Seuraavaksi valitan

Kyllästyttää kaikki, ei vähiten työ. Motivaatio vähän kaiken suhteen heittelehtii aallokossa.

Pelottaa muuttuminen. Tai ei oikeastaan. Jännittää korkeintaan. Aion varmaan alkusyksystä mennä hakemaan lähetettä lääkäriltä. Se mikä pelottaa on muut ihmiset. Tulin lukeneeksi tämmösiä juttuja tässä tänään ja nyt melkein itkettää.

En ole vielä koskaan silleen oikeasti yrittänyt läpimenoa. Kaikki hame- ja meikkitouhu on tähän mennessä ollut vain semmoista puolivillaista koristautumista. Ja jossain vaiheessa pitäisi alkaa elää läpimenonyrittämistä joka päivä. Ja haluankin, mutta ajatus on tosi stressaava. En oikein mielelläni edes meikkaa tai tee mitään karvanpoistojuttua, ellen ole yksin kotona. En kestä yhtään mitään kommenttia pukeutumis- tai muista säätöoperaatioistani, tai hajoan. Olen myös opetellut ääneni muuntamista yksin kotona, mutten koskaan ole puhunut kenellekään sillä äänellä, jota olen harjoitellut. Enää en oikeastaan pelkää näyttäytymistä, mutta tekemisen ja prosessien ja omaan olemiseen vaikuttamisen avaaminen jonkun toisen nähtäväksi on ihan saatanan ahdistavaa, enkä edes ihan tajua että miksi.

Eikä ole oikein rahaakaan. Pitäisi ostaa rintaliivejä ja toppausta ja jotain. Vittu.

Huomenna olen varmaan menossa tupareihin. Olen stressannut koko päivän, miten pukeudun ja meikkaan sinne. Mulla on yksi meikkivoide, joka on nyt rusketuttuani mulle liian vaalea, joten ehkä en laita sitä ollenkaan. Mutta siinä tapauksessa leuka ja posket ovat illalla harmaat, jos ajan parran aamulla; ajanko parran vasta iltapäivällä? Sitten tosin vituttaa töissä koko päivän naama sänkisenä, jos en aja aamulla. Kahta kertaa en kyllä aja saman päivän aikana, ainakaan nyt kun mulla on vain noita halpoja teriä. Ehkä en mene ollenkaan, kun näyttää niin vaikealta paikalta löytääkään tuonne... :(

Tässä angstissa on kai hyvin yksinkertaiset pohjat. Pelottaa, että kun siirtyminen alkaa, niin naiset ei huoli naiseksi ja hylkää, miehet vetää pimeällä kadulla turpaan ja lapset osoittaa sormella ja nauraa. Kaikki parhaat pelot on alkuvoimaisen irrationaalisia.

Vihaa, laiskuutta ja pelkoa

On jotenkin tosi kosmista, miten paljon feminiinisyys on kytköksissä vaivaan. On paljon puhetta siitä, että naiset tekevät paljon muuta kuin ansiotyötä, siis teollisuusmaissa kotitöitä ja lastenhoitoa, kehittyvissä maissa ruuan ja veden hankintaa ja muuta sellaista palkatonta yhteiskunnan perusylläpitoa. On iso ongelma, että tämä työ on paljolti patriarkaatille itsestäänselvää ja silti näkymätöntä, koska sitä ei nähdä jotenkin oikeaksi, tuottavaksi työksi, ja siksi siitä ei makseta palkkaa. Sen työn palkattomuus on koko järjestelmään sisään rakennettu ominaisuus.

Samoin tietysti ns. konventionaalinen feminiininen kauneus vaatii työtä, vaikka se representoidaankin kytköksissä puhtauteen, luonnollisuuteen, viattomuuteen yms. Varmaankin kaikissa yhteiskunnissa hegemoninen näkemys naiskauneudesta on sellainen, joka vaatii jonkinlaista työtä ylläpitonsa eteen: meikkaamista, karvojenpoistoa, hiusten värjäämistä, koruja yms.

Omassa kyynisessä elämänkatsomuksessani maskuliinisuus edustaa laiskaa välinpitämättömyyttä: leijonaurosta, joka makailee puun varjossa ja tekee välillä jonkinlaista makroyhteiskunnallista höpöhöpötyötä eli tappelee muiden urosten kanssa. Lauma ei tarvitsisi tappelevaa urosta, jos ei naapurilaumassa olisi toista tappelevaa urosta, joka haluaa tapella toisten urosten kanssa.

Tästä seuraa myös hyvin konkreettisia asioita sukupuolipresentaatiolle: Jos en tee työtä ulkonäön eteen, olen mies. Jos en aja partaa tai muita karvojani tai laita meikkiä, olen mies. Tarvitsen erityisiä toimenpiteitä etääntyäkseni miespresentaatiosta, ja aina niihin toimenpiteisiin ei ole aikaa tai muita rahkeita. Kiireisinä tai apaattisina päivinä vituttaa jo muutenkin, ja sitten kun vielä näyttää karvaiselta nuhjakkeelta... Esimerkiksi tänään laitoin huonosti istuvat farkut ja liian ison kauluspaidan päälle ja lähdin töihin ajamatta partaa, niin kylläpä vitutti ihan kybällä.

Sitten taas jos nimenomaan tekee mieli nähdä vaivaa ulkonäön eteen, niin pyrin yleensä mahdollisimman feminiiniseen lopputulokseen, resurssien ja tilaisuuden luonteen rajoissa.

En oikein edes osaa säätää itseäni näyttämään hyvältä maskuliinisesti. Kaikki miesten vaatteet näyttävät minusta aika samalta. Kävin tänään töiden jälkeen Dressmannissa, kun näytti olevan alennusmyynti meneillään. Kahlasin rekkikaupalla läpi pukuja, housuja ja pikeepaitoja kokoja M–3XL, jotka erosivat toisistaan lähinnä väritykseltään (vaaleanruskea, tummansininen, musta, harmaa). Sovitin yksiä jonkinlaisia farkkushortseja kokoa XS, ja nekin roikkuivat perseestä ja lahkeet ylsivät reilusti alle polven. Olenko oikeasti jotenkin tosi superpieni mieheksi? En voi käsittää, miten ne M-kokoisetkin vaatteet voivat olla niin jumalattomia sirkustelttoja. Ehkä Dressmannin vaatteissa voisi näyttää hyvältä, jos olisi 185 senttiä pitkä ja painaisi 90 kiloa?

Sitä paitsi miesten vaatteet näyttävät kaikki uniformuilta! Arkena farkut ja teepaita! Juhlaan tumma puku! Rannalle kuvottavat sinioranssimustat palmukuosishortsit, joihin lahkeisiin mahtuisi kolme ja puoli meikäläisen reittä! Mitään variaatiota ei vain ole olemassa. Tässä on kaikki länsimaisen miehen vaatteet. Kaikki muut olemassa olevat vaatteet ovat "naisten vaatteita", ja niiden käyttäminen on kielletty väkivallan uhalla.

***

Ihan toinen aihe onkin sitten Helsingin Pride, jonka kulkueosuuteen en tänä vuonna ehtinyt osallistumaan. Luonnollisesti ahmin kuitenkin kaikki uutiset kaasuiskusta, josta saivat osansa muutamat ystävänikin. Tässä on pari viikkoa ollut melkoinen viha päällä, mikä ehkä edeltävistä kappaleista huokuukin. Otin ja liityin viimein SETAn jäseneksi. Samalla on alkanut myös ahdistaa ja pelottaa, että eikö tässä maassa nyt vieläkään ole queer-ihmisten asiat edes siedettävästi.

Kuitenkin olen oppinut myös löytämään positiivisia puolia! On älyttömän siistiä, että olen alle 170 senttiä pitkä, koska mahtaisi olla pidempänä henkilönä masentavaa hankkia naisten vaatteita. On myös ihan mukavaa, että minulla ei ole tämän enempää karvoitusta, että hiukset kasvavat vielä päässä ihan hienosti, ja että esim. aataminomenani ei näy melkein ollenkaan. Mikä parasta, olen kesätöissä paikassa, jossa kukaan ei ole moksiskaan, vaikka ilmaantuisin minkä näköisenä paikalle!

:) :) :) :) :)

Juurta jaksain

Tämä on asia, joka minun on pitänyt kirjoittaa varmaan vuoden ajan.

<@Zet> tää teksti käsittelee itseäni, joka on
       tietysti maailman helpoin aihe, mitä tulee
       tekstin tuottamiseen noin määrällisesti

Läheiset ystäväni ja tämän blogin lukijat tietävät, että minulla on ongelmia sukupuolen kanssa. Vähemmän läheiset ystävät tietävät, että representoin sukupuolta vähän miten sattuu, mutta he ehkä pitävät sitä harrastuksena, erikoisuutena tai kevyenä persoonallisuuden hassuutena. Mutta minulla on oikeasti ihan suhteellisen vakavia trans-ajatuksia, joiden luonteesta minun on vaikea itsenikin päästä selville.

Tässä maailmassa on kaksi kerhoa, miehet ja naiset, joihin kaikki pakkoliitetään syntymässä lupaa kysymättä. Tietynlaisilla kromosomeilla ja niistä seuraavilla biologisilla tunnusmerkeillä on helpompi kuulua toiseen kerhoon kuin toiseen. Monista (lapsuuden ja nuoruuden katkeroittavista kokemuksista ehkä ainakin osittain kumpuavista) syistä minä en halua identifioitua miesten joukkoon. Kun yritän ajatella itseäni miehenä, tulen surulliseksi ja epätoivoiseksi.

Samastun usein esimerkiksi audiovisuaalista viihdettä kuluttaessani näkemiini naishahmoihin. Identifioidun mielelläni naisten joukkoon, mutta tuon asian ääneen ilmaistessani ja naisten joukossa ollessani olen aina hirmu varuillani. Pelkään torjutuksi tulemista. En uskalla sanoa, että haluaisin olla nainen, mutta jos pitää näistä kahdesta valita, niin mieluummin se, kuin mies. Mutta oloni on, kuin jostain pitäisi pyytää lupa liittyä seuraan, ja kenellä muka on valtuudet sellainen lupa myöntää?

Ja onko pakko valita niistä kahdesta?

Mietin välillä, olenko aina ollut näin. Varhaisin epäuskon ja -toivon muistoni on jostakin yläasteelta. Silloin minulla oli aika paljon poikia kavereina, mutta niissä kaverisuhteissa oli koko ajan jotenkin jotain pielessä. Tunsin, etteivät ne olleet kunnollisia kaveruuksia. Niihin liittyi paljon semmoista mollaamista, vittuilua ja nokittelua, jonka funktiota en koskaan ymmärtänyt. Siitä tuli helvetin paha mieli. Joskus itsekin harjoitin samaa, mutta siitä tuli ihan yhtä paha mieli kuin vastaanottavana osapuolena olemisesta. Muistan, että avauduin joskus itkuisena äidille asiasta. Äiti lohdutti sanomalla, etteivät sellaiset kaverit ole oikeita kavereita. Alkaa kyllä vähän tuntua, että äiti oli väärässä: nuo ominaisuudet ovat määritelmällisesti sisäänrakennettuja heteromiesten kaveruuteen, joten sen parempia kavereita ei heteromiesten joukossa ole olemassakaan. (Tämä on kyyninen kärjistys.)

Nyttemmin olen oppinut, että ilmiön nimi on homososiaalisuus. Se on keskeinen käsite kriittisessä miestutkimuksessa, ja sillä kuvataan (hetero)miesten välisiin suhteisiin liittyviä alistamis- ja hierarkiamekanismeja. Ks. myös ”hegemoninen maskuliinisuus”.

Haluan olla kaveri sillä tavalla kuin tytöt ovat (tai ainakin sivusta katsoen näyttävät olevan?) kavereita keskenään: avoimesti, lämpimästi, välittömästi ja aidosti. Ei mitään jäykkää koodistoa ja masentavaa teennäisyyttä.

On pari muutakin asiaa. Olin yläaste–lukioikäisenä merkittävästi ylipainoinen. Tämän lisäksi harrastin tietokoneita. Näppärästi nörtti-identiteettiin loksahtamalla väistin vuosien ajan täysin kaikki omaan ruumiiseeni ja sukupuolijuttuihin liittyvien kysymysten käsittelyn. ”Olen läski ja ruma, joten miksi miettiä pukeutumista tai sitä millainen olen.” Se ehkä selittää, miksi transvestisismini on alkanut ilmetä vasta laihduttuani yli 20 vuoden iässä. Teini-ikäisenä ahdistuin ihan helvetisti vaatekaupoissa, ja vasta painon pudottua aloin ylipäätään tykätä vaatteiden ostamisesta ja miettimisestä.

No niin, mitä tämä ongelma sitten on? Tarvitsenko jonkin sanan, jolla nimitän sitä, mitä tunnen? Hyviä ehdokkaita riittää: transsukupuolinen, transvestiitti, genderqueer, androgyyni... Pedanttisuuteni yrittää pakottaa minut vielä avaamaan tähän kaikki nämä käsitteet, mutta olen kaikesta tähän asti (taukoamatta) kirjoittamastani sen verran uuvuksissa, että en oikein jaksa. Joka ei tunne, googlatkoon.

Välillä en haluaisi edes kutsua tuntemuksiani ongelmaksi, vaan pikemminkin vilpittömästi ihmettelen, kuinka ihmiset ympärilläni niin mielellään viihtyvät yhden sukupuolen sisällä, eivätkä koskaan näytä kokevan mitään tarvetta kapinoida tai riehua.

Entä mitä haluan tehdä? Jokin osa minussa haluaisi puhua jonkun ”ammattiauttajan” kanssa, mutta en ole ollenkaan vakuuttunut, olisiko siitä mitään iloa. Lähipiirini kokemukset mielenterveyspalveluista ovat olleet kovin lannistavia. Ahdistaa jo käyttää sanaa mielenterveys tekstissä, joka käsittelee minua.

Haluaisinko ehkä trans-prosessiin? En tiedä. Siihen kai vaadittaisiin jokin positiivinen kokemus siitä, että ”haluan olla / olen nainen”. Tuo lause ei vain tunnu kuvaavan tarpeeksi tarkasti sitä, mitä tunnen. Ajoittain jopa pelkkä ”en halua olla / ole mies” tuntuu olevan parempi. Jonkun mielestä ehkä nuo lauseet ovat sisällöllisesti sama asia, mutta minusta ne totisesti eivät ole. Kaikesta huolimatta trans-prosessi tuntuu kovin suurelta asialta, enkä tiedä, onko se oikea tie minulle. Transseksuaalisuusdiagnoosin kriteerinä on kai kokonaisvaltainen ja selvärajainen kokemus siitä, että on eri sukupuolta kuin geneettinen, syntymässä määräytynyt sukupuoli. Minä olen kaikkea muuta kuin kokonaisvaltainen ja selvärajainen.

Muutaman asian tiedän varmasti. Haluan ostaa lisää vaatteita. Haluan yrittää tosissani läpimenoa. Haluan olla kaunis. Nyt kun minulla on kesätyö, on odotettavissa resurssejakin näihin mielitekoihin.

Jos jaksoit lukea tähän asti, onnea. Jos olet joku ystäväni, ymmärrät ehkä minua paremmin.

P.S. Olin tällä viikolla työhaastattelussa omasta mielestäni tosi homon näköisenä ja sain silti sen työn. Fuck yeah. Siitä on ollut jo monta päivää älyttömän hyvä mieli :)

Tukka on kasvanut!

Hiusten latvat pyyhkivät lapaluiden väliä. Olin ihan unohtanut, miten kivalta tuntuu. Näin pitkät hiukset minulla on ollut viimeksi syksyllä 2004, ennen kuin ajoin kaikki pois armeijjjaan valmistautuessani. (Äiti pelästyi.) Helmikuun alussa 2005 höyläsin pään viimeisenä iltana ennen kotiutumista. Seuraavan kerran hiuksiani leikattiin siviilipalveluspaikan ystävällisen vittuilun seurauksena syys–lokakuussa 2006. Silloin tuloksena oli miesten neljää senttiä pidempiin hiuksiin tottumattoman kampaajan tuloksena ihan karsea ja omituinen polkkatukka tms.

Sen jälkeen ei olekaan leikattu. Nykyinen latvoista karkea ja epätasainen luukki on peräisin rastoista, joita pidin huhtikuusta 2008 kesäkuulle 2009, jolloin yhdessä avopuolisoni kanssa kampasimme ne auki. Siihen hommaan menikin yksi kokonainen lauantaipäivä. Apuvälineenä oli runsaasti hoitoainetta ja eläinkaupasta ostamani teräksinen koiran kampa.

Jossakin vaiheessa tässä syksyn kuluessa pitäisi varmaan hankkiutui näistä epäsiisteistä latvoista eroon. Kampaaja on vähän niin kuin hammaslääkäri: molemmilla pitää käydä silleen kerran kolmessa vuodessa, eikö vain?

Katse

Olen huomannut, että olen viime aikoina katsellut naisia enemmän kuin ennen. Junissa ja kaduilla katselen vartaloiden muotoja ja hiuksia ja meikkejä ja takamuksesta täydellisesti istuvia housuja. Sitten aina havahdun ja tajuan, että mahdollinen sivustakatsoja tietysti ajattelee, että katson sillä tavalla.

En! Minä katson kadehtien. Voisinpa minäkin olla noin kaunis. :(