Mielikuvieni Espanjassa on ikuinen elokuu. Kävin Torremolinoksessa perheeni kanssa maaliskuussa 1991. Täytin siellä kuusi vuotta. Kuusivuotispäivänäni minulta irtosi ensimmäinen maitohammas hotellihuoneen vessassa.
Muistan Espanjasta sen, miten erikoista oli, että oli yhtä aikaa kesäisen lämmintä, mutta silti pimeät illat. Ilma oli kostea ja lämmin, puiden lehdet olivat suuret ja tummat, aurinko laski aikaisin. Niin kuin Suomen elokuussa.
Sään lisäksi muistan Espanjasta peliluolat. Siellä pelasin ensi kertaa paljon ja ajan kanssa kolikkopelejä. Silloin myös tutustuin ensi kertaa valuutan käsitteeseen, ja siihen, että eri valuutat olivat eri arvoisia. Suomessa pajatsoon työnnettiin 50 pennin tai 1 markan kolikoita; Espanjassa Contraa pelattiin 100 pesetan kolikoilla. Muistan, että samassa lomakohteessa oli joku parikymppinen pyylevä suomalaismies, joka pelasi kanssani paljon kolikkopelejä. Ainakin pelasimme yhdessä co-oppina juuri tuota Contraa.
Espanja tulee mieleen joskus myös, kun ajattelen mustekaloja. Söin nimittäin tuolla lomamatkalla jotain sellaisia paistettuja mustekalan lonkerosta tehtyjä rinkuloita. Ne olivat vähän kuin oliiviöljyisiä sipulirenkaita, mutta lihaisia ja kimmoisia. Niitä on joskus ikävä, olivat hassua ruokaa. Vaikka tokikaan nykyään en vegaanina niitä oikeasti söisi. Säilykkeinä jotain mustekalaa kyllä näkyy Suomenkin kaupoissa toisinaan.
Taisimme käydä myös Gibraltarilla, joka on aika lähellä Torremolinosta. Sieltä muistan vain sateisen, sumuisen vuorenrinteen, jolla asui apinoita. Ja tippukiviluolan, jossa oli opastus ja näyttävä valaistus. Myöhemmin koulussa opin, että Gibraltarilla elää koko Euroopan ainut luonnonvarainen apinapopulaatio. Näyttää pitävän paikkansa.
Isä kävi myös yksinään päivämatkalla Marokossa. Osti sieltä hauskan pienen matkatelevision, noin Gameboyn kokoisen, ja ruskean liian ison nahkatakin. TV:lle oli toisinaan käyttöä aina siihen asti, kun Suomen televisio digitalisoitiin. Antennin suuntaamisessa oli kyllä aina vaivaa. Takkia isä käytti vielä pidempäänkin. Ties vaikka olisi vieläkin jossain kaapissa äidin luona.
Äitiä hermostutti olla Espanjassa yksin 6- ja 2-vuotiaiden lasten kanssa sillä välin, kun isä oli toisella puolella Välimerta. Vaikka Gibraltarinsalmi onkin vain reilut 14 kilometriä leveä.
Computers, photos, vegan food, existential angst, linguistics, all things queer.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste nostalgia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste nostalgia. Näytä kaikki tekstit
14.8.2015
11.1.2011
Maailma muuttuu
Törmäsin tänä aamuna Tietokone-lehden nettikolumniin, jossa kirjoittaja valittelee teini-ikäisen lapsensa holtitonta tietokoneenkäyttöä ja pohtii toimintatapojaan lapsen ja tämän tietokoneen paimentamisessa: Sopiiko Linux teinille?
Olen aivan hämmästynyt, kuinka vieraalta kolumnistin perheasetelma tuntuu. Olemme varmaankin astumassa todellisuuteen, jossa aikuiset ihmiset käyttävät tietokoneita suvereenisti ja opettavat lapsilleen niiden käyttöä aivan samalla tavalla kuin mankelin ja kahvinkeittimenkin. Ja teinit sotkevat kaiken ja ovat saamattomia vätyksiä myös tietokoneiden suhteen – vanhemmat siivoavat jäljet sitten perästä.
Kun minä olin teini-ikäinen, tietokoneet (ainakin ihmisten kodeissa olevat) olivat teini-ikäisten leluja, eivätkä niitä aikuiset osanneet käyttää. Ihan itse minä olen saanut tietokoneeni rakentaa, korjata, asentaa ja säätää. Asensin Linuxin ensimmäistä kertaa vuonna 1999, 14-vuotiaana, melko lailla itsekseni. Suurimpana neuvona toimi kirjastosta lainattu kirja ja sen mukana tullut Red Hat 6.5:n CD.
En tietysti yritä väittää, että kaikki ikätoverini olisivat osanneet tietokoneiden käyttöä sen paremmin kuin nykyisetkään teinit. Sen sijaan väitän, että nykyisten teinien vanhemmat todennäköisesti osaavat paremmin kuin ikätoverieni vanhemmat.
Olen aivan hämmästynyt, kuinka vieraalta kolumnistin perheasetelma tuntuu. Olemme varmaankin astumassa todellisuuteen, jossa aikuiset ihmiset käyttävät tietokoneita suvereenisti ja opettavat lapsilleen niiden käyttöä aivan samalla tavalla kuin mankelin ja kahvinkeittimenkin. Ja teinit sotkevat kaiken ja ovat saamattomia vätyksiä myös tietokoneiden suhteen – vanhemmat siivoavat jäljet sitten perästä.
Kun minä olin teini-ikäinen, tietokoneet (ainakin ihmisten kodeissa olevat) olivat teini-ikäisten leluja, eivätkä niitä aikuiset osanneet käyttää. Ihan itse minä olen saanut tietokoneeni rakentaa, korjata, asentaa ja säätää. Asensin Linuxin ensimmäistä kertaa vuonna 1999, 14-vuotiaana, melko lailla itsekseni. Suurimpana neuvona toimi kirjastosta lainattu kirja ja sen mukana tullut Red Hat 6.5:n CD.
En tietysti yritä väittää, että kaikki ikätoverini olisivat osanneet tietokoneiden käyttöä sen paremmin kuin nykyisetkään teinit. Sen sijaan väitän, että nykyisten teinien vanhemmat todennäköisesti osaavat paremmin kuin ikätoverieni vanhemmat.
17.10.2010
16.10.2009
Nostalgiakokoelma
Viime aikoina olen mietiskellyt vanhan hyvän ajan videopelejä, joita pelasin lapsuudessani. Ajattelin tässä vähän esitellä siisteimpiä pelejä ja laitteita.
Olen oikeastaan päässyt pelailemaan aika monella eri pelikoneella. Minulla ja veljelläni oli 90-luvun alussa jo tuolloin vanhentunut PC-kone (kaiketi Intel 8088 -suoritin ja erikseen päivitetty MS-DOS 5.0, mustavalkonäyttö; en muista tarkempia speksejä), 8-bittinen Nintendo Entertainment System sekä Nintendo Gameboy. Monilla kavereillani oli modernimpia PC-koneita, Commodore 64, SNES ja jollakulla vielä Amigakin (A1000?). Jonkun tyypin luona pelasin joskus myös Sonicia Sega Mega Drivella, mutta se laite jäi aika tuntemattomaksi.
Hieman eksoottisempi, mutta itselleni läheisempi wanha tietokone on MSX. Kyseessä on pikemminkin tietokonestandardi, jonka toteuttavia varsinaisia tietokoneita valmistivat monet eri yhtiöt. Näistä tietokoneista Sony Hitbit -merkkisen omisti enoni. Tämän koneen pelejä olen pelannut lapsuudessani paljon. Ja enollani oli koneeseen pelejä paljon. Sanon "oli", koska nykyään kone ja kaikki sen pelit ovat minulla! Harmikseni vain noin puolet peleistä on C-datakaseteilla, ja koneen kasettiasema on rikki, joten en voi niitä pelata, ennen kuin saan jostain uuden aseman (tai korjautettua vanhan).
No jos sitten niitä pelejä. (Ei oikein missään erityisessä järjestyksessä.)
Mega Man 2 on instituutio. Tässä NES-pelissä ohjataan jonkinlaista kyberneettistä supersotilasta, joka on kuitenkin grafiikassa kuvattu jotenkin söpön värikkääksi ja isopäiseksi (japanilaiseen tapaan). Tyyppi jahtaa arkkivihollistaan tohtori Wilya ja matkan varrella listii pienempiä pahiksia. Jokaisen kätyrin kukistuttua Mega Man saa käyttöönsä tämän aseen, jonka avulla vihollisten rivien harventaminen on hieman helpompaa. (Huomaatteko, miten sujuvasti siirryin peliarvostelutekstilajiin? Joskus vielä blogaan siitäkin!)
Contra on sivulta kuvattu tasohyppelyräiskintäpeli, jossa on epäilemättä aikansa parhaat kontrollit. Monissa pädiohjatuissa peleissä, joissa ylipäätään on mahdollista ampua moneen eri suuntaan, ohjaaminen on kovin kömpelöä. Contrassa homma toimi sujuvasti. Muistan, että siinä oli helppo hyppiä ja juoksennella ympäriinsä samalla ampuen joka suuntaan.
Olen pelannut Contraa luultavasti vain kerran. Tämä tapahtui kolikkoautomaatilla Espanjassa vuonna 1991, kun perheemme lomaili siellä. (Muistaakseni täytin matkalla kuusi vuotta, ja kuusivuotissyntymäpäivänäni minulta irtosi ensimmäinen maitohammas.) Pelasin peliä kaksinpelimoodissa jonkun suomalaisen kaiketi kaksikymppisen nörtin kanssa, ja kokemus painui tajuntaani vähintäänkin eeppisenä. Niin kuningas tämä peli on. Wikipedian mukaan Contra on käännetty myös MSX:lle. Jos jostain löydän sen, niin hankin oitis.
Sekä Contraa että Mega Mania pidetään erityisen ansioituneina musiikillisesti. Molempien musiikeista julkaistaan Internetissä yhä edelleen monenlaisia faniremixejä ja mukaelmia. Itse saan joka kerta kylmiä väreitä, kun kuuntelen Mega Man 2:n ensimmäisen tri Wily -kentän taustamusiikin. Se on niin mestariteos.
Bubble Bobblea useimmat ihmiset lienevät pelanneet NESillä, mutta minä pelasin sitä PC:llä. Kyseessähän on klassikkonäppäryyspeli, jossa lohikäärmeet puhaltelevat kuplia ja yrittävät niitä puhkomalla eliminoida ympäri ruutua juoksentelevia vihollisia ja siten kerätä pisteitä. Kentät vaikeutuvat loppua kohti aika reilusti, enkä muistakaan koskaan päässeeni peliä läpi.
Nemesis ja Nemesis Ⅱ (eli Japanissa Gradius ja Gradius Ⅱ). Tämä on sivusuuntaan kulkeva avaruusräiskintäpeli, eräs lajin klassikoita. Erityisesti pelistä painui mieleeni hieno musiikki ja audiovisuaalisesti upeat aseet. Bzz bzz laser pommi BOOOM. (Luonnollisesti siis MSX:n äänipiirin tuottamina efektit olivat vähän sinnepäin, mutta älyttömän siistejä joka tapauksessa.) Nemesiksessä ja jatko-osassaan on joitain miellyttäviä hassuja elementtejä, kuten esimerkiksi Pääsiäissaarten mysteeripatsaiden hämärä ilmaantuminen avaruuden taistelukentille. Asiaa ei selitetä mitenkään, eikä toki 80-luvun tapaan pelissä muutenkaan ole sanottavaa juonta. Lisäksi kenttädesign on ajoittain aika vitsikästä ja toki taiteellisesti onnistunuttakin.
Doom oli pelihahmon silmien takaa haulikon piippua myöten kuvattujen kolmiulotteisten ammuskelupelien uranuurtaja. Se ei kuulu ihan varhaislapsuuteeni, koska on sen verran tuore PC-peli (vuodelta 1993). Joka tapauksessa sillä on oma paikkansa sydämessäni.
Yhä edelleenkin olen sitä mieltä, että Doomin musiikit ja yleinen ilmapiiri on ehdottomasti painostavimpia, mitä missään videopelissä on koskaan ollut. Erityisesti ääniefektit, seinätekstuurit ja vihollisörkkien suunnittelu olivat aikoinaan vavahduttavia.
Doomissa pelaaja on yksinäinen avaruusmerijalkaväen sotilas, joka käy taistoon suunnattomia demonilaumoja vastaan. Peli tapahtuu toisella Marsin kuista, Phoboksella, jonne aukeaa ulottuvuusportaali, josta alkaa valua demoneja. Pelaaja on viimeinen elonjäänyt ja ryhtyy mättämään mörköjä turpaan. Kun peli etenee pidemmälle, ympäristö alkaa näyttää yhä vain vähemmän ihmisen rakentamalta ja enemmän karmivalta Tuonelalta, jossa on pukinpäitä seinillä ja verta virtaavia jokia, puhumattakaan katosta roikkuvista ihmisraadoista. Viimeisessä episodissa pelaaja jopa joutuu aivan konkreettisesti helvettiin. Jälkeenpäin tuntuu absurdilta ajatella, että olen pelannut tällaista peliä yhdeksän–kymmenenvuotiaana. Mutta sellaista se oli 90-luvulla! Samoja pelejä kaikki muutkin pelasivat. Ja ihan tervejärkinen ihminen kai minustakin tuli?
Nintendo World Cup on ehdottomasti maailman hauskin jalkapallopeli. Tässä japanilaisessa NES-pelissä pelaajat on jälleen kuvattu hassuina isopäisinä pikku-ukkoina, jotka potkivat rantapallon kokoista nahkakuulaa. Jalkapallosimulaatioksi pelistä ei ole, sillä holtittomasta taklailusta ei rangaista, paitsioita ei ole, eikä joukkueissa ole edes oikeaa määrää pelaajia. Sopivalla näppäinyhdistelmäakrobatialla saa aikaiseksi superpotkuja, jotka tuuppaavat kaikki ääntä nopeammin lentävän pallon tielle osuvat pikku-ukot tieltään ja saavat ne lentämään komeassa kaaressa kentän laidalle. Ja mikä parasta, jos tietokoneen ohjaaman joukkueen pelaajaa taklaa riittävän monta kertaa, ukkoparka ottaa ja kuolee (tai menettää tajuntansa?) keskellä kenttää, eikä häntä viitsitä siitä korjata pois ennen kuin puoliaika päättyy. Jo lapsena tämän pelin pelaaminen oli niin hulvatonta ja surrealistista viihdettä, etten ole koskaan sen koommin kyennyt nauttimaan mistään vakavamielisistä joukkueurheilua mallintavista videopeleistä. Ne ovat niin kovin ryppyotsaisia ja vääjäämättä kankeita tekeleitä, että äkkiä tuntee olevansa oikeasti jossain peruskoulun liikuntatunnilla. Ihan yhtä hauskaa hommaa.
Worms (1994) ja lisäosansa Worms: Reinforcements (1996). Nykyään Worms on ihan perkeleen suuri peli-franchise, johon tuntuu ilmestyvän uusia osia vähän väliä. Harmi vain, että sitten 1996 kaikki osat ovat olleet täyttä paskaa. Worms oli täydellisimmillään Reinforcementsissa, jossa oli alkuperäisen Wormsin nuhjuisen rouhea graafinen asu, mutta enemmän aseita ja kenttiä. Uudempien pelien madot ovat aivan vääränsävyistä pinkkiä, eikä niillä ole edes oikeanlaisia neniä! Ja grafiikka on pastellinsävyistä ja sarjakuvatyylistä!
Wormsissä on siis kyse kaksiulotteisesta (useimmiten jokseenkin satunnaisesti generoidusta) kentästä, jossa istuskelee siellä täällä pieniä matosia, jotka alkavat vuorotellen heitellä toistensa niskaan kaikenlaista tulitusta aina kranaateista ja haulikon ammuksista hassuihin banaanipommeihin. Jokaisella pelaajalla on joukkue, jossa on neljä matoa, ja kun yksi pelaaja tekee vuorollaan siirron, muiden pelaajien madot odottavat hiljaa paikoillaan. Voittaja on se, jolla on viimeisenä matoja hengissä.
Omassa lapsuudessani ehdottomasti hauskinta Reinforcementsissa oli, että se tukee omien kenttien tekemistä omista kuvatiedostoista. (Joskin tämä vaati hieman osaamista DOS-komentorivityökalujen ja 90-lukulaisten kuvankäsittelyohjelmien käytössä.) Kaverillani oli tuolloin skanneri, ja mepä sitten huvittelimme skannailemalla tietokoneelle kaikenlaista sekavaa kuvamateriaalia ja tekemällä niistä Worms-kenttiä, joissa saattoi mätkiä kaverin toisen turpaan hassunhauskassa ympäristössä. Piirsimme myös suoraan itse kenttiä.
Siinäpä varmaan tärkeimmät. Tämän olen halunnut tehdä jo jonkin aikaa. Oli ihan hyödyllistä miettiä, miksi jotkut pelit ovat jääneet niin elävästi mieleen pitkänkin ajan takaa, mutta toiset taas vaipuneet unhoon. Kirjoittaessani ja pohtiessani huomasin, että musiikki on aina ollut minulle tärkeää pelikokemuksessa. Varsinkin ammoisen 80-luvun peleissä musiikki on usein melko sietämätöntä piipitystä, jossa melodiaa on vain nimeksi, ja käytetyt äänet melkein samoja. Se on vähän turhauttavaa, kun tietää, että samoilla laitteilla saa aikaan myös hyvältä kuulostavaa tavaraa.
Tässä olen nyt listannut vain pelejä, joita olen pelannut ennen kouluikää ja ala-asteella. Quakesta, tai ainakin Quake Ⅱ:sta, lähtien ilmestyneet pelit lasken jo jonkinlaiseen "uusien pelien" kategoriaan. Niillä ei vielä oikein voi nostalgisoida, koska juuri äskenhän niitä on pelattu!
Mutta mitäs lukija on nuorempana pelaillut? Onko ehkä yhteisiä nostalgian kohteita? Jätinkö mainitsematta jotakin ehdottoman ohittamatonta, mitä kaikki ovat kollektiivisesti rakastaneet?
Olen oikeastaan päässyt pelailemaan aika monella eri pelikoneella. Minulla ja veljelläni oli 90-luvun alussa jo tuolloin vanhentunut PC-kone (kaiketi Intel 8088 -suoritin ja erikseen päivitetty MS-DOS 5.0, mustavalkonäyttö; en muista tarkempia speksejä), 8-bittinen Nintendo Entertainment System sekä Nintendo Gameboy. Monilla kavereillani oli modernimpia PC-koneita, Commodore 64, SNES ja jollakulla vielä Amigakin (A1000?). Jonkun tyypin luona pelasin joskus myös Sonicia Sega Mega Drivella, mutta se laite jäi aika tuntemattomaksi.
Sony HitBit
No jos sitten niitä pelejä. (Ei oikein missään erityisessä järjestyksessä.)
Itse pelissähän Mega Man on 22 pikseliä korkea, eikä juuri näytä tältä. Mielikuvitukselliset piirrokset pelikokemuksesta olivat tärkeä osa 80-luvun pelipakkauksia.
Olen pelannut Contraa luultavasti vain kerran. Tämä tapahtui kolikkoautomaatilla Espanjassa vuonna 1991, kun perheemme lomaili siellä. (Muistaakseni täytin matkalla kuusi vuotta, ja kuusivuotissyntymäpäivänäni minulta irtosi ensimmäinen maitohammas.) Pelasin peliä kaksinpelimoodissa jonkun suomalaisen kaiketi kaksikymppisen nörtin kanssa, ja kokemus painui tajuntaani vähintäänkin eeppisenä. Niin kuningas tämä peli on. Wikipedian mukaan Contra on käännetty myös MSX:lle. Jos jostain löydän sen, niin hankin oitis.
Sekä Contraa että Mega Mania pidetään erityisen ansioituneina musiikillisesti. Molempien musiikeista julkaistaan Internetissä yhä edelleen monenlaisia faniremixejä ja mukaelmia. Itse saan joka kerta kylmiä väreitä, kun kuuntelen Mega Man 2:n ensimmäisen tri Wily -kentän taustamusiikin. Se on niin mestariteos.
Bubble Bobblea useimmat ihmiset lienevät pelanneet NESillä, mutta minä pelasin sitä PC:llä. Kyseessähän on klassikkonäppäryyspeli, jossa lohikäärmeet puhaltelevat kuplia ja yrittävät niitä puhkomalla eliminoida ympäri ruutua juoksentelevia vihollisia ja siten kerätä pisteitä. Kentät vaikeutuvat loppua kohti aika reilusti, enkä muistakaan koskaan päässeeni peliä läpi.
Nemesis ja Nemesis Ⅱ (eli Japanissa Gradius ja Gradius Ⅱ). Tämä on sivusuuntaan kulkeva avaruusräiskintäpeli, eräs lajin klassikoita. Erityisesti pelistä painui mieleeni hieno musiikki ja audiovisuaalisesti upeat aseet. Bzz bzz laser pommi BOOOM. (Luonnollisesti siis MSX:n äänipiirin tuottamina efektit olivat vähän sinnepäin, mutta älyttömän siistejä joka tapauksessa.) Nemesiksessä ja jatko-osassaan on joitain miellyttäviä hassuja elementtejä, kuten esimerkiksi Pääsiäissaarten mysteeripatsaiden hämärä ilmaantuminen avaruuden taistelukentille. Asiaa ei selitetä mitenkään, eikä toki 80-luvun tapaan pelissä muutenkaan ole sanottavaa juonta. Lisäksi kenttädesign on ajoittain aika vitsikästä ja toki taiteellisesti onnistunuttakin.
Nintendo World Cup on ehdottomasti maailman hauskin jalkapallopeli. Tässä japanilaisessa NES-pelissä pelaajat on jälleen kuvattu hassuina isopäisinä pikku-ukkoina, jotka potkivat rantapallon kokoista nahkakuulaa. Jalkapallosimulaatioksi pelistä ei ole, sillä holtittomasta taklailusta ei rangaista, paitsioita ei ole, eikä joukkueissa ole edes oikeaa määrää pelaajia. Sopivalla näppäinyhdistelmäakrobatialla saa aikaiseksi superpotkuja, jotka tuuppaavat kaikki ääntä nopeammin lentävän pallon tielle osuvat pikku-ukot tieltään ja saavat ne lentämään komeassa kaaressa kentän laidalle. Ja mikä parasta, jos tietokoneen ohjaaman joukkueen pelaajaa taklaa riittävän monta kertaa, ukkoparka ottaa ja kuolee (tai menettää tajuntansa?) keskellä kenttää, eikä häntä viitsitä siitä korjata pois ennen kuin puoliaika päättyy. Jo lapsena tämän pelin pelaaminen oli niin hulvatonta ja surrealistista viihdettä, etten ole koskaan sen koommin kyennyt nauttimaan mistään vakavamielisistä joukkueurheilua mallintavista videopeleistä. Ne ovat niin kovin ryppyotsaisia ja vääjäämättä kankeita tekeleitä, että äkkiä tuntee olevansa oikeasti jossain peruskoulun liikuntatunnilla. Ihan yhtä hauskaa hommaa.
Wormsissä on siis kyse kaksiulotteisesta (useimmiten jokseenkin satunnaisesti generoidusta) kentästä, jossa istuskelee siellä täällä pieniä matosia, jotka alkavat vuorotellen heitellä toistensa niskaan kaikenlaista tulitusta aina kranaateista ja haulikon ammuksista hassuihin banaanipommeihin. Jokaisella pelaajalla on joukkue, jossa on neljä matoa, ja kun yksi pelaaja tekee vuorollaan siirron, muiden pelaajien madot odottavat hiljaa paikoillaan. Voittaja on se, jolla on viimeisenä matoja hengissä.
Omassa lapsuudessani ehdottomasti hauskinta Reinforcementsissa oli, että se tukee omien kenttien tekemistä omista kuvatiedostoista. (Joskin tämä vaati hieman osaamista DOS-komentorivityökalujen ja 90-lukulaisten kuvankäsittelyohjelmien käytössä.) Kaverillani oli tuolloin skanneri, ja mepä sitten huvittelimme skannailemalla tietokoneelle kaikenlaista sekavaa kuvamateriaalia ja tekemällä niistä Worms-kenttiä, joissa saattoi mätkiä kaverin toisen turpaan hassunhauskassa ympäristössä. Piirsimme myös suoraan itse kenttiä.
Siinäpä varmaan tärkeimmät. Tämän olen halunnut tehdä jo jonkin aikaa. Oli ihan hyödyllistä miettiä, miksi jotkut pelit ovat jääneet niin elävästi mieleen pitkänkin ajan takaa, mutta toiset taas vaipuneet unhoon. Kirjoittaessani ja pohtiessani huomasin, että musiikki on aina ollut minulle tärkeää pelikokemuksessa. Varsinkin ammoisen 80-luvun peleissä musiikki on usein melko sietämätöntä piipitystä, jossa melodiaa on vain nimeksi, ja käytetyt äänet melkein samoja. Se on vähän turhauttavaa, kun tietää, että samoilla laitteilla saa aikaan myös hyvältä kuulostavaa tavaraa.
Tässä olen nyt listannut vain pelejä, joita olen pelannut ennen kouluikää ja ala-asteella. Quakesta, tai ainakin Quake Ⅱ:sta, lähtien ilmestyneet pelit lasken jo jonkinlaiseen "uusien pelien" kategoriaan. Niillä ei vielä oikein voi nostalgisoida, koska juuri äskenhän niitä on pelattu!
Mutta mitäs lukija on nuorempana pelaillut? Onko ehkä yhteisiä nostalgian kohteita? Jätinkö mainitsematta jotakin ehdottoman ohittamatonta, mitä kaikki ovat kollektiivisesti rakastaneet?
1.10.2009
Soneran news-palvelin ajettu alas!
Jumalauta! Ei ole hyvä tämä!
Tunnen kyllä nyt oloni vähän vanhanaikaiseksi nostalgikoksi, kun suren Soneran news- eli usenet- eli uutisryhmäpalvelimen eilistä alasajoa. En ollut lukenut uutista ollenkaan etukäteen, vaan äsken vasta törmäsin Thunderbirdissäni
En minä mitenkään älyttömän innokkaasti ole tähänkään asti nyyssejä lukenut, mutta harmittaahan tämä silti. Olen lähinnä lukenut sfnet.keskustelu.kieli-ryhmää ja muutamia muita. Aniharvoin olen kirjoittanut mitään. Ja nyt joudun joko luopumaan harrastuksesta tai etsimään jonkin muun palvelimen. Voisikin tutkia, saako oravannahka.helsinki.fi-palvelimeen yhteyden yliopiston verkon ulkopuolelta...
Tunnen kyllä nyt oloni vähän vanhanaikaiseksi nostalgikoksi, kun suren Soneran news- eli usenet- eli uutisryhmäpalvelimen eilistä alasajoa. En ollut lukenut uutista ollenkaan etukäteen, vaan äsken vasta törmäsin Thunderbirdissäni
connection refused -virheilmoitukseen.En minä mitenkään älyttömän innokkaasti ole tähänkään asti nyyssejä lukenut, mutta harmittaahan tämä silti. Olen lähinnä lukenut sfnet.keskustelu.kieli-ryhmää ja muutamia muita. Aniharvoin olen kirjoittanut mitään. Ja nyt joudun joko luopumaan harrastuksesta tai etsimään jonkin muun palvelimen. Voisikin tutkia, saako oravannahka.helsinki.fi-palvelimeen yhteyden yliopiston verkon ulkopuolelta...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)