa kotitöitä ja lastenhoitoa, kehittyvissä maissa ruuan ja veden hankintaa ja muuta sellaista palkatonta yhteiskunnan perusylläpitoa. On iso ongelma, että tämä työ on paljolti patriarkaatille itsestäänselvää ja silti näkymätöntä, koska sitä ei nähdä jotenkin oikeaksi, tuottavaksi työksi, ja siksi siitä ei makseta palkkaa. Sen työn palkattomuus on koko järjestelmään sisään rakennettu ominaisuus.

Samoin tietysti ns. konventionaalinen feminiininen kauneus vaatii työtä, vaikka se representoidaankin kytköksissä puhtauteen, luonnollisuuteen, viattomuuteen yms. Varmaankin kaikissa yhteiskunnissa hegemoninen näkemys naiskauneudesta on sellainen, joka vaatii jonkinlaista työtä ylläpitonsa eteen: meikkaamista, karvojenpoistoa, hiusten värjäämistä, koruja yms.

Omassa kyynisessä elämänkatsomuksessani maskuliinisuus edustaa laiskaa välinpitämättömyyttä: leijonaurosta, joka makailee puun varjossa ja tekee välillä jonkinlaista makroyhteiskunnallista höpöhöpötyötä eli tappelee muiden urosten kanssa. Lauma ei tarvitsisi tappelevaa urosta, jos ei naapurilaumassa olisi toista tappelevaa urosta, joka haluaa tapella toisten urosten kanssa.

Tästä seuraa myös hyvin konkreettisia asioita sukupuolipresentaatiolle: Jos en tee työtä ulkonäön eteen, olen mies. Jos en aja partaa tai muita karvojani tai laita meikkiä, olen mies. Tarvitsen erityisiä toimenpiteitä etääntyäkseni miespresentaatiosta, ja aina niihin toimenpiteisiin ei ole aikaa tai muita rahkeita. Kiireisinä tai apaattisina päivinä vituttaa jo muutenkin, ja sitten kun vielä näyttää karvaiselta nuhjakkeelta... Esimerkiksi tänään laitoin huonosti istuvat farkut ja liian ison kauluspaidan päälle ja lähdin töihin ajamatta partaa, niin kylläpä vitutti ihan kybällä.

Sitten taas jos nimenomaan tekee mieli nähdä vaivaa ulkonäön eteen, niin pyrin yleensä mahdollisimman feminiiniseen lopputulokseen, resurssien ja tilaisuuden luonteen rajoissa.

En oikein edes osaa säätää itseäni näyttämään hyvältä maskuliinisesti. Kaikki miesten vaatteet näyttävät minusta aika samalta. Kävin tänään töiden jälkeen Dressmannissa, kun näytti olevan alennusmyynti meneillään. Kahlasin rekkikaupalla läpi pukuja, housuja ja pikeepaitoja kokoja M–3XL, jotka erosivat toisistaan lähinnä väritykseltään (vaaleanruskea, tummansininen, musta, harmaa). Sovitin yksiä jonkinlaisia farkkushortseja kokoa XS, ja nekin roikkuivat perseestä ja lahkeet ylsivät reilusti alle polven. Olenko oikeasti jotenkin tosi superpieni mieheksi? En voi käsittää, miten ne M-kokoisetkin vaatteet voivat olla niin jumalattomia sirkustelttoja. Ehkä Dressmannin vaatteissa voisi näyttää hyvältä, jos olisi 185 senttiä pitkä ja painaisi 90 kiloa?

Sitä paitsi miesten vaatteet näyttävät kaikki uniformuilta! Arkena farkut ja teepaita! Juhlaan tumma puku! Rannalle kuvottavat sinioranssimustat palmukuosishortsit, joihin lahkeisiin mahtuisi kolme ja puoli meikäläisen reittä! Mitään variaatiota ei vain ole olemassa. Tässä on kaikki länsimaisen miehen vaatteet. Kaikki muut olemassa olevat vaatteet ovat "naisten vaatteita", ja niiden käyttäminen on kielletty väkivallan uhalla.

***

Ihan toinen aihe onkin sitten Helsingin Pride, jonka kulkueosuuteen en tänä vuonna ehtinyt osallistumaan. Luonnollisesti ahmin kuitenkin kaikki uutiset kaasuiskusta, josta saivat osansa muutamat ystävänikin. Tässä on pari viikkoa ollut melkoinen viha päällä, mikä ehkä edeltävistä kappaleista huokuukin. Otin ja liityin viimein SETAn jäseneksi. Samalla on alkanut myös ahdistaa ja pelottaa, että eikö tässä maassa nyt vieläkään ole queer-ihmisten asiat edes siedettävästi.

Kuitenkin olen oppinut myös löytämään positiivisia puolia! On älyttömän siistiä, että olen alle 170 senttiä pitkä, koska mahtaisi olla pidempänä henkilönä masentavaa hankkia naisten vaatteita. On myös ihan mukavaa, että minulla ei ole tämän enempää karvoitusta, että hiukset kasvavat vielä päässä ihan hienosti, ja että esim. aataminomenani ei näy melkein ollenkaan. Mikä parasta, olen kesätöissä paikassa, jossa kukaan ei ole moksiskaan, vaikka ilmaantuisin minkä näköisenä paikalle!

:) :) :) :) :)

Juurta jaksain

Tämä on asia, joka minun on pitänyt kirjoittaa varmaan vuoden ajan.

<@Zet> tää teksti käsittelee itseäni, joka on
       tietysti maailman helpoin aihe, mitä tulee
       tekstin tuottamiseen noin määrällisesti

Läheiset ystäväni ja tämän blogin lukijat tietävät, että minulla on ongelmia sukupuolen kanssa. Vähemmän läheiset ystävät tietävät, että representoin sukupuolta vähän miten sattuu, mutta he ehkä pitävät sitä harrastuksena, erikoisuutena tai kevyenä persoonallisuuden hassuutena. Mutta minulla on oikeasti ihan suhteellisen vakavia trans-ajatuksia, joiden luonteesta minun on vaikea itsenikin päästä selville.

Tässä maailmassa on kaksi kerhoa, miehet ja naiset, joihin kaikki pakkoliitetään syntymässä lupaa kysymättä. Tietynlaisilla kromosomeilla ja niistä seuraavilla biologisilla tunnusmerkeillä on helpompi kuulua toiseen kerhoon kuin toiseen. Monista (lapsuuden ja nuoruuden katkeroittavista kokemuksista ehkä ainakin osittain kumpuavista) syistä minä en halua identifioitua miesten joukkoon. Kun yritän ajatella itseäni miehenä, tulen surulliseksi ja epätoivoiseksi.

Samastun usein esimerkiksi audiovisuaalista viihdettä kuluttaessani näkemiini naishahmoihin. Identifioidun mielelläni naisten joukkoon, mutta tuon asian ääneen ilmaistessani ja naisten joukossa ollessani olen aina hirmu varuillani. Pelkään torjutuksi tulemista. En uskalla sanoa, että haluaisin olla nainen, mutta jos pitää näistä kahdesta valita, niin mieluummin se, kuin mies. Mutta oloni on, kuin jostain pitäisi pyytää lupa liittyä seuraan, ja kenellä muka on valtuudet sellainen lupa myöntää?

Ja onko pakko valita niistä kahdesta?

Mietin välillä, olenko aina ollut näin. Varhaisin epäuskon ja -toivon muistoni on jostakin yläasteelta. Silloin minulla oli aika paljon poikia kavereina, mutta niissä kaverisuhteissa oli koko ajan jotenkin jotain pielessä. Tunsin, etteivät ne olleet kunnollisia kaveruuksia. Niihin liittyi paljon semmoista mollaamista, vittuilua ja nokittelua, jonka funktiota en koskaan ymmärtänyt. Siitä tuli helvetin paha mieli. Joskus itsekin harjoitin samaa, mutta siitä tuli ihan yhtä paha mieli kuin vastaanottavana osapuolena olemisesta. Muistan, että avauduin joskus itkuisena äidille asiasta. Äiti lohdutti sanomalla, etteivät sellaiset kaverit ole oikeita kavereita. Alkaa kyllä vähän tuntua, että äiti oli väärässä: nuo ominaisuudet ovat määritelmällisesti sisäänrakennettuja heteromiesten kaveruuteen, joten sen parempia kavereita ei heteromiesten joukossa ole olemassakaan. (Tämä on kyyninen kärjistys.)

Nyttemmin olen oppinut, että ilmiön nimi on homososiaalisuus. Se on keskeinen käsite kriittisessä miestutkimuksessa, ja sillä kuvataan (hetero)miesten välisiin suhteisiin liittyviä alistamis- ja hierarkiamekanismeja. Ks. myös ”hegemoninen maskuliinisuus”.

Haluan olla kaveri sillä tavalla kuin tytöt ovat (tai ainakin sivusta katsoen näyttävät olevan?) kavereita keskenään: avoimesti, lämpimästi, välittömästi ja aidosti. Ei mitään jäykkää koodistoa ja masentavaa teennäisyyttä.

On pari muutakin asiaa. Olin yläaste–lukioikäisenä merkittävästi ylipainoinen. Tämän lisäksi harrastin tietokoneita. Näppärästi nörtti-identiteettiin loksahtamalla väistin vuosien ajan täysin kaikki omaan ruumiiseeni ja sukupuolijuttuihin liittyvien kysymysten käsittelyn. ”Olen läski ja ruma, joten miksi miettiä pukeutumista tai sitä millainen olen.” Se ehkä selittää, miksi transvestisismini on alkanut ilmetä vasta laihduttuani yli 20 vuoden iässä. Teini-ikäisenä ahdistuin ihan helvetisti vaatekaupoissa, ja vasta painon pudottua aloin ylipäätään tykätä vaatteiden ostamisesta ja miettimisestä.

No niin, mitä tämä ongelma sitten on? Tarvitsenko jonkin sanan, jolla nimitän sitä, mitä tunnen? Hyviä ehdokkaita riittää: transsukupuolinen, transvestiitti, genderqueer, androgyyni... Pedanttisuuteni yrittää pakottaa minut vielä avaamaan tähän kaikki nämä käsitteet, mutta olen kaikesta tähän asti (taukoamatta) kirjoittamastani sen verran uuvuksissa, että en oikein jaksa. Joka ei tunne, googlatkoon.

Välillä en haluaisi edes kutsua tuntemuksiani ongelmaksi, vaan pikemminkin vilpittömästi ihmettelen, kuinka ihmiset ympärilläni niin mielellään viihtyvät yhden sukupuolen sisällä, eivätkä koskaan näytä kokevan mitään tarvetta kapinoida tai riehua.

Entä mitä haluan tehdä? Jokin osa minussa haluaisi puhua jonkun ”ammattiauttajan” kanssa, mutta en ole ollenkaan vakuuttunut, olisiko siitä mitään iloa. Lähipiirini kokemukset mielenterveyspalveluista ovat olleet kovin lannistavia. Ahdistaa jo käyttää sanaa mielenterveys tekstissä, joka käsittelee minua.

Haluaisinko ehkä trans-prosessiin? En tiedä. Siihen kai vaadittaisiin jokin positiivinen kokemus siitä, että ”haluan olla / olen nainen”. Tuo lause ei vain tunnu kuvaavan tarpeeksi tarkasti sitä, mitä tunnen. Ajoittain jopa pelkkä ”en halua olla / ole mies” tuntuu olevan parempi. Jonkun mielestä ehkä nuo lauseet ovat sisällöllisesti sama asia, mutta minusta ne totisesti eivät ole. Kaikesta huolimatta trans-prosessi tuntuu kovin suurelta asialta, enkä tiedä, onko se oikea tie minulle. Transseksuaalisuusdiagnoosin kriteerinä on kai kokonaisvaltainen ja selvärajainen kokemus siitä, että on eri sukupuolta kuin geneettinen, syntymässä määräytynyt sukupuoli. Minä olen kaikkea muuta kuin kokonaisvaltainen ja selvärajainen.

Muutaman asian tiedän varmasti. Haluan ostaa lisää vaatteita. Haluan yrittää tosissani läpimenoa. Haluan olla kaunis. Nyt kun minulla on kesätyö, on odotettavissa resurssejakin näihin mielitekoihin.

Jos jaksoit lukea tähän asti, onnea. Jos olet joku ystäväni, ymmärrät ehkä minua paremmin.

P.S. Olin tällä viikolla työhaastattelussa omasta mielestäni tosi homon näköisenä ja sain silti sen työn. Fuck yeah. Siitä on ollut jo monta päivää älyttömän hyvä mieli :)

Voi torstai

Eilen ei olisi tehnyt mieli liikkua minnekään, koska on flunssa. Kurkku on ollut kipeä maanantaista asti ja pahenee koko ajan. Mutta siitä huolimatta käväisin aamulla yliopistolla hakemassa tiedekunnan opintotoimistosta HuK-tutkintotodistukseni, syömässä ja vielä viivähtämässä harvinaisen kuivalla luennolla. Muutakin menoa olisi ollut, mutta luovutin ja menin kotiin potemaan.

Yritin keittää teetä, mutta vedenkeitin oli mennyt rikki. Siihen ei vain tule virtaa. Join sitten kaakaota, sillä soijamaidon voi lämmittää näppärästi mikrossa. Ehkä teevedenkin voi?

Tänä aamuna oli vähemmän kuiva luento. Nyt on älytön nälkä, mutta Unicaféssa on ruuhkaa, tapani mukaan en syönyt aamupalaa, istun kirjastossa kaulaliina kaulassa ja takki päällä. Ja pitäisi jotain ajankulua keksiä kuuteen asti. Silloin on ainejärjestöpuuhaa, johon olen lupautunut. Periaatteessa voisi käydä kotona välillä, mutta saapa nähdä, menenkö.

Vihaan sairastamista, varsinkin semmoista, että sairastaa ihan vähän. Semmoista, ettei ole kuumetta, mutta olo on silti perseestä ja henki ei kulje ja ääni alkaa kuulostaa 40 vuotta tupakoineelta. Kaikki oleminen vituttaa, mutta vähiten vituttaisi kotona. Paitsi että sielläkin on tiskiä ja tekemättömiä ja kirjoittamattomia asioita ja vaikka mitä. Eikä vedenkeitin toimi.

Välillä jotain itsestäni

Enpä ole pitkään aikaan kirjoittanut ihan muuten vaan. Tästä uhkaa tulla ns. asiantuntijablogi, jossa vain mietitään juttuja eikä yhtään fiilistellä tyyppejä. Korjataan vähän asiaa.

Täytin tässä äsken vuosia ja tuli älyttömän vanha olo. Olen viettänyt viime aikoina paljon aikaa peilin edessä tuijotellen harmahtavaa parranväriä, joka naamasta paistaa, vaikka kuinka tarkkaan käyttäisi höylää. Vanhemmiltani tuli kiva synttärikortti, jossa on mukana valokuva kymmenvuotiaasta itsestäni. Kyllä, minulla oli näin helvetin kummallinen hiusraja jo pentuna. Hyvä kai se sentään omalla tavallaan.

Viime aikoina olemassaoloani eniten hallinnut tunne on varmaan ollut turhautuminen siihen, kuinka kaikki on aina kesken, enkä saa mitään aikaan. Eniten hommat tietysti konkretisoituvat esseinä, jotka ovat aloittamista vaille valmiit, mutta lisäksi olen himoinnut alati halpenevia ulkoisia kovalevyjä. Mutta mitä semmoisella tekee ihminen, joka ei koskaan tee mitään tietokoneella? Tuollaiselle olisi tarvetta semmoisella ihmisellä, joka valokuvaisi jatkuvasti tai säveltäisi musaa tai koodailisi tai piirtäisi tai muuten olisi tuottelias. Mutta en minä koskaan saa mitään aikaiseksi. Musiikkia ja elokuvia tietysti internetistä saa ja ne vievät levytilaa, mutta nykyajan liittymillä melkeinpä kaikki mahdollinen on on-demand, eikä niin ole tarvetta koota kaikkea sisältöä omille tallennusmedioille himaan. Aika sama vaikka jotain imuroitua multimediaa häviäisikin hypoteettisessa kovalevyrikossa vaikkapa. Omien tuotosten menetys vituttaisi enemmän.

Niin, olen kohta humanististen tieteiden kandidaatti! Nopat on suoritettu, ja nyt enää odottelen, että yleisen kielitieteen byrokratia saa aikaiseksi kokonaisuusmerkinnän ja sitten vain ilmoittaudun publiikkiin. Pieni aikaansaamistyydytyksen pilkahdus on siis tämänkin organismin vaelluksessa näkyvissä.

Gradustakin on vaihteeksi ihan varteenotettavia ideoita. Pitäisi varmasti jo käydä jotain syventävien opintojen HOPS-keskusteluja jonkun tyypin kanssa. Haluaisin myös jo tietoa tulevan lukuvuoden graduseminaareista, mutta laitoksen kotisivut ovat tuon infon suhteen kitsaat. Voihan tietysti olla, ettei niistä kukaan tiedä vielä mitään...

Semmoisesta muuten tulee hyvät fiilikset, kun eksplikoi tärkeille ihmisille, mitä ajattelee heistä. Tulee semmoista selkeyttä elämään ja ylipäätään kiva mieli. Etenkin jos vielä tärkeät ihmiset vastavuoroisesti eksplikoivat ja ajatukset ovat samankaltaiset.

np. Chalice – Ühendatud inimesed (kõmm kõmm koos Martiniga)

Tuote

Helsingin Rautatieasemalla rempseän simpsakka tuote-esittelijätyöntekijänaishenkilö lykkäsi kouraani alumiinitölkin ja sanoi sitä "Hartwallin uudeksi energiajuomaksi". Tarkistettuani ainesluettelosta litkun olevan vegaanista kelpuutin tölkin ja jatkoin matkaani. Nyt kun olen sen hörppinyt naamaani, ryhdyin tutkimaan tölkkiä tarkemmin. Tölkin paraatikyljellä on jokseenkin tämännäköistä:

WITH NATURAL
INGREDIENTS

    SoBe™
  Pure Rush
 ENERGY DRINK




  GUANABANA

   GINSENG
   GUARANA
  YERBA MATE
SEA-BUCKTHORN

Vastakkaisella puolella on pitkä englanninkielinen höpötys siitä, mistä eksoottisista maailmankolkista mikäkin hassunniminen aine on kotoisin.

Kyljelleen kirjoitettu pienenpieni printti tarkentaa:

GUANABANANMAKUINEN KOFEIINIPITOINEN JUOMA. Korkea kofeiinipitoisuus (32mg/100ml). Ei suositella lapsille, raskaana oleville eikä kofeiiniherkille henkilöille. Käyttösuositus enintään 4 tölkillistä päivässä. AINEKSET: Vesi, sokeri, hiilidioksidi, happo (sitruunahappo), luontaiset aromit [toim. huom. näitä ei ilmeisesti tarvitse eritellä, joten niihin voi periaatteessa kätkeytyä epävegaanista kamaa], stabilointiaine (pektiini), kofeiini, yerba mate -ekstrakti (Ilex paraguariensis), guaranauute (Paullinia cupana), tyrniekstrakti, panax ginseng -ekstrakti, väri (betakaroteeni). – – MAAHANTUOJA: Oy Hartwall Ab, 15101 Lahti. LUPA: South Beach Beverage Company Inc. Valmistettu Hollannissa.

En ole vähään aikaan katsellut saati miettinyt ainesosaluetteloita. Olen kuitenkin ollut huomaavinani, että E-koodien käyttö alkaa vähentyä, tai ainakin alkaa tulla trendikkäämmäksi tietynprofiilisissa tuotteissa kirjoittaa aineitten nimet ennemmin auki. Esimerkiksi sitruunahappoa olisi voinut kutsua myös E330:ksi tai E331:ksi, kumpi tässä juomassa sitten onkaan kyseessä. Stabilointiaine pektiinikin on usein listattu E440:na.

Ekstraktit olivat muuten ennenvanhaan uutteita. Guaranauute on kyllä tässäkin uute, mutta muut -ekstrakteja. Vähän pöhköä.

Täytyy sanoa, että guanabana on minulle täysin uusi hedelmä. En ole koskaan kuullutkaan moisesta. En oikein nyt tiedä, onko sille edes olemassa mitään muuta, suomenkielistä nimeä. Ruotsiksi se näyttäisi olevan taggannona, vaikka tölkin ruotsinkielisessä selosteessa lukeekin "DRYCK MED KOFFEIN OCH GUANABANASMAK". Oli miten oli, guanabanaa sinänsä ei mainita ainesosaluettelossa. Se on piilotettu "luontaisiin aromeihin", mitä se sitten tarkoittaakin. Koska aromi on "luontainen", sen varmaan voisi jopa olettaa olevan oikeasti peräisin oikeasta guanabanahedelmästä. Jos se olisi laboratoriossa syntetisoitu, sitä kai sanottaisiin "luontaisenkaltaiseksi aromiksi". Mutta tiedäpä näistä...

Ja niin, tuo tölkissä isolla komeileva makuaine "SEA-BUCKTHORN" on todella suomeksi tyrni. En oikein tiedä, kumpi sana energiajuoman makuaineena on luotaantyöntävämpi. (En juuri pidä tyrnistä.)

Kokonaisuudessaan tuote on aika hämmentävä. Esittelijä sanoi sitä "Hartwallin uudeksi energiajuomaksi", mutta itse asiassa resepti ja kaiketi koko tuote on tämän South Beach Beverage Companyn (joka ilmeisesti kuuluu PepsiCo-konserniin), ja Hartwall vain tuo sitä maahan. Juoman valmistus ja oletettavasti kai tölkityskin tapahtuu Hollannissa. Suomeksi tölkissä lukee mainitut tuoteselosteet, ravintosisältötaulukko, pieni kuluttajapalvelun leima puhelinnumeroineen sekä "PANTTI PANT 0,15 €". Kaikki varsinainen pakkauksen suunnittelijan kuluttajan luettavaksi tarkoittama mainosteksti on englantia. Miksi näin pitää olla, vaikka tölkkiä on joka tapauksessa täytynyt lokalisoida pakollisten osien (kuten ainesosaluettelon) takia? Ei kai olisi ollut aivan valtavan suuri lisäkustannus vielä kääntää muutkin tekstit? (Etenkin, kun Hartwallin omalla tuote-esittelysivulla on jo näemmä päästy ihan kivaan alkuun.)

World Economic Forum ja miehet

World Economic Forum Blatantly Ignores Men

Oikeasti kyllä vituttaa se, että yleinen asevelvollisuus ei ole tasa-arvo-ongelma, koska julkisessa diskurssissa on vain arbitraarisesti päätetty, että se ei ole tasa-arvo-ongelma.