Pojista, esineistä ja käsitteistä

Kirjoittamisen aloittaminen on aina yhtä tuskallista. Ja vaikka kirjoittaisi useassa sessiossa, eikä näppiksen ääreen istuessa olisikaan tyhjä sivu vastassa, eteneminen on yhtä vaikeaa. Joko ei ole mitään sanottavaa, tai sitten kaikki, mitä haluaisin sanoa, pyrkii purskahtamaan ulos yhtä aikaa. Silloin on täysi työ yrittää pusertaa ne jotenkin järjestyksessä sanoiksi.

Nykyään olen sentään vähän yrittänyt välttää sitä, että asiat tulisivat oikeassa järjestyksessä tekstiksi. Kappaleet voi sentään järjestellä lopuksi uudelleen.

* * *

Olen taas ystäväni kanssa lukenut kirjan. Kyseessä ei nyt ollut edes kaunokirjallisuutta, mutta kirja tuntuu silti vaikuttaneen minun enemmän kuin viimekertainen. Luin kirjan nimeltä Eero ja Hannu. H. K. Riikonen ja Eero Tarasti. Tutkijanalkujen koulu- ja opiskeluvuosien kirjeenvaihtoa 1961–1976.

En valinnut kirjaa itse, mutta koska luotan sokeasti ystäväni arvostelukykyyn, varasin sen kiltisti kirjastosta, lainasin ja käytin kuukauden päivät sen kärsivälliseen tavaamiseen. En ole koskaan ennen lukenut muiden ihmisten kirjeenvaihtoa (saati suuremmin itsekään harrastanut kirjeenvaihtoa), joten kesti aimo tovi oppia toimiva rytmi ja tapa lukea tätä kamaa.

Päällimmäisenä minulla on mielessä, että Eero ja Hannu eivät ole oikein eriytyneet mielessäni eri hahmoiksi. Hahmotan heidät edelleen vain parina kumppanuksia, jotka harrastelevat keskenään samoja asioita ja kinastelevat söpösti. Luulen, että jompikumpi heistä on teenjuoja, mutten todellakaan muista, kumpi.

Kirja ja sen esipuhe on laadittu vuonna 1998. Esipuheessa valitellaan kovasti sitä, kuinka kirjeenvaihto on hiipuva harrastus, ja on sääli, ettei ihmisten ajatuksia ja keskinäisiä suhteita enää tallennu jälkipolville niin paljon kuin kirjeenvaihdon kulta-aikoina.

Huoli on 90-lukulaisittain ymmärrettävä, mutta minua huolestuttaa tätä nykyä päinvastainen: vuoden 2014 maailmassa ihmiset puhuvat jatkuvasti toisilleen digitaalisesti sähköposteissa ja sosiaalisessa mediassa, joista tallentuu aivan kaikki. Tulevaisuuden ongelmana on pikemminkin saada jälkipolvien koko elämän kaikesta tekstimuotoisesta kommunikaatiosta aikaiseksi järkeviä synteesejä, koska dataa on vain aivan liikaa. Minulla on viimeisen 10 vuoden ajalta yhtämittaisesti kaikki IRC-lokitiedostot tallessa – pisimmät katkokset ovat luultavasti alle vuorokauden mittaisia. Tätä kirjoittaessani minulla on lokit helposti tutkittavissa ja laskettavissa samalla tietokoneella vuodesta 2008. Tältä aikaväliltä dataa on (pakattuna!) yli 600 megatavua.

* * *

Eero ja Hannu ovat minulle hätkähdyttäviä tuttavuuksia. He ovat vieraita poikina, miehinä ja suomalaisina. Kirjaa lukiessani monesti pyörittelin silmiäni dandyismeille, jyrkille mielipiteille ja pompööseille kulttuuriharrastuksille. Mielessäni pyöri, millaisissa perheissä he olivat kasvaneet, keitä heidän ystävänsä olivat, ja erityisesti millaisia miehenmalleja heillä oli. Millaisesta kotipiiristä ponnistaa 13-vuotiaita poikia, joilla on resursseja ja sosiaalista tilaa soittaa pianolla Händeliä ja lukea Goetheä? Ja mikä onni, että he ovat löytäneet toisensa!

Haluaisin, että maailmassa olisi enemmän tilaa humanistiselle, älykkäiden ja pehmeiden arvojen maskuliinisuudelle. Ettei miehelle staattisuus, henkisyys, romantiikka ja kuohuva mutta analyyttinen kokemuksellisuus olisi naljailtavaa toiseutta.

Välillä löysin pojista myös itseni. Olin tuon ikäisenä kovasti pikkuvanha. Luin lapsena kaikenlaisia lasten tietokirjoja ja selailin huvikseni tietosanakirjoja. Luin aikuisten romaaneja. Minulla on sellainen tunne, että Eero ja Hannu ovat toistensa (ja kenties Helsingin normaalilyseon) tuella tulleet jatkaneeksi jotain sellaista, mistä itse olen luopunut.

Yhä uudelleen ja uudelleen päädyn siihen ajatukseen, että elämäni pahimpia virheitä on ollut se, että jäin kotipaikkakunnalle lukioon, vaikka olisin keskiarvollani päässyt Helsinkiin johonkin hienompaan. Olisinko eri ihminen, jos olisin mennyt vaikkapa juuri Norssiin, opiskellut latinan jo lukiossa, saanut erilaista opetusta, osallistunut broileri-intelligentsiaan?

Vai romantisoinko vain jotakin akateemista eliittiä, jolla oikeasti ei ole vaatteita? Ja tietysti Eerolla ja Hannulla on ollut muitakin vaikuttimia kuin Norssi. Esipuheen mukaan molemmat tulevat virkamiesperheistä, ja kirjeistä käy ilmi, että molempien perhetutuissa on ollut akateemista väkeä professoreista lähtien. Näistä lähtökohdista ei liene ihmekään, että jo nuorena asennoituu menevänsä yliopistoon. Ja päätös on varmaan jo kolmannes onnistumista.

* * *

Eeron ja Hannun nuoruuden maailmankuva on vahvasti individualistinen. Molemmilla on vahva itsensä kehittämisen, uuden oppimisen ja oikeassa olemisen eetos. Kirjeiden avulla pojat sparraavat toisiaan kirjallisuus- ja musiikkiharrastuksissaan. Mielipiteet ovat kiihkeitä, päämäärät selviä ja suhteet aikuisiin paitsi kunnioittavia, myös erikoisen utilitaristisia. Kirjeissä mainitaan monia opettajia, ja heidän soveltuvuuksiaan siihen ja tuohon arvostellaan.

Aloin miettiä 1960-lukua. Se oli yksinkertaista aikaa. Puhumisen välineitä olivat yhteinen huoneilma tai lankapuhelin. Kirjoittamisen välineitä paperi ja kynä, paitsi ehkä kirjoituskone, jos juttu oli poikkeuksellisen tärkeä.

Eeron ja Hannun nuoruudessa vallitsi paljon suorempi yhteys käsitteiden ja esineiden välillä. Kirjeet ja kynät olivat esineitä, kirjat olivat esineitä, äänilevyt olivat esineitä. Joka kerta kun alkoi kirjoittaa kirjettä, samalla paperilla ei alkanut vahingossa avautua koko maailman viihde ja uutiset. Ei ollut muuta kuin omat ajatukset siitä mitä aikoo sanoa ja kenelle sen kertoa.

Tietokoneajassamme minua lannistaa jatkuvasti se, että joudun joka päivä tekemään töitä lapsuuteni leluilla. En tiedä, milloin viimein totun siihen, että nouruuteni pelikoneilla miljoonat ihmiset tekevät palkkatöitä joka päivä. Monet jopa nimenomaisesti tarvitsevat työhönsä myös Internetiä – sitä samaa leikkikenttää, jonka nurkkiin pakenin pyörimään aina koulun jälkeen, kun päivän työt oli tehty.

Minulle tietokoneella työskentely on aivan kuin nelivuotias pantaisiin paikalleen istumaan keskelle Hoplopia ja sanottaisiin, että nyt pitää kahdeksan tuntia keräillä toisten lasten leluja laatikoihin. Sitten työpäivän jälkeen käydään kotona syömässä, tullaan takaisin leikkimään kahdeksi tunniksi ja sitten mennään nukkumaan.

* * *

Olen päättänyt, että haluan kokeilla sellaista meininkiä, jossa käsitteet vastaavat paremmin esineitä. Luen enemmän paperisia kirjoja. Ja ostinpa tuossa maanantaina paperisen kalenterinkin (+ kyniä, kirjekuoria ja vihkoja) ensi kertaa ties kuinka moneen vuoteen. Alan myös kirjoittaa kirjeitä, jos vain itsekritiikki ja kirjoittamaan alkamisen tuska antavat myöten. Ainakin yritän parhaani.

Aistipostaus: Haju

Tämä teksti sai innoituksensa täältä.

* * *

Muistan, kun nuorempi ollessani mummo säännöllisesti uteli, joko olen oppinut kahvia juomaan. Aina piti kieltävästi vastata, mutta oli vaikea hahmottaa, millaisesta tulokulmasta. Pitikö olla huolestunut, häpeissään vai ehkä hyvillään siitä, ettei vielä 17-vuotiaanakaan juonut kahvia?

Sukujuhlissa oli vaivaannuttavaa olla liian vanha mehupöytään, mutta ilman kahvikuppia oli alaston olo aikuisten seuranakin.

Joskus lukioiässä päätin ruveta väkisin juomaan teetä. Sitä yleensä aina sai, kun erikseen pyysi. Eikä se maistunut niin saatanan pahalta ja sisuksia korventavalta kuin kahvi. Ei kyllä hyvältäkään. Muistan ihmetelleeni äidille tai tädille, että on se tee kummallista, kun tuoksuu aika hyvältä, muttei maistu kuin kuumalta vedeltä. Tai jos unohti teepussin kuppiin liian pitkäksi aikaa (tai ei heti keksinyt mihin sen olisi ajattelemattoman isäntäväen juhlissa kupistaan pois nostanut sotkematta pöytäliinoja tai pullalautastaan), teestä tuli äkkiä kitkerää. Silloinkin sokeripalanen yleensä pelasti.

Tee kuitenkin jäi elämääni apuvälineenä, jolla pärjäilin aikuisten juhlissa ihan tahdikkaasti. Omaan kotiin muutettuani kyllä ostin sitä kotiin (seikkailullisesti myös jotain vihreää pussiteetä), mutten oikeastaan juonut muuten kuin seurassa. Tai flunssassa.

Avopuolisoni (nyttemmin ex-) ei myöskään juonut kahvia. Profiloiduimme aika pian molempien sukujuhlissa teenjuojapariskunnaksi, eikä minulle ole enää aikoihin tyrkytetty kahvia missään.

Parina viime vuonna olen tutustunut uusiin ystäviin, joista eräät ovat paljastuneet vähän erilaisiksi teenjuojiksi. He harrastavat teetä, juovat sitä yksinäänkin, käyttävät nautintoaineena, vertailevat, keskustelevat, opiskelevat. Tästä olen innostunut itsekin. En ole enää moneen vuoteen ostanut itselleni pussiteetä.

Olen alkanut ymmärtää niitä ihmisiä, joiden sydämen valtaa elintarvike. Viini, olut, juusto, suklaa, kahvi, tee. On ihan OK, jos ei rakastu johonkin suuhunpantavaan tulisesti, mutta on se aika mielenkiintoista, kun niin tapahtuu! Ja miten aikuinen olo siitä on tullut! En olisi voinut koskaan kuvitella, että samaistuisin viinin- tai viskinmaistelijoihin. Enää en pyörittele silmiäni sille, joka äityy luennoimaan, että eihän herran jestas viskiä saa jäillä pilata. En ole ikinä viskiä edes maistanut, mutta helposti uskon, että voi hyvinkin olla perää tuollaisessa!

Kuppi tyhjeni. Käyn täyttämässä ja tulen heti takaisin...

* * *

En vieläkään oikein tiedä, miltä tee maistuu tai tuoksuu. Jokainen tietää, miltä vaikkapa mansikka, tuore herne, porkkana tai mustikka maistuu. Miltä sitruuna tuoksuu? Ei kovin epäselvää.

Mutta teestä on satoja ellei tuhansia eri versioita. Kaikki maistuvat erilaisilta, eikä mikään ole toista tavallisempi tai oikeampi. Saman alueen samalla tavalla vuosisadat valmistetun teen tämän vuoden sato luultavasti maistuu vähän erilaiselta kuin ensi vuoden sato.

Kun puhun mausta, tarkoitan kai samalla tuoksua. Ne kuuluvat tiukasti yhteen. Tämän tekstin otsikkokin on haju, pitkän harkinnan jälkeen. Se on niistä se tärkeämpi.

Haju on erikoinen aisti. Tuoksut ja hajut menevät johonkin tosi syvälle. Ne ovat kuin pieniä lapsia, jotka eivät malta jäädä porstuaan juttelemaan, vaan pinkaisevat jonnekin peräkamariin telmimään heti ovesta astuttuaan.

Minulle teenjuonnissa tärkeintä ja taianomaisinta on hidas tuoksujen ja makujen pyörittely. Kaikissa tuoksuissa on jotain tuttua. Kaipa ihmisen hajuaistimet rekisteröivät aika rajallisen määrän molekyylejä, ja tiettyyn ikään mennessä luulisi jo kohdanneen niistä jonkinlaisina yhdistelminä suuren osan.

Kuivilla lehdillä, märillä lehdillä sekä itse juomalla voi olla aika erilaiset tuoksut. Ne ovat saman teen eri puolia, joita on kaikkia mielenkiintoista tutkia. Joskus olen vain nappaillut teepurkkejani keittiön kaapista, raotellut kansia ja haistellut kustakin kuivia teelehtiä.

Tärkein on kuitenkin valmiin juoman tuoksu. Suljen silmät, tutkin tuoksua ja yritän ymmärtää sitä. Yritän tavoittaa jonkin toisen asian, mikä tuoksuisi samalta. Tee voi tuoksua melkein ihan miltä tahansa! Ja tarkoitan nyt siis täysin maustamattomia teitä, en mitään sellaisia sekoituksia, joihin on hämmennetty jotakin laventelia tai korianteria joukkoon. Pelkkä Camellia sinensis.

Teestä voi löytyä aamukastetta, hellälöylyistä rantasaunaa, kukkaista ketoa, suolaisia merenrantoja, täyteläisen ravitsevia vihanneskeittoja – jotain paahteisen makeaa jälkiruokajuomaa kahvin, marsun ja suklaan välimaastosta. Tee voi tuoksua hunajalta täysin ilman hunajaa. Tee voi tuoksua ja maistua vasta leikatulta ruoholta, sitrushedelmiltä, vadelmilta, kalalta...

Kaikkein mahtavinta on istua teen kanssa ja antautua täysin maku- ja hajuaistin varaan. Luopua kaikesta järjestyksestä ja ymmärryksestä, keskittyä vain aistikokemuksiin ja antaa liskoaivoista pulpahdella niitä hajumuistoja, mitä eteen tulee. Yrittää erottaa tuoksuista komponentteja, miettiä vailla ennakkoluuloja, mikä muu tuoksuu tältä. Havahtua silmät ymmyrkäisinä siihen, että tämä tee tuoksuu nyt naapurin sänkiseltä savipellolta sateen jälkeisenä lokakuun aamuna kouluun pyöräillessä.

Aina kun ostan uuden teen, ajattelen, että siinä on jonkun kiinalaisen teenviljelijän henkilökohtainen, satunnainen valikoimapakkaus kaikista maailman tuoksuista. Maltan tuskin odottaa, mitä siitä löytyy, kun keskittyy tutkimaan.

* * *

Olen vuosia vitsaillut aikuisten juomista, siis lähinnä kahvista ja alkoholista. Siitä että vaivaantunut muodollisuuksien täyttäminen pussiteellä sukujuhlissa on minulle jonkinlaista aikuisuuden näyttelemistä, sijaiskäytöstä. Ihan hiljan olen kuitenkin ajatellut, että teehen oppiminen on ihan oikeasti ollut minulle jonkinlaista aikuistumisprosessia.

Tee on oma harrastus, johon en tarvitse kenenkään muun mielipiteitä; suosikkinautintoaine; tapa kytkeytyä vuosisataisiin perinteisiin ihan eri tavalla kuin ne välineet, mitä vaikkapa nationalismi tai kristinusko ovat tarjonneet; itselleni toimiva rituaali hiljentymiseen, pään tyhjentämiseen, alkuvoimaan keskittymiseen, kiihkeästä ajatustoiminnasta irrottautumiseen; kokemuspiiri jostain henkisestä, maagisesta, arvoituksellisesta – siitä etten koskaan voi oppia täsmälleen, miltä tee maistuu, vaan se alati pakenee käsityskykyä.

Rakkaudesta

Pidän kovasti rakkaudesta.

Rakkauden ei tarvitse olla aina samaa, yhdelle kerrallaan tai varsinkaan ikuisesti. Rakkaus saa vaihdella, muuntua, kasvaa, kypsyä, hiipua tai unohtua.

Rakkaus ei ole nollasummapeli. Miksi se olisi sinulta pois, jos rakastan myös häntä?

Minusta tuntuu, että rakkauskokemukseni on epäsovinnainen. En osaa aina eritellä ystävyyttä, elämänkumppanuutta, romanttisia tunteita ja seksuaalista halua toisistaan. Tunteeni eivät vain toimi niin, ja tuntuu teennäiseltä yrittää pakottautua toisenlaiseksi. Varsinkaan en ole koskaan kyennyt rakastamaan vain yhtä.

Elämässäni on paljon rakkautta, mutta suurin osa siitä on hiljaista ja näkymätöntä. Suomalainen rakkauden käsite on hyvin ahdas ja vakava, eikä se riitä kattamaan tarpeitani. Minua viehättää kovasti se, miten amerikkalaiset elokuvissa ja televisiossa jatkuvasti kertovat rakastavansa kumppaneitaan, perheenjäseniään, ystäviään ja lempiruokiaan. Usein se tietysti menee korniksi liioitteluksi, mutta pahemmalta tuntuu, jos on rakkauden julkituomisen vaje.

Haluaisin kertoa rakkailleni, että rakastan heitä, mutta pelkään. Joutuisin ehkä pohjustamaan ja määrittelemään aluksi kiusallisesti, ja sitten se ei olisi enää jotenkin yhtä totta. Turvallisinta on pitää rakkautensa vain omana tietonaan.

Pitsa on ihanaa

Leivon nykyään paljon pitsaa. Viime kesänä taisi olla vaihe, jossa tein pitsaa useammin kuin kerran viikossa. Tämä teksti on kokoelma viimeaikaisia ajatuksiani lempiruuastani.

Etymologia

Toisin kuin voisi luulla, pitsalla ei todennäköisesti ole mitään tekemistä italian pizzicare-verbin kanssa (pizzicato 'näppäillen'). Olen kyllä kuullut puhuttavan, että koska pitsa on käsin pyörittelemällä ja venyttelemällä valmistettava piiras, etymologiana olisi tämä 'nyppiä'-verbi tai latinan vastaava pinso-verbi. Silti uskottavin alkuperä on minusta keskiajan kreikan sana pitta 'kakku, piiras' (vrt. myös pita).

Taikina

Pitsataikinassa on viisi ainesosaa:

• vesi
• vehnäjauho (jos haluaa hifistellä, leivontakarkeiden ja durumin sekoitus)
• hiiva (käytän melkein aina kuivahiivaa)
• suola
• oliiviöljy

Itse teen taikinan fiilispohjalta siten, että mittaan vain veden määrän. 1½–2 dl vettä tekee noin kaksi uunipellin kokoista pyöreää pitsaa. Jos on kärsivällisellä tuulella, pitsataikina kannattaa tehdä jääkylmään veteen leipomista edellisenä päivänä ja lykätä se jääkaappiin nousemaan yön yli. Kyllä se nousee, hiiva ei tarvitse mitään lämpimällä vedellä aktivoimista. Se vain nousee kylmässä hitaammin, mutta sepä on hyvä asia, sillä näin taikinasta tulee sitkeämpää kuin nopeasti lämpimässä nousseesta. Mitä sitkeämpi taikina, sitä ohuemmaksi sen voi venyttää ilman, että siihen repeää reikiä.

Veteen sekoitetaan ensin (paketti kuiva)hiivaa, tujaus suolaa, loraus (pari ruokalusikallista?) oliiviöljyä ja  pieni määrä jauhoja. Yleensä vatkailen ensin vispilällä taikinaa sellaiseksi lettutaikinan paksuiseksi, jottei tule paakkuja niin helposti. Sitten laitan lisää jauhoja ja siirryn sekoittelemaan käsin. Taikinasta tehdään sellaista... pitsataikinan tuntuista. Jämäkkää. Se ei saa tarttua kulhoon eikä sormiin. Jäykempää kuin pullataikina. Taikinaa vaivataan paljon, ehkä viitisentoista minuuttia. Vaivaaminen edesauttaa sitkon muodostumista.

Kauliminen

Pitsaa ei saa kaulia! Paitsi minä kyllä kaulin. Oikeasti pitäisi kai osata venytellä ja pyöritellä se littanaksi levyksi ihan käsin. Ihan täysin en ole ymmärtänyt, mitä vikaa siinä kaulimisessa on. Kaulimella saa kätevästi ja luotettavasti liiat kaasut taikinasta ulos ja lätkästä tasaisen ohuen ja pyöreän. Pyöritteleminen ja venytteleminen käy vain hermoille ja tuntuu leikkimiseltä. Mutta mikäpä minä olen väittämään vastaan kansanperinteelle...

Pitsapohja on tarpeeksi ohut, kun siitä näkyy valoa läpi. Paitsi jos tykkää vähän paksummasta, ei siinäkään mitään väärää ole.

Juusto

En käytä juustoa melkein ikinä. En edes sellaisia vegaanisia juustonkorvikkeita. Olen lopettanut. Juuston tehtävä on tehdä pitsasta suolaista ja rasvaista ja peittää alleen kaikki oikeat maut.

Juustoa ei edes tarvita pitämään täytteitä aloillaan. Jos pitsasta uhkaavat täytteet putoilla pois, ongelmana ei ole juuston puute vaan se, että täytteitä on liikaa. Täytteet pitää pitsassa paikallaan oikeanlainen taikina ja riittävän korkea paistolämpötila.

Tomaattikastike

Pitkän aikaa olen käyttänyt tomaattimurskaa pitsan kastikkeena. Se on vähän mehevämpi ja juoksevampi kuin pyree, josta pitäisi erikseen valmistaa jokin kastike, jotta sitä kehtaisi pitsalle sivellä. Siihen hommaan taas tuhrautuu aikaa ja astioita, joten en ole kyllä jaksanut. Äiti teki lapsuudessani jauhelihapitsaa, johon ensin ruskisti jauhelihat, sitten kuullotti sipulit ja lopuksi lisäsi lihaliemikuution ja tomaattipyreetä. Tällaisia virityksiä voi toki tehdä, jos viitsii, mutta minä en viitsi.

Tomaattimurskatölkkiin voi muuten sekoitella aika reilustikin soijarouhetta proteiiniksi, eikä murskan käyttäytyminen pitsakastikkeena juuri muutu.

Aivan viime aikoina olen kuitenkin viimein tullut kokeilleeksi paseerattua tomaattia. Tämä on paras vaihtoehto. Levittyy tasaisemmin ja silkkisemmin kuin tomaattimurska, muttei ole niin tujua pelkältään tai työlästä valmistaa omaksi kastikkeeksi kuin pyree. Ja paseerattuakin saa valmiina pahvitölkissä. Saattaapa olla näistä kolmesta vaihtoehdosta halvintakin.

Sittenhän on myös lasipurkeissa vielä valmiita pitsakastikkeiksi brändättyjäkin sooseja, mutta näitä en ole jostain syystä koskaan tullut kokeilleeksi. Ehkäpä pitäisi.

Täytteet

Pitsan täytteiksi voi käyttää melkein mitä vain. Kunhan ei ole liikaa dominoivia elementtejä sekaisin. Esimerkiksi ananas on kiva makea lisä ja oliivi kiva suolainen lisä, mutta molempia en kyllä suvaitse samassa pitsassa.

Omia suosikkejani:

• sipulirenkaat
• valkosipulimurska
• jalapeñot
• tomaattiviipaleet
• oliivit
• rukola, basilika, pinaatti yms.
• pikkuiset tofukuutiot
• ananas
• herkkusienet
• paprika

Ei toki koskaan näitä kaikkia kerralla. Korkeintaan neljää–viittä eri täytettä samaan pitsaan, ja sen verran ilmavasti, ettei tule ahdasta. Täytteiden päälle voi vielä varovasti valutella pienenpieniä noroja oliiviöljyä. Tämä voi erityisesti olla tarpeen täytteille, jotka saattavat ikävästi kuivahtaa ilman juustokatetta, esimerkiksi tofu, herkkusienet, tuoreet yrtit ja sipuli. (Tuoreita yrttejä tosin jotkut eivät suostu panemaan ollenkaan kuumaan uuniin, vaan lisäävät ne vasta paistamisen jälkeen.)

Paistaminen

Pitsa paistetaan mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman kuumassa. Niin kuumassa kuin uunista lähtee. Minun sähköuunissani 300 °C:ssa alle 10 minuuttia. Ihanteellinen olisi kai 4–7 minuuttia puilla lämmitetyssä leivinuunissa, jossa lämpö tulee joka puolelta, myös uunin pohjasta eli altapäin. Tätä simuloimaan voi hankkia sähköuuniinsa pitsakiven, joka on siis yksinkertaisesti pyöreä vuolukivilaatta. Kivi laitetaan uuniin ensin ja sen annetaan kuumentua kunnolla samalla kun uunikin lämpenee. Pitsapohja muotoillaan ja täytetään leipälapiolle, jolla pitsa siirretään sitten kivelle, joka saa olla koko ajan uunissa.

Pitsa on valmis kun reunat ovat kohonneet ja saaneet väriä. Oikean paistoasteen silmämääräinen havaitseminen vaatii vähän harjaantumista, sillä täydellisesti paistuneesta pitsasta ikävästi kuivahtaneeseen on varsin lyhyt matka. Täydellinen pohja on sellainen, joka on alapinnasta rapea, mutta sisältä leipämäisen pehmeä, ja johon täytteet ovat päältä tarttuneet. Jos slaissista pitää kiinni reunapuolelta, pohja taipuu pehmeästi kaarelle. Slaissin voi kääntää ylösalaisin, eivätkä täytteet irtoile. Myös ilman juustoa!

Ruotsin mallista inspiroituneet suomen kielen omaperäiset uusjohdokset

Olen jo vuoden tai pari pyöritellyt mielessäni sitä, ettei voi pelkän sattuman kautta olla niin, että suomen sana sivistys, sivistää ja ruotsin civilisation, civilisera ovat niin saman näköiset. Toisin kuin usein tällaisissa tapauksissa, nyt ei ole kuitenkaan kyse lainasanasta!

Suomen sivistys on omaperäinen johdos sanasta siveä.

Aihe on muhinut alitajunnassa säästöliekillä, kunnes tänään tietoisuuteeni pelmahti toinen samanlainen esimerkki: arkisto (< arkki) vrt. ruotsin arkiv.

Vastaanotan mielelläni kommentteja, joissa joko hanakasti kiistetään moiset luulottelut tai innoiten ilmoitetaan muista vastaavanlaisista tapauksista, tai jopa sanotaan jotain ihan muuta!

Pall-bearing

I was just reading this on Reddit, and the comment thread rekindled my thoughts on being a pall-bearer. Specifically being a pall-bearer who does not identify as a straight cis male.

For the record, a pall-bearer is one of usually six people (men) who carry the casket at a funeral.

I have been pall-bearer four times, at four out of six funerals I have attended in my adult life. It is a very demanding task, emotionally, socially as well as physically. It always gives me enormous performance anxiety. You are required to carry out a fairly precisely coordinated and delicate ritual in front of your entire family. And it is one of those things which you cannot really decline doing if asked.

Funerals are one of the very few occasions in which I have worn a men's suit in the past eightish years. This alone puts me squarely outside my comfort zone.

Another thing is that I am not a large person. Carrying a casket – even though there are six people sharing a load – is a formidable exercise. Let's say a person weighs 80 kg and the casket maybe at least 60, you are looking at a ballpark figure of 25 kg of load per pall-bearer, although it is never evenly distributed. (I think I may be underestimating the weight of a casket, but whatever.) Further complications: you are wearing the worst fitting shoes you have ever owned, the carrying method with that line over the shoulder is incredible awkward, and all chapel doorways ever built are too damn narrow.

Being asked to be pall-bearer fucks with me a lot. I feel like it protracts my mourning period because I stress so much over the task beforehand (and after sometimes). It is a cold, hard reminder of my perceived maleness and how it completely seems to override every other facet of my being; it does not matter that I am small and frail – as long as I am male to everyone, I'm good to go. But I don't want to turn down the request either, because it feels good to be held in high regard by someone, to be asked to do it. It would be an arrogant and disrespectful thing to do to turn it down.

I think there should be a feminist discussion about the institution of pall-bearers. It has been treated as an exclusively-male responsibility for who knows how long, and as touchy a subject as funerals are, I believe it is a subject worth talking about. Just don't bring it up only at or during the planning of a funeral. I have had the "gender of pall-bearers" discussion twice; once with my father and once with a feminist-identified friend. Both had essentially the exact same response: "It's just a male job, end of story."

My gender dysphoria adds another layer to funerals. The way mourning people dress is often very beautiful to me. I will never forget the dress, hat and gloves my grandmother wore to her husband's funeral (where I was pall-bearer for the first time). Whenever there is a funeral, I think about all the black, tasteful, beautiful, delicate dresses, heels, hats and accessories I would like to wear. But as of late, I have usually been on pall-bearer duty, and doing that in heels, a veil and a feminine hat just would not be very practical, at least not with my motor skills. Funerals are also occasions where you do not want to be experimenting, flaunting or just generally going against the grain of everything a big bunch of old people stand for.

So, in my opinion being a non-male pall-bearer boils down to a few things: convince the (other) next of kin of the viability of the concept per se; make sure you are able to handle the physical aspect of actually picking up a dead old fat relative in a heavy wooden box, hauling them from the chapel to the gravesite and very god damn solemnly lowering them down to the grave; and manage to wear something practical enough to accomplish the former but traditional enough to not incur the wrath of half your extended family (while of course taking into account your personal ideas of what you wish to wear [which, incidentally, is something cis males have exactly zero say over... god damn black tie uniform...]).

12 Days Without Facebook

I joined Facebook some time in the latter half of 2007. Today marks day 12 since I deleted my account, and I thought I would write down some of my thoughts on social networking. Another point of this post is to give an in-depth answer to the baffled "why aren't you on Facebook anymore!?" questions I have received.

What is wrong with web 2.0 social networking?

A number of things seem unattractive to me in the Internet social networking we have today. While social networks as a sociological concept are relatively old, established and useful as such, it somehow makes me sad to see them revealed and made explicit the way Facebook does. My friendships and acquaintances are dear to me on a very deep level, and it disturbs me to see Facebook lay my connections out for me. While there are no outright node graphs on Facebook such as the ones on the Wikipedia page I linked to (although I'm sure there's a clumsy app that does that for you, complete with bad grammar and lots of typos), seeing my "mutual friends" with everybody all the time just seemed a bit superfluous. I am not disputing that social networks are a useful way to model human behaviour in sociology, but I don't need to be reminded of what my life looks like laid out flat like that, because it makes the experience very hollow and depressing.

A related problem is that using Facebook I never felt particularly connected or present to anyone. Facebook created an illusion of being connected to everybody at once, even though I was still alone, reading about other people's crap and posting about my own. Passively watching a nondescript mass of people's lives chaotically unfold before your eyes is just weird. There is no interaction, and more importantly, no context. I don't want to read about my mother's knee operation, an old classmate's bowel movements and news of a death in someone's family, all within the same 5 minutes.

When they introduced the chat feature, Facebook became a whole lot more meaningful, but only marginally. The chat improves on the interactivity and one-on-one communication, as well as makes the overall experience more human.

But chat has been done before, and much better. Chatting on the Internet has been around for decades, and people are accustomed to it. The concept is simple: you talk to another person, or to a number of persons, and usually you can see which other people can see what you are saying. With Facebook posts, things are way more complicated. Privacy settings are quite convoluted, and there are entire websites devoted to people making fools of themselves on Facebook, about 40% of the time precisely because they have trouble perceiving social context and keeping track of who sees what they are posting.

It used to be that email was one to one (or atleast to the people explicitly listed as recipients), chat was one to one or many to many who you can see constantly listed, and websites were one to the whole world. In Facebook, posts are visible to a very complicated set of people, defined by all kinds of groups, pages, friend lists, privacy settings and even per-post visibility settings. To me, this gets confusing very quickly, or at the very least frustrating, to keep going through the thought process of who might or might not see what you are posting. And what if you forgot to add someone to your "co-workers" friend list which you have otherwise blocked from seeing your wall, for instance?

What Facebook is about

The users are not Facebook's customers. They are the product. Facebook sells user profiles and social network data to advertisers so that they may better target their ads to very specific demographics. The advertisers are Facebook's customers, and what they are buying is roughly everything you post on Facebook (not really the things you post, but all kinds of statistical meta data automatically syndicated from it). You are working for them for free.

This is perhaps what bothers me the most. Social networking as of today is in the hands of very few private companies, and the whole phenomenon is very heavily commercialized. It used to be that the Internet was far less centralized (infrastructurally, politically and commercially). Basic communications infrastructure, such as email, IRC and Usenet servers, was offered by ISP's as part of the service you subscribe to. People publishing websites either self-hosted or put their sites on their university's or ISP's server, or they purchased web-hosting individually for their own needs. Facebook is a huge, single corporate entity that really does not have any competition. It is essentially a black box with regards to what you put in there, and I think it would be wise to take some heed in things the likes of Julian Assange are saying about it.

What Facebook is good for

I have noticed that circulating "funny office emails" have practically disappeared, which is a very good thing. Idle chatter, pictures of cats and GIF animations of athletes suffering impacts to the groin are now being posted on Facebook, which seems like a much better environment for that kind of thing. Facebook is great for spreading information among people you know. The event function is great for organizing parties and things. If you have a light-hearted link you want to share with one person or a group of people, it is generally bad form to mass-email it to everyone, but you might paste it on an IRC channel or you might post it on your or someone else's Facebook wall.

On the other hand, I feel that Facebook has kept me from blogging more than I have. Given that most of the people who read my blog are also my close friends, just posting a link with ten words of commentary was so much easier than properly blogging about something that I eventually never got around to writing the blog post.

tl;dr

1. The social part in Internet social networking is clunky and deceptive.
2. The Internet sold out.
3. Facebook is a great low-threshold tool for people who don't know computers to have an instant Internet presense.
4. It's not for me. The individual things that Facebook does have been done before, with an option for anonymity and greater stability.

Maybe five years from now, after Facebook screws up badly and gets some competition, decentralization and anonymity will have returned to the Internet and someone finally does this thing better. I will see you then — in the meantime, I still have email and IRC, just like I have since 1998.

Vanha tottumus

Tänään oli töissä puhe kotipaikkakuntani paikannimistä. Tulin sanoneeksi, että "mun vanhemmat asuu kylässä nimeltä X". Vasta 10 minuuttia keskustelun jälkeen muistin, että eihän mulla olekaan enää kuin yksi.

:(

Sementtiä ja kahvia

Tämä on kertomus isästäni, joka kuoli marraskuussa 2010. Se on aika pitkä.

Olipa kerran 1990-luku ja lama. Isovanhemmat jäivät eläkkeelle ja halusivat muuttaa takaisin Savoon. Isä oli kolme vuotta aiemmin saanut valmiiksi itse rakennetun omakotitalon viiden kilometrin päässä vanhempiensa talosta, lapsuudenkodistaan. Ukilla ja mummolla oli jotain ongelmia talonsa myynnissä, joten isä auttaakseen osti vanhemmiltaan lapsuudenkotinsa, ja meidän perhe muutti siihen. Itse rakennettu omakotitalo myytiin.

1992 minä menin kouluun. Isä joutui kohta työttömäksi ja jäi kotiin hoitamaan minua ja veljeäni. Hän ei ollut toimettomana, vaan vei meidät kouluun joka päivä ja puuhasi kotona niitä näitä. Opiskeli ympäristönsuojelua ja jätehuoltolakia; oli 10 vuotta aikaansa edellä viherpiiperryksessä (joka tosin sen 10 vuoden aikana sitten taisi lopahtaa). Meillä oli varmaan kylän ensimmäinen kompostori. Isä toimi paikallisessa työttömien yhdistyksessä, demareissa, kunnallispolitiikassa ja koulun vanhempainyhdistyksessä.

Meidän talo on haja-asutusalueella, aika kaukana kunnan keskuksesta, ja leikimme paljon pihalla kahdestaan veljeni kanssa. Koulukavereita en nähnyt kovin usein koulussa vietetyn ajan ulkopuolella.

Noin 1994 tai niillä main oli talvella paljon lunta. Rakensimme koko perheen voimin takapihalle suuren lumilinnan, joka oli silloin minua korkeampi eli varmaan ainakin 140 cm. Isä teki vanerilevystä linnalle tukevan katon, jonka päälle kasattiin sitten vielä lisää lunta. Sen jälkeen ulkoseinämälle tuotiin lunta, ja sitten saattoi linnan katolle kiivettyään laskea luiskaa pitkin pulkalla alas. Lapsen innolla sitten laskimme ja laskimme, ja pulkka kulki aina vain pidemmälle.

Lopulta umpihankeen jämäkäksi kouruksi muotoutunutta pulkkamäkeä riitti varmaan ainakin sadan metrin verran, aina lumesta umpeutuneen ojan yli tontinrajan tuolle puolen, naapurin sedän viljapellolle. Pakkasten tultua isä otti esiin sellaisen nestekaasuliekinheittimen, jolla pietään huopakattoa ja tehdään varmaan jotain muutakin. Isällä oli kaikenlaisia työkaluja, joita en kaikkia vieläkään osaa nimetä. Liekinheittimellä isä sitten liekitteli läpi koko pulkkamäen pinnan, jotta se suli vähän ja sitten jäätyi aivan peilipintaiseksi ja luisti paremmin.

Pulkkamäessä kävi laskemassa muitakin kylän kakaroita, joitain koulukavereitani ja koko liuta veljeni kavereita perhepäivähoidosta. Sen paremmassa pulkkamäessä en ole sittemmin laskenutkaan.

Isä syntyi maalaistalossa (siis nimenomaan talossa, ei sairaalassa) Pohjois-Savossa 1950-luvulla, perheen kuopuksena. Olen miettinyt viime aikoina, kuinka 1950-luku oli tavallaan maailmanhistorian juoksussa ja puhtaan kronologisesti ihan äsken, mutta kulttuurisesti todella kauan sitten. 1950-luvulla Suomi oli agraariyhteiskunta. Isä on asunut talossa, jossa ei ollut puhelinta, autoa, televisiota eikä jääkaappia. Kuulemma talvella reellä hakivat järvestä jäitä, jotka säilöttiin kesäksi sahajauhokeon alle. Isä oli nuorena ukin apuna metsätöissä, työkaluina hevonen, reki, kirves ja saha.

Olen nyt vasta käsittänyt, että isä on elänyt ja omin käsin kokenut 1900-luvun suomalaisen elinkeinorakenteen mullistuksen, josta minä olen lukenut historiankirjoista. Isän perhe muutti noin 1963 Savosta Helsingin kupeeseen työn perässä, maaltapaon ja kaupungistumisen yhteydessä, niin kuin niin monet muutkin. Ukki oli töissä rakennuksilla kirvesmiehenä ja mummo sairaalassa siivoojana.

Savolaisjuuret ja Helsingin vaikutuspiirissä vietetty 1960–70-luvun nuoruus jättivät isään tietysti kaksipuolisen identiteetin, joka on periytynyt minullekin. Isä puhui vanhemmilleen ja muille savolaisille savoa, mutta muuten yleispuhekieltä. Ukki ja mummo muuten puhuivat mielestäni hyvin leveää ja poikkeuksellisen peittelemätöntä pohjoissavolaismurretta, jossa olivat liudennukset ja muut kommervenkit hyvin paikoillaan.

Isä oli kuitenkin hyvin sisällä eteläsuomalaisessa elämänmenossa nuoruudessaan, ja osasi sujuvasti myös stadin slangia. Ja mikseipä olisi osannut, kun kerran Tapani Lehtinen osasi Porvoossa asti. Isä alkoi harrastaa yhdistystoimintaa jo varhain, kun perusti kavereidensa kanssa mm. paikkakunnan ensimmäisen suomenkielisen partiosekalippukunnan (siis tytöille ja pojille yhteisen) vuonna 1975.

1970-luvun lopulla isä muutti opiskelemaan ja tapasi äidin samassa rannikkokaupungissa. He valmistuivat opinnoistaan 1980-luvun alkupuolella, isä rakennusinsinööriksi ja äiti sihteeriksi. Opiskeluaikanaan isä asui ensimmäistä kertaa kaupungissa ja oli opintojen ohella töissä talonmiehenä. Hän asui talonmiehen työasunnossa samassa rakennuksessa. Kertomusten perusteella se oli raskasta työtä sen ajan karstaavien lämmityskattiloiden ja tentteihin lukemisten ristipaineessa. Kaupunkielämä ja tyttöystävä (äitini) opettivat paljon uutta, mm. sellaisia asioita kuin elokuvat ja pizza.

Insinööriydestä huolimatta isä oli fiksu mies. Hänelle olivat tärkeitä totuus, viisaus, rehellisyys, kohtuus, ystävyys, rakkaus ja kunnia. Lisäksi tosin myös miehuus, uskonto ja isänmaa, jotka myöhemmin muodostuivat minun ja isän välisiksi konfliktitekijöiksi.

Isä kirjoitti äidinkielestä laudaturin, jonka voi tietysti ajatella olevan paperilla parempi suoritus kuin minun eximiani, jota tosin ei silloin ollut olemassakaan. Mittelö jääköön ratkaisemattomaksi. Isän aine käsitteli kristinuskon ja islamin suhteita. En muista, mitä minun aineeni käsitteli.

Jo kun olin vasta pieni koululainen, isä kehotti ajattelemaan omilla aivoilla. Että ei ole hyvästä vain nyökytellä ja niellä kaikkea, mitä opettaja väittää, jos ei sanomassa tuntunut olevan järkeä. Kyseenalaistaminen oli jo osa sanavarastoani alle 9-vuotiaana. Esikouluopettaja soitti meille kotiin ja mäkätti, että "-- väittää vastaan opettajalle tunnilla". Isä rauhallisesti tiedusteli, millaisesta asiasta oli kysymys. "Oikeassahan se oli, mutta ei silti tuolla tavalla tunnilla saisi..." jatkoi opettaja.

Kotiläksyihin sai enemmän kannustusta ja jonkinlaista valmennusta kuin neuvoja suoraan. Piti osata löytää tekstistä tärkein, oppia näkemään kokonaisuuksia, syitä ja seurauksia. Piti mennä ajoissa nukkumaan, että on virkeänä koulussa. "Valkeus nauraa pimeyden töille."

Isä sai kohdata omien oppiensa tulokset muutamaankin kertaan, kun kyseenalaistin hänen omia arvojaan. Erosin kirkosta, keskeytin varusmiespalveluksen lyhyen alun jälkeen, menin sivariin ja aloin kasvissyöjäksi. Armeijasta tultuani, helmikuun alussa 2005, isä veti lärvit ja sopersi, että "onneksi ukki ehti jo kuolla, ettei ole tätä näkemässä". Minä kysyin, saanko vielä asua kotona, vai joko pitää alkaa kämpän hakuun. Sain asua, mutta muutin saman vuoden heinäkuussa pois kuitenkin, yhteen tyttöystäväni kanssa. Seuraavana kesänä aloitin sivarin.

Ukki-kommenttia ja muuta käytöstään isä pyysi anteeksi parin päivän päästä.

Mutta elämänkatsomukselliset erimielisyydet olivat vaikeita meille molemmille. Isä oli tietysti aidosti huolissaan, kasvaako minusta kunnon ihminen. Minä tunsin itseni pettymysautomaatiksi. Siksi jotain jäi kokonaan kertomattakin, ja nyt minusta tuntuu, että isä meni hautaan tuntematta minua kokonaan.

Olen oppinut isältä valtavasti myös käytännön asioita. Jo tosi pienenä olen harrastanut jotain nikkarointia ja korjailupuuhia isän kanssa. Osaan käyttää sahaa, poraa, vasaraa, kirvestä, vesuria, vatupassia, talttaa, viikatetta (savoksi viitaketta). Isä opetti lukemaan rakennuspiirustuksia, perusteet sähköopista (joskin ne ovat kyllä unohtuneet), perkaamaan kaloja, savustamaan – ja tietysti ajamaan autolla.

Isällä ja minulla on se yhteistä, että projekteja aloitetaan innokkaasti, mutta ne jäävät yleensä kesken. Minun projektini ovat sellaisia kuin kurssiesseet ja tietokoneohjelmat, isän taas lähinnä omakotitalon ja tontin kunnossapitoon liittyviä. Oli yhteisiäkin keskeneräisiä projekteja: olimme 90-luvun puolivälissä seurakunnan kerhossa, jossa rakennettiin radio-ohjattavia lennokkeja. Pikkuvelikin oli mukana. Rakentaminen, balsapuisten osien vuoleskelu ja liimaaminen oli kivaa, ja lennokki valmistuikin, mutta harrastus lopahti siihen. Härveli taisi päästä yhdelle lennolle, mutta sen jälkeen se on maannut autotallin hyllyllä tyhjänpanttina.

Ehkäpä isä oli sielultaan ikuisesti pikkupoika, jonka oli helppo innostua hauskoista puuhista, mutta aikuista keskittymistä ja pitkäjänteisyyttä ei aina löytynyt niin paljon kuin olisi tarvittu.

Viimeinen yhteinen harrastukseni isän kanssa oli valokuvaus. Isä oli harrastanut sitä 70-luvulla ja ollut valokuvausliikkeessä töissäkin. Hänellä oli vielä tallella kaikki välineet siltä ajalta. Kuvasin isän kanssa yhdessä jo hänen työttömyysaikanaan, ja kehitimme saunaan kyhätyssä pimiössä omia mustavalkokuvia.

Minä sain viime syntymäpäivänäni äidiltä lahjaksi digijärjestelmäkameran, ja rupesin sitten hankkimaan soviterenkaita, joilla sain isän vanhat objektiivit sopimaan uuteen kameraani. Näytin sitten otoksia isälle, ja hän iloitsi siitä, että vanhoista laitteista oli vielä hyötyä.

En oikein muista, milloin isän juominen alkoi lisääntyä, mutta luulen, että joskus 90-luvun laman aikaan. Hän pääsi uudelleen töihin suurin piirtein 1998, mutta ehkä riippuvuus oli jo alkanut silloin. Joka tapauksessa viimeistään yläasteella 2000-luvun alussa kaverit alkoivat vittuilla, että olivat nähneet isän humalassa milloin missäkin.

Kun isä oli humalassa, hänestä tuli katkera, vihainen ja ilkeä. Hän ei koskaan ollut väkivaltainen, mutta kukaan ei sietänyt hänen seuraansa. Sitten hän istui yksin keittiön pöydän ääressä oluttuopin ja Robinson Crusoen tai siltainsinööri Jaatisen kanssa.

Isällä oli paljon tuskaa, huolta ja asiaa, muttei osannut puhua ilman viinaa. Ja viinan kanssa kukaan ei halunnut kuunnella. Ukki ja mummo kuolivat myös 2000-luvun aikana, eikä isä oikein koskaan päässyt yli surustaan. Hän aloitti metsästysharrastuksen synnyinseudullaan, vaali vanhempiensa taloa siellä ja suunnitteli kaikenlaisia projekteja. Ajoi yksin perjantai-iltana Savoon metsälle ja sunnuntai-iltana takaisin kotiin. Maanantaina seitsemäksi töihin.

Luultavasti en osaa kuvitellakaan sitä valtavaa väsymystä ja murhetta.

Sitten isä kuoli. Olimme kaksi päivää aiemmin puhuneet raha-asioista ja isän terveysasioista. Hän soitti usein lääkärissä käytyään ja kertoi tutkimustuloksia ja muuta sellaista. Ei pitänyt olla mitään isompaa sairautta. Ylipainoa toki, mutta ei mitään äkillisesti tappavaa, eikä oikeuslääketieteellinen tutkimuskaan löytänyt selvää kuolinsyytä.

Mutta isälle sopii minusta ihan hyvin tällainen loppu. Olla kuin Arto Paasilinnan työmies, joka seikkailee sementin- ja kahvinhajuisessa, arjenharmaassa Suomenmaassa ja rakentaa oma henkilökohtainen kuningaskuntansa, sitten löytyä kuolleena kosteana marraskuisena aamuna sen ihmeemmin selittelemättä. Sen pituinen se.


Isä tuli kylillä tunnetuksi myös karaokeharrastajana – enemmän innokkaana kuin lahjakkaana. Joku kaveri oli kuulemma luonnehtinut lauluääntä "jäljittelemättömäksi". Tekstin lomassa olevat biisit ovat kaikki sellaisia, joita muistan joskus kuulleeni isän laulamana, tai jotka ainakin ovat artisteilta, joista isä tykkäsi.

Maailma muuttuu

Törmäsin tänä aamuna Tietokone-lehden nettikolumniin, jossa kirjoittaja valittelee teini-ikäisen lapsensa holtitonta tietokoneenkäyttöä ja pohtii toimintatapojaan lapsen ja tämän tietokoneen paimentamisessa: Sopiiko Linux teinille?

Olen aivan hämmästynyt, kuinka vieraalta kolumnistin perheasetelma tuntuu. Olemme varmaankin astumassa todellisuuteen, jossa aikuiset ihmiset käyttävät tietokoneita suvereenisti ja opettavat lapsilleen niiden käyttöä aivan samalla tavalla kuin mankelin ja kahvinkeittimenkin. Ja teinit sotkevat kaiken ja ovat saamattomia vätyksiä myös tietokoneiden suhteen – vanhemmat siivoavat jäljet sitten perästä.

Kun minä olin teini-ikäinen, tietokoneet (ainakin ihmisten kodeissa olevat) olivat teini-ikäisten leluja, eivätkä niitä aikuiset osanneet käyttää. Ihan itse minä olen saanut tietokoneeni rakentaa, korjata, asentaa ja säätää. Asensin Linuxin ensimmäistä kertaa vuonna 1999, 14-vuotiaana, melko lailla itsekseni. Suurimpana neuvona toimi kirjastosta lainattu kirja ja sen mukana tullut Red Hat 6.5:n CD.

En tietysti yritä väittää, että kaikki ikätoverini olisivat osanneet tietokoneiden käyttöä sen paremmin kuin nykyisetkään teinit. Sen sijaan väitän, että nykyisten teinien vanhemmat todennäköisesti osaavat paremmin kuin ikätoverieni vanhemmat.

Kielisukulaisuudesta ja biologisesta evoluutiosta

Olin viime viikolla kielihistorioitsija Petri Kallion luennolla, jolla hän esitteli suomen kielen lainasanakerrostumia aivan viime vuosikymmenistä ammoisiin kantauralilaisiin aikoihin. Kallio vyörytti epähuomiossa materiaalinsa läpi niin nopeasti, että luennon loppuun jäi yli puoli tuntia tyhjää aikaa, joka käytettiin kysymyssessiointiin.

Kalliolta kysyttiin mielipidettä kielisukulaisuuden visuaalisista representaatioista, ja yllätyksekseni hän puolusti vahvasti perinteistä korhoslaista (ks. Mikko Korhonen) sukupuumallia^[1]. Muut tutkijat ovat kritisoineet puuta mm. harhaanjohtavasta ja tahattomasti arvottavasta nykykielten järjestämisestä, perustelemattomasta binäärisyysoletuksesta ynnä muusta. Kallion mielestä taas jos hylätään sukupuumalli, samalla väistämättä hylätään historiallis-vertailevan kielitieteen aksiooma kielten darwinistisesta, biologiseen evoluutioon vertautuvasta polveutumisesta kantakielestä tytärkieliin.

Paitsi että olen käynyt luennoilla, olen tänä syksynä lukenut myös Richard Dawkinsin popularisoimaa evoluutiotiedettä. Tältä pohjalta joudun olemaan periaatteessa samaa mieltä Petri Kallion kanssa sukupuuajatuksen välttämättömyydestä. Mutta on siinä ongelmiakin.

Evoluutio on suurimmalta osaltaan erinomainen metafora kielten genealogiselle sukulaisuudelle. Dawkins tähdentää The Greatest Show on Earth> -kirjassaan, että lajiutuminen on hidas ja vaivihkainen prosessi, jota ei aikalainen juuri pysty havaitsemaan: eliöpopulaatioihin syntyy pikkuhiljaa vähittäisiä muutoksia, mahdollisesti rotuja, jotka kuitenkin ovat kaiken aikaa samaa lajia. Kuitenkin jossain vaiheessa yksi laji haarautuu useaksi, eikä siltikään voida osoittaa mitään yhtä sukupolvea, jossa se tapahtuu. Onhan ihan mieletön ajatus, että eläin olisi eri lajia kuin vanhempansa. Samalla tavalla on mieletön ajatus, että ihminen oppisi vanhemmiltaan äidinkielen, joka ei kuitenkaan olisi hänen vanhempiensa kieli, vaan sen tytärkieli. Ei ole mahdollista osoittaa tiettyä sukupolvea, jonka kohdalla kantakieli on muuttunut tytärkieleksi. Populaatiot ovat lajiutuneet, kun ne eivät enää voi keskenään saada lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä. Murteiden kieleytyminen taas on monimutkaisempi kysymys, mutta tämän analogiatarkastelun kannalta ehkä riittää sanoa, että kieleytyminen on tapahtunut, kun kahden eri murteen puhujat eivät enää ymmärrä toisiaan.

Samalla tavalla kuin biologiset eliöpopulaatiot eriytyvät toisistaan esimerkiksi ympäristön ja vaeltelun seurauksena, niin myös kielet. Itse asiassa prototyyppisessä tilanteessa kielet kai eriytyvät tytärkieliksi samalla kertaa, kun kantakieltä puhuva ihmispopulaatio eriytyy useammaksi populaatioksi. Kielten muutos on vain monta monta kertaluokkaa nopeampaa kuin ihmisen kaltaisten eliöiden geneettinen muutos. Mutta nopeudella ei ole merkitystä ilmiöiden vertautuvuuden kannalta: eliöpopulaatiot muuttuvat ensin areaalisiksi saman lajin varianteiksi tai roduiksi ennen kuin eriytyvät omiksi lajeikseen; kieli eriytyy ensin murteiksi ja sitten tytärkieliksi.

Johonkin näille main vertautuvuus evoluution ja kielisukulaisuuden käsitteistössä kuitenkin nähdäkseni päättyy. Tietysti voidaan ajatella, että siinä missä eliöiden välisiä yksilöeroja selittävät geenit voisivat vertautua yksittäisten kielten sosiolektien ja murteiden kielioppipiirteisiin ja lekseemeihin, ja näiden keskinäinen valikoituminen sitten samankaltaisesti ajaisi eriytymistä "luonnonvalinnan" kautta. Ja vertautuisiko geenin mutaatio sitten johonkin kielen piirteen innovaatioon tai lainautumiseen?

Niin, kielet voivat lainata toisiltaan asioita, ja on olemassa kaikenlaisia areaalipiirteitä, jotka eivät selity pelkästään genealogisen sukulaisuuden kautta. En usko, että näitä tapauksia on hedelmällistä verrata esimerkiksi konvergenttiin evoluutioon tai sattumaan. Eliöt eivät lainaa liian kaukaisilta sukulaisilta geenejä, koska eri lajien edustajat eivät saa keskenään jälkeläisiä, mutta kielet voivat lainata sanoja ja muita asioita mistä tahansa muusta kielestä riippumatta sukulaisuudesta. Areaali- ja lainavaikutuksia darwinistinen sukupuumalli ei riitä selittämään.

Tarpeeksi läheiset sukulaiseliöthän voivat kyllä tuottaa erilaisia risteytyksiä, joita voisi ehkä verrata vaikkapa suomen länsimurteita edeltäneen kielimuodon ja muinaiskarjalan "risteytykseen", savon murteeseen. Se on eräänlainen historiallis-kielitieteellinen puudeliterrieri, jota edeltäneet kielimuodot olivat valmiiksi läheistä genealogista sukua, ja niiden puhujapopulaatiot asuivat lähellä toisiaan.

Mutta hybridikieliä voi syntyä ihan mielivaltaisesti! Englannin ja ranskan pidginejä ja kreoleja on pilvin pimein pitkin vanhoja siirtomaita, eivätkä niitä rajoita ollenkaan pohjalla olevien kielten genealogiset suhteet toisiinsa. Tähänkään ei sukupuumalli oikein istu. Geenien lainautumista kenguruiden ja undulaattien välillä nyt ei vain tapahdu, mutta jos analogia siirretään kielitieteeseen, kaikki onkin taas mahdollista.

Toivoisin kovasti, että historiallinen kielitiede pikkuhiljaa pääsisi yli darwinismimetaforastaan ja kehittäisi kielisukulaisuuden, areaalipiirteiden, lainautumisen ja kontaktien kuvaamiseen radikaalisti uudennetut systeemit. Evoluutiomalli tyssää melko nopeasti siihen, että geeni ja lekseemi (tai mikä tahansa kielijärjestelmän meemi) tottelevat niin erilaisia sääntöjä leviämisensä suhteen. Ja tietysti kun niitä sukupuita piirretään, niin olisi ihan mukavaa välttää piirtämästä niistä sellaisia, joissa piirtäjän oma äidinkieli lähihaaroineen on kaikkein ylimmällä oksalla ja muut sitten alenevassa järjestyksessä esimerkiksi puhujapopulaatioiden länsimaalaisuuden mukaan.

1. Ohhoh, opin vasta tuosta Wikipedia-artikkelista, että Ulla-Maija Kulosen edesmennyt aviomies oli Mikko Korhonen! Palaset loksahtelevat ja Helsingin yliopiston fennougristiikan näyttämö päässäni täydentyy...