Tähän mennessä olen tosi tyytyväinen. Opettajan nimi on Liibaan (geneerisesti "länsimaaksi" translitteroituna Liban – tästä myöhemmin), ja hän käyttää kielitieteellistä terminologiaa tottuneesti. Esimerkiksi moniin Kielikeskuksen kursseihin verrattuna opetus on paljon vähemmän lingvistiä turhauttavaa! Liban on opiskellut ainakin suomea ja venäjää ja puhuu suomea erinomaisesti. Luentoja on neljästi viikossa ja ne kestävät kolme tuntia, mikä on mukavaa, koska harvakseltaan luennoitavilla kielikursseilla pääsee yleensä kokoontumisten välissä unohtamaan paljon asioita. Libanin karismaattista esiintymistä ei myöskään kyllästy seuraamaan. Kertakaan ei ole ajatus harhaillut, vaan olen seurannut koko ajan. Huumoria ei puuttunut eilenkään, kun harjoiteltiin vokatiivin oikeanlaista sävelkorkoa ja äänenkäyttöä (metapäämääränä tietysti myös opiskelijoiden suullinen aktivoiminen ja toisiinsa totuttaminen).
– Faadumo : Faadumáy.
– FAADUMÁY, niin että Faadumo kuulee sinne Itäkeskukseen asti, että häntä kutsutaan.
Itse somalin kieli on tosi jännä, eniten fonologisesti ja syntaktisesti. On pitkiä vokaaleja ja konsonantteja, mutta kaksoiskonsonanttien esiintymät ovat varsin rajatut (mm. gg sallittu, kk ei). Ja sitten on tietysti koko liuta erilaisia kurkkuäänteitä, mm. soinniton ja soinnillinen faryngaalifrikatiivi, glottaaliklusiili ja soinniton uvulaariklusiili.
Suomalaiselle vaikeiden konsonanttien lisäksi on vielä suprasegmentaali-ilmiö, jota oppikirja sanoo sävelkoroksi. Sen kuvaaminen on selvästi perustutkimuksessa vähän kesken, koska kuulemma eri kieliopeissa sitä merkitään eri tavalla ja kutsutaan erilaisilla termeillä, eikä minulle ole vielä ihan selvinnyt, mitä kaikkea siihen liittyy. Jonkin verran se on sama asia kuin sanapaino esim. venäjässä, mutta ei ihan. Sävelkorko on yhdelle vokaalille (myös esim. pitkän vokaalin tai diftongin etu- tai jälkiosalle) kohdistuva ilmiö, joka nostaa vokaalin sävelkorkeutta aavistuksen ja ainakin yleensä kai myös pidentää sitä vähän. Joka tapauksessa vaikea tuottaa ja kuulla. Sävelkorkoja voi myös olla useita yhdessä sanassa (búuggií 'the book'). Se voi olla täysin mielivaltaisella tavulla ja siten ainakin minulle vaikeasti äännettävissä kohdissa (wanaagsán 'hyvä', waryáa 'hei, moi'). Se myös välillä erottaa merkityksiä (ínan 'poika' vs. inán 'tyttö'; éy 'koira' vs. eý 'koirat'). Ja kuten tällaisille korko- ja painosensitiivisille kielille tuntuu olevan tyypillistä, normaalissa kirjoituksessa sävelkorkoa ei merkitä. Oppikirjassakaan niitä ei lukuteksteissä ole, vaan ainoastaan sanastoissa.
Syntaksissa erikoista on, että lausetyyppejä/tapaluokkia merkitään pakollisilla morfeemeilla, jotka yleensä taipuvat persoonassa, luvussa ja suvussa. Esim. indikatiivilauseissa on tapaluokkamerkitsin (taikka "verbaalinen subjektipronomini") waa ja interrogatiivilauseissa ma. Näin persoonataivutus (ja 3. persooassa suku) tulee lauseessa kahteen paikkaan, sekä "verbaaliseen subjektipronominiin" että itse verbiin (glossaus jotain vähän sinnepäin):
Waan akhríyayaa. W-aan akhrí-yayaa. IND-1SG lukea-1SG.PRES.PROG 'Minä luen.'
En ole pitkään aikaan näin innostunut uudesta kielestä! Teen läksyt heti luennolta tultuani, tutkin kirjasta seuraavan luennon aiheet etukäteen, teen paljon kysymyksiä ja kuuntelen herkeämättä. Olen oppinut ihan hurjasti jo kahdessa päivässä!
Ai niin, nimien translitteroinnista piti sanoa jotain, mutta teksti on jo niin pitkä, että jääköön ensi kertaa...
