Mielikuvieni Espanjassa on ikuinen elokuu. Kävin Torremolinoksessa perheeni kanssa maaliskuussa 1991. Täytin siellä kuusi vuotta. Kuusivuotispäivänäni minulta irtosi ensimmäinen maitohammas hotellihuoneen vessassa.
Muistan Espanjasta sen, miten erikoista oli, että oli yhtä aikaa kesäisen lämmintä, mutta silti pimeät illat. Ilma oli kostea ja lämmin, puiden lehdet olivat suuret ja tummat, aurinko laski aikaisin. Niin kuin Suomen elokuussa.
Sään lisäksi muistan Espanjasta peliluolat. Siellä pelasin ensi kertaa paljon ja ajan kanssa kolikkopelejä. Silloin myös tutustuin ensi kertaa valuutan käsitteeseen, ja siihen, että eri valuutat olivat eri arvoisia. Suomessa pajatsoon työnnettiin 50 pennin tai 1 markan kolikoita; Espanjassa Contraa pelattiin 100 pesetan kolikoilla. Muistan, että samassa lomakohteessa oli joku parikymppinen pyylevä suomalaismies, joka pelasi kanssani paljon kolikkopelejä. Ainakin pelasimme yhdessä co-oppina juuri tuota Contraa.
Espanja tulee mieleen joskus myös, kun ajattelen mustekaloja. Söin nimittäin tuolla lomamatkalla jotain sellaisia paistettuja mustekalan lonkerosta tehtyjä rinkuloita. Ne olivat vähän kuin oliiviöljyisiä sipulirenkaita, mutta lihaisia ja kimmoisia. Niitä on joskus ikävä, olivat hassua ruokaa. Vaikka tokikaan nykyään en vegaanina niitä oikeasti söisi. Säilykkeinä jotain mustekalaa kyllä näkyy Suomenkin kaupoissa toisinaan.
Taisimme käydä myös Gibraltarilla, joka on aika lähellä Torremolinosta. Sieltä muistan vain sateisen, sumuisen vuorenrinteen, jolla asui apinoita. Ja tippukiviluolan, jossa oli opastus ja näyttävä valaistus. Myöhemmin koulussa opin, että Gibraltarilla elää koko Euroopan ainut luonnonvarainen apinapopulaatio. Näyttää pitävän paikkansa.
Isä kävi myös yksinään päivämatkalla Marokossa. Osti sieltä hauskan pienen matkatelevision, noin Gameboyn kokoisen, ja ruskean liian ison nahkatakin. TV:lle oli toisinaan käyttöä aina siihen asti, kun Suomen televisio digitalisoitiin. Antennin suuntaamisessa oli kyllä aina vaivaa. Takkia isä käytti vielä pidempäänkin. Ties vaikka olisi vieläkin jossain kaapissa äidin luona.
Äitiä hermostutti olla Espanjassa yksin 6- ja 2-vuotiaiden lasten kanssa sillä välin, kun isä oli toisella puolella Välimerta. Vaikka Gibraltarinsalmi onkin vain reilut 14 kilometriä leveä.
Computers, photos, vegan food, existential angst, linguistics, all things queer.
14.8.2015
20.11.2014
Pojista, esineistä ja käsitteistä
Kirjoittamisen aloittaminen on aina yhtä tuskallista. Ja vaikka kirjoittaisi useassa sessiossa, eikä näppiksen ääreen istuessa olisikaan tyhjä sivu vastassa, eteneminen on yhtä vaikeaa. Joko ei ole mitään sanottavaa, tai sitten kaikki, mitä haluaisin sanoa, pyrkii purskahtamaan ulos yhtä aikaa. Silloin on täysi työ yrittää pusertaa ne jotenkin järjestyksessä sanoiksi.
Nykyään olen sentään vähän yrittänyt välttää sitä, että asiat tulisivat oikeassa järjestyksessä tekstiksi. Kappaleet voi sentään järjestellä lopuksi uudelleen.
Olen taas ystäväni kanssa lukenut kirjan. Kyseessä ei nyt ollut edes kaunokirjallisuutta, mutta kirja tuntuu silti vaikuttaneen minun enemmän kuin viimekertainen. Luin kirjan nimeltä Eero ja Hannu. H. K. Riikonen ja Eero Tarasti. Tutkijanalkujen koulu- ja opiskeluvuosien kirjeenvaihtoa 1961–1976.
En valinnut kirjaa itse, mutta koska luotan sokeasti ystäväni arvostelukykyyn, varasin sen kiltisti kirjastosta, lainasin ja käytin kuukauden päivät sen kärsivälliseen tavaamiseen. En ole koskaan ennen lukenut muiden ihmisten kirjeenvaihtoa (saati suuremmin itsekään harrastanut kirjeenvaihtoa), joten kesti aimo tovi oppia toimiva rytmi ja tapa lukea tätä kamaa.
Päällimmäisenä minulla on mielessä, että Eero ja Hannu eivät ole oikein eriytyneet mielessäni eri hahmoiksi. Hahmotan heidät edelleen vain parina kumppanuksia, jotka harrastelevat keskenään samoja asioita ja kinastelevat söpösti. Luulen, että jompikumpi heistä on teenjuoja, mutten todellakaan muista, kumpi.
Kirja ja sen esipuhe on laadittu vuonna 1998. Esipuheessa valitellaan kovasti sitä, kuinka kirjeenvaihto on hiipuva harrastus, ja on sääli, ettei ihmisten ajatuksia ja keskinäisiä suhteita enää tallennu jälkipolville niin paljon kuin kirjeenvaihdon kulta-aikoina.
Huoli on 90-lukulaisittain ymmärrettävä, mutta minua huolestuttaa tätä nykyä päinvastainen: vuoden 2014 maailmassa ihmiset puhuvat jatkuvasti toisilleen digitaalisesti sähköposteissa ja sosiaalisessa mediassa, joista tallentuu aivan kaikki. Tulevaisuuden ongelmana on pikemminkin saada jälkipolvien koko elämän kaikesta tekstimuotoisesta kommunikaatiosta aikaiseksi järkeviä synteesejä, koska dataa on vain aivan liikaa. Minulla on viimeisen 10 vuoden ajalta yhtämittaisesti kaikki IRC-lokitiedostot tallessa – pisimmät katkokset ovat luultavasti alle vuorokauden mittaisia. Tätä kirjoittaessani minulla on lokit helposti tutkittavissa ja laskettavissa samalla tietokoneella vuodesta 2008. Tältä aikaväliltä dataa on (pakattuna!) yli 600 megatavua.
Eero ja Hannu ovat minulle hätkähdyttäviä tuttavuuksia. He ovat vieraita poikina, miehinä ja suomalaisina. Kirjaa lukiessani monesti pyörittelin silmiäni dandyismeille, jyrkille mielipiteille ja pompööseille kulttuuriharrastuksille. Mielessäni pyöri, millaisissa perheissä he olivat kasvaneet, keitä heidän ystävänsä olivat, ja erityisesti millaisia miehenmalleja heillä oli. Millaisesta kotipiiristä ponnistaa 13-vuotiaita poikia, joilla on resursseja ja sosiaalista tilaa soittaa pianolla Händeliä ja lukea Goetheä? Ja mikä onni, että he ovat löytäneet toisensa!
Haluaisin, että maailmassa olisi enemmän tilaa humanistiselle, älykkäiden ja pehmeiden arvojen maskuliinisuudelle. Ettei miehelle staattisuus, henkisyys, romantiikka ja kuohuva mutta analyyttinen kokemuksellisuus olisi naljailtavaa toiseutta.
Välillä löysin pojista myös itseni. Olin tuon ikäisenä kovasti pikkuvanha. Luin lapsena kaikenlaisia lasten tietokirjoja ja selailin huvikseni tietosanakirjoja. Luin aikuisten romaaneja. Minulla on sellainen tunne, että Eero ja Hannu ovat toistensa (ja kenties Helsingin normaalilyseon) tuella tulleet jatkaneeksi jotain sellaista, mistä itse olen luopunut.
Yhä uudelleen ja uudelleen päädyn siihen ajatukseen, että elämäni pahimpia virheitä on ollut se, että jäin kotipaikkakunnalle lukioon, vaikka olisin keskiarvollani päässyt Helsinkiin johonkin hienompaan. Olisinko eri ihminen, jos olisin mennyt vaikkapa juuri Norssiin, opiskellut latinan jo lukiossa, saanut erilaista opetusta, osallistunut broileri-intelligentsiaan?
Vai romantisoinko vain jotakin akateemista eliittiä, jolla oikeasti ei ole vaatteita? Ja tietysti Eerolla ja Hannulla on ollut muitakin vaikuttimia kuin Norssi. Esipuheen mukaan molemmat tulevat virkamiesperheistä, ja kirjeistä käy ilmi, että molempien perhetutuissa on ollut akateemista väkeä professoreista lähtien. Näistä lähtökohdista ei liene ihmekään, että jo nuorena asennoituu menevänsä yliopistoon. Ja päätös on varmaan jo kolmannes onnistumista.
Eeron ja Hannun nuoruuden maailmankuva on vahvasti individualistinen. Molemmilla on vahva itsensä kehittämisen, uuden oppimisen ja oikeassa olemisen eetos. Kirjeiden avulla pojat sparraavat toisiaan kirjallisuus- ja musiikkiharrastuksissaan. Mielipiteet ovat kiihkeitä, päämäärät selviä ja suhteet aikuisiin paitsi kunnioittavia, myös erikoisen utilitaristisia. Kirjeissä mainitaan monia opettajia, ja heidän soveltuvuuksiaan siihen ja tuohon arvostellaan.
Aloin miettiä 1960-lukua. Se oli yksinkertaista aikaa. Puhumisen välineitä olivat yhteinen huoneilma tai lankapuhelin. Kirjoittamisen välineitä paperi ja kynä, paitsi ehkä kirjoituskone, jos juttu oli poikkeuksellisen tärkeä.
Eeron ja Hannun nuoruudessa vallitsi paljon suorempi yhteys käsitteiden ja esineiden välillä. Kirjeet ja kynät olivat esineitä, kirjat olivat esineitä, äänilevyt olivat esineitä. Joka kerta kun alkoi kirjoittaa kirjettä, samalla paperilla ei alkanut vahingossa avautua koko maailman viihde ja uutiset. Ei ollut muuta kuin omat ajatukset siitä mitä aikoo sanoa ja kenelle sen kertoa.
Tietokoneajassamme minua lannistaa jatkuvasti se, että joudun joka päivä tekemään töitä lapsuuteni leluilla. En tiedä, milloin viimein totun siihen, että nouruuteni pelikoneilla miljoonat ihmiset tekevät palkkatöitä joka päivä. Monet jopa nimenomaisesti tarvitsevat työhönsä myös Internetiä – sitä samaa leikkikenttää, jonka nurkkiin pakenin pyörimään aina koulun jälkeen, kun päivän työt oli tehty.
Minulle tietokoneella työskentely on aivan kuin nelivuotias pantaisiin paikalleen istumaan keskelle Hoplopia ja sanottaisiin, että nyt pitää kahdeksan tuntia keräillä toisten lasten leluja laatikoihin. Sitten työpäivän jälkeen käydään kotona syömässä, tullaan takaisin leikkimään kahdeksi tunniksi ja sitten mennään nukkumaan.
Olen päättänyt, että haluan kokeilla sellaista meininkiä, jossa käsitteet vastaavat paremmin esineitä. Luen enemmän paperisia kirjoja. Ja ostinpa tuossa maanantaina paperisen kalenterinkin (+ kyniä, kirjekuoria ja vihkoja) ensi kertaa ties kuinka moneen vuoteen. Alan myös kirjoittaa kirjeitä, jos vain itsekritiikki ja kirjoittamaan alkamisen tuska antavat myöten. Ainakin yritän parhaani.
Nykyään olen sentään vähän yrittänyt välttää sitä, että asiat tulisivat oikeassa järjestyksessä tekstiksi. Kappaleet voi sentään järjestellä lopuksi uudelleen.
* * *
Olen taas ystäväni kanssa lukenut kirjan. Kyseessä ei nyt ollut edes kaunokirjallisuutta, mutta kirja tuntuu silti vaikuttaneen minun enemmän kuin viimekertainen. Luin kirjan nimeltä Eero ja Hannu. H. K. Riikonen ja Eero Tarasti. Tutkijanalkujen koulu- ja opiskeluvuosien kirjeenvaihtoa 1961–1976.
En valinnut kirjaa itse, mutta koska luotan sokeasti ystäväni arvostelukykyyn, varasin sen kiltisti kirjastosta, lainasin ja käytin kuukauden päivät sen kärsivälliseen tavaamiseen. En ole koskaan ennen lukenut muiden ihmisten kirjeenvaihtoa (saati suuremmin itsekään harrastanut kirjeenvaihtoa), joten kesti aimo tovi oppia toimiva rytmi ja tapa lukea tätä kamaa.
Päällimmäisenä minulla on mielessä, että Eero ja Hannu eivät ole oikein eriytyneet mielessäni eri hahmoiksi. Hahmotan heidät edelleen vain parina kumppanuksia, jotka harrastelevat keskenään samoja asioita ja kinastelevat söpösti. Luulen, että jompikumpi heistä on teenjuoja, mutten todellakaan muista, kumpi.
Kirja ja sen esipuhe on laadittu vuonna 1998. Esipuheessa valitellaan kovasti sitä, kuinka kirjeenvaihto on hiipuva harrastus, ja on sääli, ettei ihmisten ajatuksia ja keskinäisiä suhteita enää tallennu jälkipolville niin paljon kuin kirjeenvaihdon kulta-aikoina.
Huoli on 90-lukulaisittain ymmärrettävä, mutta minua huolestuttaa tätä nykyä päinvastainen: vuoden 2014 maailmassa ihmiset puhuvat jatkuvasti toisilleen digitaalisesti sähköposteissa ja sosiaalisessa mediassa, joista tallentuu aivan kaikki. Tulevaisuuden ongelmana on pikemminkin saada jälkipolvien koko elämän kaikesta tekstimuotoisesta kommunikaatiosta aikaiseksi järkeviä synteesejä, koska dataa on vain aivan liikaa. Minulla on viimeisen 10 vuoden ajalta yhtämittaisesti kaikki IRC-lokitiedostot tallessa – pisimmät katkokset ovat luultavasti alle vuorokauden mittaisia. Tätä kirjoittaessani minulla on lokit helposti tutkittavissa ja laskettavissa samalla tietokoneella vuodesta 2008. Tältä aikaväliltä dataa on (pakattuna!) yli 600 megatavua.
* * *
Eero ja Hannu ovat minulle hätkähdyttäviä tuttavuuksia. He ovat vieraita poikina, miehinä ja suomalaisina. Kirjaa lukiessani monesti pyörittelin silmiäni dandyismeille, jyrkille mielipiteille ja pompööseille kulttuuriharrastuksille. Mielessäni pyöri, millaisissa perheissä he olivat kasvaneet, keitä heidän ystävänsä olivat, ja erityisesti millaisia miehenmalleja heillä oli. Millaisesta kotipiiristä ponnistaa 13-vuotiaita poikia, joilla on resursseja ja sosiaalista tilaa soittaa pianolla Händeliä ja lukea Goetheä? Ja mikä onni, että he ovat löytäneet toisensa!
Haluaisin, että maailmassa olisi enemmän tilaa humanistiselle, älykkäiden ja pehmeiden arvojen maskuliinisuudelle. Ettei miehelle staattisuus, henkisyys, romantiikka ja kuohuva mutta analyyttinen kokemuksellisuus olisi naljailtavaa toiseutta.
Välillä löysin pojista myös itseni. Olin tuon ikäisenä kovasti pikkuvanha. Luin lapsena kaikenlaisia lasten tietokirjoja ja selailin huvikseni tietosanakirjoja. Luin aikuisten romaaneja. Minulla on sellainen tunne, että Eero ja Hannu ovat toistensa (ja kenties Helsingin normaalilyseon) tuella tulleet jatkaneeksi jotain sellaista, mistä itse olen luopunut.
Yhä uudelleen ja uudelleen päädyn siihen ajatukseen, että elämäni pahimpia virheitä on ollut se, että jäin kotipaikkakunnalle lukioon, vaikka olisin keskiarvollani päässyt Helsinkiin johonkin hienompaan. Olisinko eri ihminen, jos olisin mennyt vaikkapa juuri Norssiin, opiskellut latinan jo lukiossa, saanut erilaista opetusta, osallistunut broileri-intelligentsiaan?
Vai romantisoinko vain jotakin akateemista eliittiä, jolla oikeasti ei ole vaatteita? Ja tietysti Eerolla ja Hannulla on ollut muitakin vaikuttimia kuin Norssi. Esipuheen mukaan molemmat tulevat virkamiesperheistä, ja kirjeistä käy ilmi, että molempien perhetutuissa on ollut akateemista väkeä professoreista lähtien. Näistä lähtökohdista ei liene ihmekään, että jo nuorena asennoituu menevänsä yliopistoon. Ja päätös on varmaan jo kolmannes onnistumista.
* * *
Eeron ja Hannun nuoruuden maailmankuva on vahvasti individualistinen. Molemmilla on vahva itsensä kehittämisen, uuden oppimisen ja oikeassa olemisen eetos. Kirjeiden avulla pojat sparraavat toisiaan kirjallisuus- ja musiikkiharrastuksissaan. Mielipiteet ovat kiihkeitä, päämäärät selviä ja suhteet aikuisiin paitsi kunnioittavia, myös erikoisen utilitaristisia. Kirjeissä mainitaan monia opettajia, ja heidän soveltuvuuksiaan siihen ja tuohon arvostellaan.
Aloin miettiä 1960-lukua. Se oli yksinkertaista aikaa. Puhumisen välineitä olivat yhteinen huoneilma tai lankapuhelin. Kirjoittamisen välineitä paperi ja kynä, paitsi ehkä kirjoituskone, jos juttu oli poikkeuksellisen tärkeä.
Eeron ja Hannun nuoruudessa vallitsi paljon suorempi yhteys käsitteiden ja esineiden välillä. Kirjeet ja kynät olivat esineitä, kirjat olivat esineitä, äänilevyt olivat esineitä. Joka kerta kun alkoi kirjoittaa kirjettä, samalla paperilla ei alkanut vahingossa avautua koko maailman viihde ja uutiset. Ei ollut muuta kuin omat ajatukset siitä mitä aikoo sanoa ja kenelle sen kertoa.
Tietokoneajassamme minua lannistaa jatkuvasti se, että joudun joka päivä tekemään töitä lapsuuteni leluilla. En tiedä, milloin viimein totun siihen, että nouruuteni pelikoneilla miljoonat ihmiset tekevät palkkatöitä joka päivä. Monet jopa nimenomaisesti tarvitsevat työhönsä myös Internetiä – sitä samaa leikkikenttää, jonka nurkkiin pakenin pyörimään aina koulun jälkeen, kun päivän työt oli tehty.
Minulle tietokoneella työskentely on aivan kuin nelivuotias pantaisiin paikalleen istumaan keskelle Hoplopia ja sanottaisiin, että nyt pitää kahdeksan tuntia keräillä toisten lasten leluja laatikoihin. Sitten työpäivän jälkeen käydään kotona syömässä, tullaan takaisin leikkimään kahdeksi tunniksi ja sitten mennään nukkumaan.
* * *
Olen päättänyt, että haluan kokeilla sellaista meininkiä, jossa käsitteet vastaavat paremmin esineitä. Luen enemmän paperisia kirjoja. Ja ostinpa tuossa maanantaina paperisen kalenterinkin (+ kyniä, kirjekuoria ja vihkoja) ensi kertaa ties kuinka moneen vuoteen. Alan myös kirjoittaa kirjeitä, jos vain itsekritiikki ja kirjoittamaan alkamisen tuska antavat myöten. Ainakin yritän parhaani.
6.11.2014
Aistipostaus: Haju
Tämä teksti sai innoituksensa täältä.
Muistan, kun nuorempi ollessani mummo säännöllisesti uteli, joko olen oppinut kahvia juomaan. Aina piti kieltävästi vastata, mutta oli vaikea hahmottaa, millaisesta tulokulmasta. Pitikö olla huolestunut, häpeissään vai ehkä hyvillään siitä, ettei vielä 17-vuotiaanakaan juonut kahvia?
Sukujuhlissa oli vaivaannuttavaa olla liian vanha mehupöytään, mutta ilman kahvikuppia oli alaston olo aikuisten seuranakin.
Joskus lukioiässä päätin ruveta väkisin juomaan teetä. Sitä yleensä aina sai, kun erikseen pyysi. Eikä se maistunut niin saatanan pahalta ja sisuksia korventavalta kuin kahvi. Ei kyllä hyvältäkään. Muistan ihmetelleeni äidille tai tädille, että on se tee kummallista, kun tuoksuu aika hyvältä, muttei maistu kuin kuumalta vedeltä. Tai jos unohti teepussin kuppiin liian pitkäksi aikaa (tai ei heti keksinyt mihin sen olisi ajattelemattoman isäntäväen juhlissa kupistaan pois nostanut sotkematta pöytäliinoja tai pullalautastaan), teestä tuli äkkiä kitkerää. Silloinkin sokeripalanen yleensä pelasti.
Tee kuitenkin jäi elämääni apuvälineenä, jolla pärjäilin aikuisten juhlissa ihan tahdikkaasti. Omaan kotiin muutettuani kyllä ostin sitä kotiin (seikkailullisesti myös jotain vihreää pussiteetä), mutten oikeastaan juonut muuten kuin seurassa. Tai flunssassa.
Avopuolisoni (nyttemmin ex-) ei myöskään juonut kahvia. Profiloiduimme aika pian molempien sukujuhlissa teenjuojapariskunnaksi, eikä minulle ole enää aikoihin tyrkytetty kahvia missään.
Parina viime vuonna olen tutustunut uusiin ystäviin, joista eräät ovat paljastuneet vähän erilaisiksi teenjuojiksi. He harrastavat teetä, juovat sitä yksinäänkin, käyttävät nautintoaineena, vertailevat, keskustelevat, opiskelevat. Tästä olen innostunut itsekin. En ole enää moneen vuoteen ostanut itselleni pussiteetä.
Olen alkanut ymmärtää niitä ihmisiä, joiden sydämen valtaa elintarvike. Viini, olut, juusto, suklaa, kahvi, tee. On ihan OK, jos ei rakastu johonkin suuhunpantavaan tulisesti, mutta on se aika mielenkiintoista, kun niin tapahtuu! Ja miten aikuinen olo siitä on tullut! En olisi voinut koskaan kuvitella, että samaistuisin viinin- tai viskinmaistelijoihin. Enää en pyörittele silmiäni sille, joka äityy luennoimaan, että eihän herran jestas viskiä saa jäillä pilata. En ole ikinä viskiä edes maistanut, mutta helposti uskon, että voi hyvinkin olla perää tuollaisessa!
Kuppi tyhjeni. Käyn täyttämässä ja tulen heti takaisin...
En vieläkään oikein tiedä, miltä tee maistuu tai tuoksuu. Jokainen tietää, miltä vaikkapa mansikka, tuore herne, porkkana tai mustikka maistuu. Miltä sitruuna tuoksuu? Ei kovin epäselvää.
Mutta teestä on satoja ellei tuhansia eri versioita. Kaikki maistuvat erilaisilta, eikä mikään ole toista tavallisempi tai oikeampi. Saman alueen samalla tavalla vuosisadat valmistetun teen tämän vuoden sato luultavasti maistuu vähän erilaiselta kuin ensi vuoden sato.
Kun puhun mausta, tarkoitan kai samalla tuoksua. Ne kuuluvat tiukasti yhteen. Tämän tekstin otsikkokin on haju, pitkän harkinnan jälkeen. Se on niistä se tärkeämpi.
Haju on erikoinen aisti. Tuoksut ja hajut menevät johonkin tosi syvälle. Ne ovat kuin pieniä lapsia, jotka eivät malta jäädä porstuaan juttelemaan, vaan pinkaisevat jonnekin peräkamariin telmimään heti ovesta astuttuaan.
Minulle teenjuonnissa tärkeintä ja taianomaisinta on hidas tuoksujen ja makujen pyörittely. Kaikissa tuoksuissa on jotain tuttua. Kaipa ihmisen hajuaistimet rekisteröivät aika rajallisen määrän molekyylejä, ja tiettyyn ikään mennessä luulisi jo kohdanneen niistä jonkinlaisina yhdistelminä suuren osan.
Kuivilla lehdillä, märillä lehdillä sekä itse juomalla voi olla aika erilaiset tuoksut. Ne ovat saman teen eri puolia, joita on kaikkia mielenkiintoista tutkia. Joskus olen vain nappaillut teepurkkejani keittiön kaapista, raotellut kansia ja haistellut kustakin kuivia teelehtiä.
Tärkein on kuitenkin valmiin juoman tuoksu. Suljen silmät, tutkin tuoksua ja yritän ymmärtää sitä. Yritän tavoittaa jonkin toisen asian, mikä tuoksuisi samalta. Tee voi tuoksua melkein ihan miltä tahansa! Ja tarkoitan nyt siis täysin maustamattomia teitä, en mitään sellaisia sekoituksia, joihin on hämmennetty jotakin laventelia tai korianteria joukkoon. Pelkkä Camellia sinensis.
Teestä voi löytyä aamukastetta, hellälöylyistä rantasaunaa, kukkaista ketoa, suolaisia merenrantoja, täyteläisen ravitsevia vihanneskeittoja – jotain paahteisen makeaa jälkiruokajuomaa kahvin, marsun ja suklaan välimaastosta. Tee voi tuoksua hunajalta täysin ilman hunajaa. Tee voi tuoksua ja maistua vasta leikatulta ruoholta, sitrushedelmiltä, vadelmilta, kalalta...
Kaikkein mahtavinta on istua teen kanssa ja antautua täysin maku- ja hajuaistin varaan. Luopua kaikesta järjestyksestä ja ymmärryksestä, keskittyä vain aistikokemuksiin ja antaa liskoaivoista pulpahdella niitä hajumuistoja, mitä eteen tulee. Yrittää erottaa tuoksuista komponentteja, miettiä vailla ennakkoluuloja, mikä muu tuoksuu tältä. Havahtua silmät ymmyrkäisinä siihen, että tämä tee tuoksuu nyt naapurin sänkiseltä savipellolta sateen jälkeisenä lokakuun aamuna kouluun pyöräillessä.
Aina kun ostan uuden teen, ajattelen, että siinä on jonkun kiinalaisen teenviljelijän henkilökohtainen, satunnainen valikoimapakkaus kaikista maailman tuoksuista. Maltan tuskin odottaa, mitä siitä löytyy, kun keskittyy tutkimaan.
Olen vuosia vitsaillut aikuisten juomista, siis lähinnä kahvista ja alkoholista. Siitä että vaivaantunut muodollisuuksien täyttäminen pussiteellä sukujuhlissa on minulle jonkinlaista aikuisuuden näyttelemistä, sijaiskäytöstä. Ihan hiljan olen kuitenkin ajatellut, että teehen oppiminen on ihan oikeasti ollut minulle jonkinlaista aikuistumisprosessia.
Tee on oma harrastus, johon en tarvitse kenenkään muun mielipiteitä; suosikkinautintoaine; tapa kytkeytyä vuosisataisiin perinteisiin ihan eri tavalla kuin ne välineet, mitä vaikkapa nationalismi tai kristinusko ovat tarjonneet; itselleni toimiva rituaali hiljentymiseen, pään tyhjentämiseen, alkuvoimaan keskittymiseen, kiihkeästä ajatustoiminnasta irrottautumiseen; kokemuspiiri jostain henkisestä, maagisesta, arvoituksellisesta – siitä etten koskaan voi oppia täsmälleen, miltä tee maistuu, vaan se alati pakenee käsityskykyä.
* * *
Muistan, kun nuorempi ollessani mummo säännöllisesti uteli, joko olen oppinut kahvia juomaan. Aina piti kieltävästi vastata, mutta oli vaikea hahmottaa, millaisesta tulokulmasta. Pitikö olla huolestunut, häpeissään vai ehkä hyvillään siitä, ettei vielä 17-vuotiaanakaan juonut kahvia?
Sukujuhlissa oli vaivaannuttavaa olla liian vanha mehupöytään, mutta ilman kahvikuppia oli alaston olo aikuisten seuranakin.
Joskus lukioiässä päätin ruveta väkisin juomaan teetä. Sitä yleensä aina sai, kun erikseen pyysi. Eikä se maistunut niin saatanan pahalta ja sisuksia korventavalta kuin kahvi. Ei kyllä hyvältäkään. Muistan ihmetelleeni äidille tai tädille, että on se tee kummallista, kun tuoksuu aika hyvältä, muttei maistu kuin kuumalta vedeltä. Tai jos unohti teepussin kuppiin liian pitkäksi aikaa (tai ei heti keksinyt mihin sen olisi ajattelemattoman isäntäväen juhlissa kupistaan pois nostanut sotkematta pöytäliinoja tai pullalautastaan), teestä tuli äkkiä kitkerää. Silloinkin sokeripalanen yleensä pelasti.
Tee kuitenkin jäi elämääni apuvälineenä, jolla pärjäilin aikuisten juhlissa ihan tahdikkaasti. Omaan kotiin muutettuani kyllä ostin sitä kotiin (seikkailullisesti myös jotain vihreää pussiteetä), mutten oikeastaan juonut muuten kuin seurassa. Tai flunssassa.
Avopuolisoni (nyttemmin ex-) ei myöskään juonut kahvia. Profiloiduimme aika pian molempien sukujuhlissa teenjuojapariskunnaksi, eikä minulle ole enää aikoihin tyrkytetty kahvia missään.
Parina viime vuonna olen tutustunut uusiin ystäviin, joista eräät ovat paljastuneet vähän erilaisiksi teenjuojiksi. He harrastavat teetä, juovat sitä yksinäänkin, käyttävät nautintoaineena, vertailevat, keskustelevat, opiskelevat. Tästä olen innostunut itsekin. En ole enää moneen vuoteen ostanut itselleni pussiteetä.
Olen alkanut ymmärtää niitä ihmisiä, joiden sydämen valtaa elintarvike. Viini, olut, juusto, suklaa, kahvi, tee. On ihan OK, jos ei rakastu johonkin suuhunpantavaan tulisesti, mutta on se aika mielenkiintoista, kun niin tapahtuu! Ja miten aikuinen olo siitä on tullut! En olisi voinut koskaan kuvitella, että samaistuisin viinin- tai viskinmaistelijoihin. Enää en pyörittele silmiäni sille, joka äityy luennoimaan, että eihän herran jestas viskiä saa jäillä pilata. En ole ikinä viskiä edes maistanut, mutta helposti uskon, että voi hyvinkin olla perää tuollaisessa!
Kuppi tyhjeni. Käyn täyttämässä ja tulen heti takaisin...
* * *
En vieläkään oikein tiedä, miltä tee maistuu tai tuoksuu. Jokainen tietää, miltä vaikkapa mansikka, tuore herne, porkkana tai mustikka maistuu. Miltä sitruuna tuoksuu? Ei kovin epäselvää.
Mutta teestä on satoja ellei tuhansia eri versioita. Kaikki maistuvat erilaisilta, eikä mikään ole toista tavallisempi tai oikeampi. Saman alueen samalla tavalla vuosisadat valmistetun teen tämän vuoden sato luultavasti maistuu vähän erilaiselta kuin ensi vuoden sato.
Kun puhun mausta, tarkoitan kai samalla tuoksua. Ne kuuluvat tiukasti yhteen. Tämän tekstin otsikkokin on haju, pitkän harkinnan jälkeen. Se on niistä se tärkeämpi.
Haju on erikoinen aisti. Tuoksut ja hajut menevät johonkin tosi syvälle. Ne ovat kuin pieniä lapsia, jotka eivät malta jäädä porstuaan juttelemaan, vaan pinkaisevat jonnekin peräkamariin telmimään heti ovesta astuttuaan.
Minulle teenjuonnissa tärkeintä ja taianomaisinta on hidas tuoksujen ja makujen pyörittely. Kaikissa tuoksuissa on jotain tuttua. Kaipa ihmisen hajuaistimet rekisteröivät aika rajallisen määrän molekyylejä, ja tiettyyn ikään mennessä luulisi jo kohdanneen niistä jonkinlaisina yhdistelminä suuren osan.
Kuivilla lehdillä, märillä lehdillä sekä itse juomalla voi olla aika erilaiset tuoksut. Ne ovat saman teen eri puolia, joita on kaikkia mielenkiintoista tutkia. Joskus olen vain nappaillut teepurkkejani keittiön kaapista, raotellut kansia ja haistellut kustakin kuivia teelehtiä.
Tärkein on kuitenkin valmiin juoman tuoksu. Suljen silmät, tutkin tuoksua ja yritän ymmärtää sitä. Yritän tavoittaa jonkin toisen asian, mikä tuoksuisi samalta. Tee voi tuoksua melkein ihan miltä tahansa! Ja tarkoitan nyt siis täysin maustamattomia teitä, en mitään sellaisia sekoituksia, joihin on hämmennetty jotakin laventelia tai korianteria joukkoon. Pelkkä Camellia sinensis.
Teestä voi löytyä aamukastetta, hellälöylyistä rantasaunaa, kukkaista ketoa, suolaisia merenrantoja, täyteläisen ravitsevia vihanneskeittoja – jotain paahteisen makeaa jälkiruokajuomaa kahvin, marsun ja suklaan välimaastosta. Tee voi tuoksua hunajalta täysin ilman hunajaa. Tee voi tuoksua ja maistua vasta leikatulta ruoholta, sitrushedelmiltä, vadelmilta, kalalta...
Kaikkein mahtavinta on istua teen kanssa ja antautua täysin maku- ja hajuaistin varaan. Luopua kaikesta järjestyksestä ja ymmärryksestä, keskittyä vain aistikokemuksiin ja antaa liskoaivoista pulpahdella niitä hajumuistoja, mitä eteen tulee. Yrittää erottaa tuoksuista komponentteja, miettiä vailla ennakkoluuloja, mikä muu tuoksuu tältä. Havahtua silmät ymmyrkäisinä siihen, että tämä tee tuoksuu nyt naapurin sänkiseltä savipellolta sateen jälkeisenä lokakuun aamuna kouluun pyöräillessä.
Aina kun ostan uuden teen, ajattelen, että siinä on jonkun kiinalaisen teenviljelijän henkilökohtainen, satunnainen valikoimapakkaus kaikista maailman tuoksuista. Maltan tuskin odottaa, mitä siitä löytyy, kun keskittyy tutkimaan.
* * *
Olen vuosia vitsaillut aikuisten juomista, siis lähinnä kahvista ja alkoholista. Siitä että vaivaantunut muodollisuuksien täyttäminen pussiteellä sukujuhlissa on minulle jonkinlaista aikuisuuden näyttelemistä, sijaiskäytöstä. Ihan hiljan olen kuitenkin ajatellut, että teehen oppiminen on ihan oikeasti ollut minulle jonkinlaista aikuistumisprosessia.
Tee on oma harrastus, johon en tarvitse kenenkään muun mielipiteitä; suosikkinautintoaine; tapa kytkeytyä vuosisataisiin perinteisiin ihan eri tavalla kuin ne välineet, mitä vaikkapa nationalismi tai kristinusko ovat tarjonneet; itselleni toimiva rituaali hiljentymiseen, pään tyhjentämiseen, alkuvoimaan keskittymiseen, kiihkeästä ajatustoiminnasta irrottautumiseen; kokemuspiiri jostain henkisestä, maagisesta, arvoituksellisesta – siitä etten koskaan voi oppia täsmälleen, miltä tee maistuu, vaan se alati pakenee käsityskykyä.
6.10.2014
Luin Teemestarin kirjan
Olen voivotellut hiljaa mielessäni ja välillä uskotuille ihmisillenikin asioista, jotka masennuksessa omanarvontuntoa nakertavat. Yksi pisimpään mieltä painaneista huolista on se, etten ole vuosikausiin saanut kunnolla luettua kaunokirjallisuutta. Monena jouluna olen esimerkiksi saanut äidiltä lahjaksi kirjoja, ravannut kirjamessuilla, käyskennellyt divareissa ja kirjastoissa, mutten ole oikeasti lukenut mitään kaunokirjallisuutta kunnolla ikiaikoihin.
Luulen että ennen Teemestarin kirjaa olen viimeksi aloittanut romaanin alkuvuodesta 2012. Lainasin silloin kirjastosta Rönja rövardotterin, mutten jaksanut lukea siitä kuin ensimmäisen kolmanneksen, ennen kuin mielenkiinto lopahti.
Edellisen kerran olen lukenut kirjan loppuun asti ehkä joskus 2007 tai 2008? Ei kyllä aavistustakaan, mikä se olisi ollut. Luultavasti jokin kotimaisen kirjallisuuden klassikko: sellaisia kahlasin läpi, kun yritin opiskella kirjallisuutta hetken aikaa.
Tänä syksynä sovimme hyvän ystäväni kanssa, että luemme kumpikin tahoillamme saman kirjan, kirjoitamme siitä blogikirjoituksen ja julkaisemme sen yhtä aikaa. Ihan oma kahden hengen kirjakerho! Yhteinen harrastus läheisen ystävän kanssa, milloinkahan minulla on sellainen ollut viimeksi...
Tässä tekstissä on ehkä juonipaljastuksia. Tai voi olla olematta. En ole ihan varma.
No niin, Teemestarin kirja on siis Emmi Itärannan fantasiaromaani vuodelta 2012. Sitä on kehuttu. Wikipedian mukaan Itäranta kirjoitti sen ikään kuin opinnäytetyöksi brittiläisen Kentin yliopiston luovan kirjoittamisen maisteriohjelmaan, jossa opiskeli. Kirja on kirjoitettu siis rinnakkain sekä suomeksi että englanniksi, ja kieltämättä se vähän näkyy siellä täällä. Voisi näkyä pahemminkin.
Oman kappaleeni (2. painos, 2014) takakannessa jossain lehdistölainauksessa kiitellään kirjan vähäeleisesti maalailevaa tyyliä. Pidän siitä itsekin. Kirjan miljöö on apokalyptinen dystopia, jossa pidän kahdesta asiasta: maailman tilaa ei ole liian eksplisiittisesti selitetty, ja tapahtumapaikkana ei ole Pohjois-Amerikka. Olen yläasteiästä lähtien kuluttanut paljon videopelejä, joissa temmelletään Yhdysvaltojen ydinsodan pyyhkimillä paljailla hiekkakentillä, joista välillä pilkottaa entisten kaupunkien jäänteitä. Mietin, että kenties amerikkalaisilla on vaikkapa Fallout 3:n Washington DC:tä kohtaan samanlainen suhde minulla nyt Teemestarin kirjan Kuusamoa kohtaan.
Joka tapauksessa kirjassa ei ole mitään ensyklopedista kertojaääntä, joka juurta jaksain kertoisi meille, kuinka tästä maailmasta tuli Teemestarin kirjan maailma. Siitä vain tuli, eikä ole väliksi tietää tarkemmin. Kertoja ei tiedä sen enempää kuin hahmotkaan. Tai siis oikeastaan kyse on minäkertojasta, joka on kirjan päähenkilö Noria, teemestarin tytär.
Monet asiat tulevat silti selviksi. Euraasian hegemonisena kulttuurikontekstina ei ole eurooppalais-amerikkalainen kehys, vaan kiinalaisuus. Valtionrajoja Rovaniemen ja kaukana idässä sijaitsevan "Xinjingin" välissä ei ole. Teemestari on arvostettu, mystillinen ammatti, myös Rovaniemen ja Kuusamon tienoilla, ja ollut ammoisista ajoista. Kaikki juovat teetä ja tekevät sen paljon kiinalaisemmin kuin meidän maailmamme suomalaiset. Totalitaarista valtiota edustavat sotilaat, joiden ase on itämainen sapeli.
Hymyilin monessa kohtaa tyytyväisenä sille, että se, miten kirjan maailma eroaa omastamme, kävi erinomaisesti selväksi rivienvälistä ja lakonisesti todetusta, hiljalleen selviävästä asian tilasta. Kirja ei laiskan eksplisiittisesti vaihe vaiheelta selosta, miten maailmanloppu on tapahtunut, mutta siitä saa silti hyvän kuvan.
Kirja on tarina luonnonvaroista, pulasta, totalitarismista, yhteiskuntaluokista, aikuistumisesta ja tyttöjen välisestä ystävyydestä.
Ilmasto on muuttunut, merenpinta on noussut, alueita saastunut, juomavesi on vähissä. Teemestarit ovat veden ammattilaisia. Valtion aseelliset voimat pitävät sekä vettä että ihmisiä rautaisessa otteessa.
Eniten olen kirjassa ehkä pettynyt siihen, että väkivaltainen valtio on niin paljas ja brutaali. Toki se on omavaltainen ja vaitonainen, mutta se on kumman suorasukainen ja avoimen julma. Meininki on suoraan vain veistä kurkulle, uhkia ja kiristystä. Ei ollenkaan Kafkaa, byrokratiaa, tapahtumien ohjailua varjoista käsin, vaarallisten kansalaisten ajatusten punomista psykoottiseen solmuun muuttuvilla totuuksilla. Valtiolla ja armeijalla on selkeä agenda, eikä kansalaisilla ole epäselvyyttä siitä, miten valtion pillin tahtiin tanssitaan. Olen lukenut sellaisiakin dystopiakirjoja, joissa on aivan mahdotonta tietää, mikä on propagandaa ja mikä totta – mitä verhojen takana tapahtuu. Teemestarissa ei suuremmin ole verhoja, tai ainakaan ne eivät ole valtion roolissa pääasiana.
Kirja on fantasiaa, mutta se ei ole semmoinen seikkailufantasia kuin vaikkapa Taru sormusten herrasta. Miljöö on aika staattinen ja hidas, mutta se tuntuu freesiltä. Se vähä mitä fantasiaa olen kuluttanut kirjojen, elokuvien ja videopelien muodossa, tukeutuu usein seikkailun, urheuden ja matkojen narratiiveihin. On selviä tehtäviä, joihin päähahmot ryhtyvät, ja draaman kaari tukeutuu koettelemuksista selviämiseen, matkalla etenemiseen ja uusien ympäristöjen kohtaamiseen.
Teemestarin fantasia perustuu sen sijaan arvovalintoihin, vastuuseen, hahmojen asemaan omassa maailmassaan, aikuistumiseen, huoliin, totuuden löytämiseen. Semmoisiin teemoihin, joiden käsittely ei vaadi kovin eksplisiittisiä kamppailuja tai maisemien vaihtumista. Teemestarissa päähahmoille vain tapahtuu asioita, ja koko ajan on painostava tunne siitä, että pitää vain huolellisesti ja varoen elää elämäänsä ja yhdistellä asioita toisiinsa herättämättä liikaa huomiota, samalla epäillen valintojensa oikeudenmukaisuutta.
Teemestari oli hyvä uusi alku. Kirjasta jäi kova jano: hetken aikaa arvosta puhdasta juomavettä ja haluan lukea äkkiä jotain lisää ennen kuin into lopahtaa.
13.6.2014
Just Vege on ihan jees rafla
Kävin tällä viikolla Kalliossa ensi kertaa kuukausiin. Söin parin kaverin kanssa Vaasankadulla Just Vege -nimisessä ravintolassa. Ihana pikkuinen muutaman pöydän paikka, jossa avokeittiö ja intiimi katunäkymä. Erillinen vegaanisten annosten menu, jonka sai tiskiltä kouraan v-sanan mainitsemalla.
Erilaisia annoksia ei ole liikaa, ja kaikki vaikuttaa tosi selkeältä ja konstailemattoman maukkaalta. Menen toistekin!
Erilaisia annoksia ei ole liikaa, ja kaikki vaikuttaa tosi selkeältä ja konstailemattoman maukkaalta. Menen toistekin!
9.6.2014
Uusi blogi
Olen aloittanut uuden blogin nimeltä Tree Fiddy. Kerron siinä viimeisen reilun puolentoista vuoden aikana virinneestä bonsaiharrastuksestani ja laajemmasta puista innostumisesta.
Puista voisi toki kirjoittaa tännekin, mutta puujuttujen yleisöksi kaavailen vähän toisenlaista jengiä, eivätkä ne oikein sovi muutenkaan Multigrain Knäckebrödin kontekstia. Puut ovat niin selkeästi erillinen aihepiiri, ja olen nyt kovasti motivoitunut niistä kertomaan, niin tuntuu luontevalta eriyttää niille ihan oma paikkansa.
Multigrain Knäckebröd päivittyy kyllä vielä, en kyllä tiedä milloin taas seuraavan kerran, saati millä aiheilla...
Puista voisi toki kirjoittaa tännekin, mutta puujuttujen yleisöksi kaavailen vähän toisenlaista jengiä, eivätkä ne oikein sovi muutenkaan Multigrain Knäckebrödin kontekstia. Puut ovat niin selkeästi erillinen aihepiiri, ja olen nyt kovasti motivoitunut niistä kertomaan, niin tuntuu luontevalta eriyttää niille ihan oma paikkansa.
Multigrain Knäckebröd päivittyy kyllä vielä, en kyllä tiedä milloin taas seuraavan kerran, saati millä aiheilla...
8.2.2014
30.12.2013
Rakkaudesta
Pidän kovasti rakkaudesta.
Rakkauden ei tarvitse olla aina samaa, yhdelle kerrallaan tai varsinkaan ikuisesti. Rakkaus saa vaihdella, muuntua, kasvaa, kypsyä, hiipua tai unohtua.
Rakkaus ei ole nollasummapeli. Miksi se olisi sinulta pois, jos rakastan myös häntä?
Minusta tuntuu, että rakkauskokemukseni on epäsovinnainen. En osaa aina eritellä ystävyyttä, elämänkumppanuutta, romanttisia tunteita ja seksuaalista halua toisistaan. Tunteeni eivät vain toimi niin, ja tuntuu teennäiseltä yrittää pakottautua toisenlaiseksi. Varsinkaan en ole koskaan kyennyt rakastamaan vain yhtä.
Elämässäni on paljon rakkautta, mutta suurin osa siitä on hiljaista ja näkymätöntä. Suomalainen rakkauden käsite on hyvin ahdas ja vakava, eikä se riitä kattamaan tarpeitani. Minua viehättää kovasti se, miten amerikkalaiset elokuvissa ja televisiossa jatkuvasti kertovat rakastavansa kumppaneitaan, perheenjäseniään, ystäviään ja lempiruokiaan. Usein se tietysti menee korniksi liioitteluksi, mutta pahemmalta tuntuu, jos on rakkauden julkituomisen vaje.
Haluaisin kertoa rakkailleni, että rakastan heitä, mutta pelkään. Joutuisin ehkä pohjustamaan ja määrittelemään aluksi kiusallisesti, ja sitten se ei olisi enää jotenkin yhtä totta. Turvallisinta on pitää rakkautensa vain omana tietonaan.
Rakkauden ei tarvitse olla aina samaa, yhdelle kerrallaan tai varsinkaan ikuisesti. Rakkaus saa vaihdella, muuntua, kasvaa, kypsyä, hiipua tai unohtua.
Rakkaus ei ole nollasummapeli. Miksi se olisi sinulta pois, jos rakastan myös häntä?
Minusta tuntuu, että rakkauskokemukseni on epäsovinnainen. En osaa aina eritellä ystävyyttä, elämänkumppanuutta, romanttisia tunteita ja seksuaalista halua toisistaan. Tunteeni eivät vain toimi niin, ja tuntuu teennäiseltä yrittää pakottautua toisenlaiseksi. Varsinkaan en ole koskaan kyennyt rakastamaan vain yhtä.
Elämässäni on paljon rakkautta, mutta suurin osa siitä on hiljaista ja näkymätöntä. Suomalainen rakkauden käsite on hyvin ahdas ja vakava, eikä se riitä kattamaan tarpeitani. Minua viehättää kovasti se, miten amerikkalaiset elokuvissa ja televisiossa jatkuvasti kertovat rakastavansa kumppaneitaan, perheenjäseniään, ystäviään ja lempiruokiaan. Usein se tietysti menee korniksi liioitteluksi, mutta pahemmalta tuntuu, jos on rakkauden julkituomisen vaje.
Haluaisin kertoa rakkailleni, että rakastan heitä, mutta pelkään. Joutuisin ehkä pohjustamaan ja määrittelemään aluksi kiusallisesti, ja sitten se ei olisi enää jotenkin yhtä totta. Turvallisinta on pitää rakkautensa vain omana tietonaan.
20.12.2013
Heijastinautomaatti
Joka talvi jalankulkijoista huolestuneet ihmiset murehtii sitä, et jengi ei käytä tarpeeks heijastimia. Ja heijastin onkin semmonen kama joka on aina hukassa ja niit on ikävä ostaa jne.
Yks päivä metroasemalla keksin HEIJASTINAUTOMAATIN. Se olis semmonen kone, jossa olis sisällä iso rulla semmosta käsivarren ympäri taittuvaa jäykkää heijastinnauhaa. Sit ku siihen koneeseen syöttäis X rahayksikköä, niin se kone leikkais sulle Y senttimetriä heijastinnauhaa, jonka voit sit kietaista takinhihaan kuin vastuullinen ihminen.
Tai sit ne heijastimet vois olla ilmasii mut jokaisessa olis satunnaisen sponsorin mainos. Semmonen pieni joka ei haittais tehokasta heijastavuutta. Tai sit ne vois rahottaa joku helvetin RAY tai mitä näitä yleishyödyllisiä rahansyytäjiä on.
Sit sen jäykän taittuvan nauhan sijasta tai rinnalla vois olla jotain tarrapintaista heijastinnauhaa, jonka vois liimata reppuun, hattuun, otsaan tai saappaanvarteen.
Yks päivä metroasemalla keksin HEIJASTINAUTOMAATIN. Se olis semmonen kone, jossa olis sisällä iso rulla semmosta käsivarren ympäri taittuvaa jäykkää heijastinnauhaa. Sit ku siihen koneeseen syöttäis X rahayksikköä, niin se kone leikkais sulle Y senttimetriä heijastinnauhaa, jonka voit sit kietaista takinhihaan kuin vastuullinen ihminen.
Tai sit ne heijastimet vois olla ilmasii mut jokaisessa olis satunnaisen sponsorin mainos. Semmonen pieni joka ei haittais tehokasta heijastavuutta. Tai sit ne vois rahottaa joku helvetin RAY tai mitä näitä yleishyödyllisiä rahansyytäjiä on.
Sit sen jäykän taittuvan nauhan sijasta tai rinnalla vois olla jotain tarrapintaista heijastinnauhaa, jonka vois liimata reppuun, hattuun, otsaan tai saappaanvarteen.
16.11.2013
Hoitoseloste
TULOSYY
Allekirjoittanut.
NYKYTILA
Yleistila hyvä. Asiallinen ja orientoitunut, katsekontakti kiinteä. Syke hieman tiheä, mutta mitattu vastaanottotilanteessa. Ko-operaatio erinomainen. Kertoo avoimesti itsestään.
Diadokokineesi erinomainen, testattu huolellisesti.
SUUNNITELMA
Tutkittava jää yöksi osastolle. Annetaan asentohoitoa. Tarvittaessa uusitaan hoito aamulla. Tämän jälkeen kotiutuu.
Kontrolli 1 vko. Jos ilmenee tarvetta aiemmin, ottaa herkästi yhteyttä.
JAKELU
Ilmeisesti melko vapaata.
Allekirjoittanut.
NYKYTILA
Yleistila hyvä. Asiallinen ja orientoitunut, katsekontakti kiinteä. Syke hieman tiheä, mutta mitattu vastaanottotilanteessa. Ko-operaatio erinomainen. Kertoo avoimesti itsestään.
Diadokokineesi erinomainen, testattu huolellisesti.
SUUNNITELMA
Tutkittava jää yöksi osastolle. Annetaan asentohoitoa. Tarvittaessa uusitaan hoito aamulla. Tämän jälkeen kotiutuu.
Kontrolli 1 vko. Jos ilmenee tarvetta aiemmin, ottaa herkästi yhteyttä.
JAKELU
Ilmeisesti melko vapaata.
22.9.2013
siperia opettaa
ei äiti siivoo sun jälkiä lopun ikää
ymmärrät sitte ku oot vanhempi
lautanen tyhjäks afrikan lapsilla on nälkä
kyllä routa porsaan kotiin ajaa
ota ittees niskasta kiinni
ei sua kukaan tuu kotoa hakemaan
ymmärrät sitte ku oot vanhempi
lautanen tyhjäks afrikan lapsilla on nälkä
kyllä routa porsaan kotiin ajaa
ota ittees niskasta kiinni
ei sua kukaan tuu kotoa hakemaan
14.8.2013
Hanhi Kaisaniemessä
Ostin maanantaina uuden objektiivin ja päätin heti seuraavana aamuna testailla työmatkalla. Oli kivan sateinen ja kirkas aamu Kaisaniemen puistossa.
Objektiivi on Canon EF-S 18-135 mm 1:3.5-5.6 IS.
14.5.2013
1999
Olen viime aikoina tullut siihen tulokseen, että 1999 oli kaikkien aikojen paras elokuvavuosi. Tässä listaa vuoden omasta mielestäni poikkeuksellisen mahtavasta sadosta sekalaisessa järjestyksessä:
- The Matrix
- Fight Club
- 10 Things I Hate About You
- American Beauty
- Austin Powers – The Spy Who Shagged Me
- The Blair Witch Project
- Boys Don't Cry
- Being John Malkovitch
- Eyes Wide Shut
- Magnolia
- Office Space
- Sixth Sense
- South Park: Bigger Longer & Uncut
- Stuart Little
- Pitkä kuuma kesä
- The Green Mile
- The Boondock Saints
- Toy Story 2
4.5.2013
Pitsa on ihanaa
Leivon nykyään paljon pitsaa. Viime kesänä taisi olla vaihe, jossa tein pitsaa useammin kuin kerran viikossa. Tämä teksti on kokoelma viimeaikaisia ajatuksiani lempiruuastani.
Etymologia
Toisin kuin voisi luulla, pitsalla ei todennäköisesti ole mitään tekemistä italian pizzicare-verbin kanssa (pizzicato 'näppäillen'). Olen kyllä kuullut puhuttavan, että koska pitsa on käsin pyörittelemällä ja venyttelemällä valmistettava piiras, etymologiana olisi tämä 'nyppiä'-verbi tai latinan vastaava pinso-verbi. Silti uskottavin alkuperä on minusta keskiajan kreikan sana pitta 'kakku, piiras' (vrt. myös pita).
Taikina
Pitsataikinassa on viisi ainesosaa:
- vesi
- vehnäjauho (jos haluaa hifistellä, leivontakarkeiden ja durumin sekoitus)
- hiiva (käytän melkein aina kuivahiivaa)
- suola
- oliiviöljy
Veteen sekoitetaan ensin (paketti kuiva)hiivaa, tujaus suolaa, loraus (pari ruokalusikallista?) oliiviöljyä ja pieni määrä jauhoja. Yleensä vatkailen ensin vispilällä taikinaa sellaiseksi lettutaikinan paksuiseksi, jottei tule paakkuja niin helposti. Sitten laitan lisää jauhoja ja siirryn sekoittelemaan käsin. Taikinasta tehdään sellaista... pitsataikinan tuntuista. Jämäkkää. Se ei saa tarttua kulhoon eikä sormiin. Jäykempää kuin pullataikina. Taikinaa vaivataan paljon, ehkä viitisentoista minuuttia. Vaivaaminen edesauttaa sitkon muodostumista.
Kauliminen
Pitsaa ei saa kaulia! Paitsi minä kyllä kaulin. Oikeasti pitäisi kai osata venytellä ja pyöritellä se littanaksi levyksi ihan käsin. Ihan täysin en ole ymmärtänyt, mitä vikaa siinä kaulimisessa on. Kaulimella saa kätevästi ja luotettavasti liiat kaasut taikinasta ulos ja lätkästä tasaisen ohuen ja pyöreän. Pyöritteleminen ja venytteleminen käy vain hermoille ja tuntuu leikkimiseltä. Mutta mikäpä minä olen väittämään vastaan kansanperinteelle...
Pitsapohja on tarpeeksi ohut, kun siitä näkyy valoa läpi. Paitsi jos tykkää vähän paksummasta, ei siinäkään mitään väärää ole.
Juusto
En käytä juustoa melkein ikinä. En edes sellaisia vegaanisia juustonkorvikkeita. Olen lopettanut. Juuston tehtävä on tehdä pitsasta suolaista ja rasvaista ja peittää alleen kaikki oikeat maut.
Juustoa ei edes tarvita pitämään täytteitä aloillaan. Jos pitsasta uhkaavat täytteet putoilla pois, ongelmana ei ole juuston puute vaan se, että täytteitä on liikaa. Täytteet pitää pitsassa paikallaan oikeanlainen taikina ja riittävän korkea paistolämpötila.
Tomaattikastike
Pitkän aikaa olen käyttänyt tomaattimurskaa pitsan kastikkeena. Se on vähän mehevämpi ja juoksevampi kuin pyree, josta pitäisi erikseen valmistaa jokin kastike, jotta sitä kehtaisi pitsalle sivellä. Siihen hommaan taas tuhrautuu aikaa ja astioita, joten en ole kyllä jaksanut. Äiti teki lapsuudessani jauhelihapitsaa, johon ensin ruskisti jauhelihat, sitten kuullotti sipulit ja lopuksi lisäsi lihaliemikuution ja tomaattipyreetä. Tällaisia virityksiä voi toki tehdä, jos viitsii, mutta minä en viitsi.
Tomaattimurskatölkkiin voi muuten sekoitella aika reilustikin soijarouhetta proteiiniksi, eikä murskan käyttäytyminen pitsakastikkeena juuri muutu.
Aivan viime aikoina olen kuitenkin viimein tullut kokeilleeksi paseerattua tomaattia. Tämä on paras vaihtoehto. Levittyy tasaisemmin ja silkkisemmin kuin tomaattimurska, muttei ole niin tujua pelkältään tai työlästä valmistaa omaksi kastikkeeksi kuin pyree. Ja paseerattuakin saa valmiina pahvitölkissä. Saattaapa olla näistä kolmesta vaihtoehdosta halvintakin.
Sittenhän on myös lasipurkeissa vielä valmiita pitsakastikkeiksi brändättyjäkin sooseja, mutta näitä en ole jostain syystä koskaan tullut kokeilleeksi. Ehkäpä pitäisi.
Täytteet
Pitsan täytteiksi voi käyttää melkein mitä vain. Kunhan ei ole liikaa dominoivia elementtejä sekaisin. Esimerkiksi ananas on kiva makea lisä ja oliivi kiva suolainen lisä, mutta molempia en kyllä suvaitse samassa pitsassa.
Omia suosikkejani:
- sipulirenkaat
- valkosipulimurska
- jalapeñot
- tomaattiviipaleet
- oliivit
- rukola, basilika, pinaatti yms.
- pikkuiset tofukuutiot
- ananas
- herkkusienet
- paprika
Paistaminen
Pitsa paistetaan mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman kuumassa. Niin kuumassa kuin uunista lähtee. Minun sähköuunissani 300 °C:ssa alle 10 minuuttia. Ihanteellinen olisi kai 4–7 minuuttia puilla lämmitetyssä leivinuunissa, jossa lämpö tulee joka puolelta, myös uunin pohjasta eli altapäin. Tätä simuloimaan voi hankkia sähköuuniinsa pitsakiven, joka on siis yksinkertaisesti pyöreä vuolukivilaatta. Kivi laitetaan uuniin ensin ja sen annetaan kuumentua kunnolla samalla kun uunikin lämpenee. Pitsapohja muotoillaan ja täytetään leipälapiolle, jolla pitsa siirretään sitten kivelle, joka saa olla koko ajan uunissa.
Pitsa on valmis kun reunat ovat kohonneet ja saaneet väriä. Oikean paistoasteen silmämääräinen havaitseminen vaatii vähän harjaantumista, sillä täydellisesti paistuneesta pitsasta ikävästi kuivahtaneeseen on varsin lyhyt matka. Täydellinen pohja on sellainen, joka on alapinnasta rapea, mutta sisältä leipämäisen pehmeä, ja johon täytteet ovat päältä tarttuneet. Jos slaissista pitää kiinni reunapuolelta, pohja taipuu pehmeästi kaarelle. Slaissin voi kääntää ylösalaisin, eivätkä täytteet irtoile. Myös ilman juustoa!
22.4.2013
Ruotsin mallista inspiroituneet suomen kielen omaperäiset uusjohdokset
Olen jo vuoden tai pari pyöritellyt mielessäni sitä, ettei voi pelkän sattuman kautta olla niin, että suomen sana sivistys, sivistää ja ruotsin civilisation, civilisera ovat niin saman näköiset. Toisin kuin usein tällaisissa tapauksissa, nyt ei ole kuitenkaan kyse lainasanasta!
Suomen sivistys on omaperäinen johdos sanasta siveä.
Aihe on muhinut alitajunnassa säästöliekillä, kunnes tänään tietoisuuteeni pelmahti toinen samanlainen esimerkki: arkisto (< arkki) vrt. ruotsin arkiv.
Vastaanotan mielelläni kommentteja, joissa joko hanakasti kiistetään moiset luulottelut tai innoiten ilmoitetaan muista vastaavanlaisista tapauksista, tai jopa sanotaan jotain ihan muuta!
3.3.2013
Nöpön- ~ nökönnuuka
Lämmittelyksi ja kontekstiksi keskinkertaista Kummelia.
Nökönnuuka- ja videossa esiintyvä nöpönnuuka-sanojen alkuosat vaikuttavat tyypillisiltä suomalaisilta affektis-deskriptiivisiltä uudismuodosteilta, jotka eivät oikein tarkoita mitään, mutta totuus näyttää olevan toinen! Nökönnuuka < nokonnuuka < ru. murt. inte någå noga (siis inte något noga) 'ei niin tarkkaa'.
Hyvin jännä.
Nökönnuuka- ja videossa esiintyvä nöpönnuuka-sanojen alkuosat vaikuttavat tyypillisiltä suomalaisilta affektis-deskriptiivisiltä uudismuodosteilta, jotka eivät oikein tarkoita mitään, mutta totuus näyttää olevan toinen! Nökönnuuka < nokonnuuka < ru. murt. inte någå noga (siis inte något noga) 'ei niin tarkkaa'.
Hyvin jännä.
27.2.2013
Unelmia ja toimistohommia
Sain tammikuussa töitä. Puran lääkärien saneluita. Työ on intensiivistä ja pikkutarkkaa, mutta kielentutkijalle todella mielenkiintoista. Lääkärin sanelu on nimittäin itselleni aivan uusi suomen kielen käyttöympäristö, johon en ole koskaan päässyt tutustumaan. Olen saanut paljon hyviä tutkimusideoita, joita listaan tähän ikään kuin julkisiksi muistiinpanoiksi. Saa hyödyntää vapaasti!
On tapana, että lääkärit eivät kirjoita näitä tekstejä itse, vaan sen tekee heidän puolestaan koko liuta muuta henkilöstöä: sihteerit yms. tekstinkäsittelijät. Lääkäri sanelee tekstit nauhalle (nykyään oikeastaan useammin muulle digitaaliselle tallennusvälineelle), ja sen kirjoittaa puhtaaksi eli purkaa tekstinkäsittelijä. Kyseessä on siis puhuttua kieltä siinä mielessä, että sen välitön tarkoitus on kommunikoida informaatiota auditiivisesti tekstinkäsittelijälle, mutta kuitenkin tekstiä lopullisen tarkoituksen eli potilastietojen tallentamisen kannalta.
Sanelut ovat hyvin tarkkoja ja kirjaimellisia. Lääkäri siis sanelee kaiken sellaisenaan kuin se lopulliseen dokumenttiin kirjoitetaan, kappaleenvaihtoineen ja välimerkkeineen kaikkineen. Tästä seuraa varsin vaihtelevanlaisia tuloksia, sillä ei ole lainkaan harvinaista, että pilkkuja ei ole saneltu lainkaan tai niitä tulee konventionaalisen suomen kielen oikeinkirjoituksen kannalta aivan vääriin paikkoihin. Joskus ei tule pisteitäkään. Lisäksi lääkäri on toki (varmaan juridisestikin, mutta ainakin alan käytäntöjen mukaisesti) ehdottomassa auktoriteettiasemassa, joten tekstinkäsittelijä ei missään tapauksessa saa lisätä tai muuttaa pilkkuja tai pisteitä. Minulle on vielä vähän epäselvää, saako esimerkiksi vierasperäisiä aineksia sisältäviin yhdyssanoihin kuten thorax-röntgeniin tai lidocain cum adrenalin -puudutukseen lisätä yhdysmerkkejä, kuten oikeinkirjoitussäännöissä suositellaan. Toistaiseksi olen lisäillyt.
Välillä en oikein edes ymmärrä koko sanelumenettelyn tarkoitusta. On paljon hyvin lyhyitä saneluita, joissa vaikkapa neuvotaan täyttämään jokin lausunto- tai lähetelomake. Jos kerran lääkärillä on itsellään jo tietokoneella lähetelomake auki sanelemista varten, ja täyttämisohjeen sanelemisessa kestää 40 sekuntia, miksi sanella ollenkaan sen sijaan että täyttäisi lomakkeen itse? Ei myöskään tunnu ollenkaan tarpeelliselta suhtautua lääkäriin ammatillisena auktoriteettina tekstin ja kieliasun suhteen. En osaa oikein kuvitella mitään järkisyytä sille, miksei lääkäri voisi vain sanella suoraan tavallisena puheena, josta tekstinkäsittelijä sitten tulkitsisi virkkeiden rajat ja välimerkittäisi virkkeet oman koulutuksensa ja kielenkäytön asiantuntemuksensa perusteella. Tähänastisen kokemukseni mukaan lääkärien sanelemat välimerkitykset ovat nimittäin yleensä pahasti väärin suomen kielen oikeinkirjoitussääntöjen valossa. Usein välimerkkejä ei ole ollenkaan: dokumenttiin tulee sitten 10-rivisiä kappaleita, joissa ei ole yhtään pilkkua tai pistettä, koska lääkärin sana on lääkärin sana, eikä siihen saa puuttua.
Tekisin saneluista mielelläni väitöskirjan, mutta hirvittää kyllä etukäteen, kuinka valtaista lupamenettelyprosessi siihen tarvittaisiin. Tutkimusnäkökulmia on kyllä pälkähdellyt päähän jo runsaanlaisesti!
Taustaa
Terveydenhuollossa siis tuotetaan paljon tekstejä, jotka koskevat potilaita ja heidän hoitojaan. Tekstit ovat vastaanottokäyntiselostuksia, erilaisia raportteja ja kertomuksia, lähetteitä ja lääkärinlausuntoja. Osa on vapaata tekstiä ja jotkut määrämuotoisia lomakkeita.On tapana, että lääkärit eivät kirjoita näitä tekstejä itse, vaan sen tekee heidän puolestaan koko liuta muuta henkilöstöä: sihteerit yms. tekstinkäsittelijät. Lääkäri sanelee tekstit nauhalle (nykyään oikeastaan useammin muulle digitaaliselle tallennusvälineelle), ja sen kirjoittaa puhtaaksi eli purkaa tekstinkäsittelijä. Kyseessä on siis puhuttua kieltä siinä mielessä, että sen välitön tarkoitus on kommunikoida informaatiota auditiivisesti tekstinkäsittelijälle, mutta kuitenkin tekstiä lopullisen tarkoituksen eli potilastietojen tallentamisen kannalta.
Sanelut ovat hyvin tarkkoja ja kirjaimellisia. Lääkäri siis sanelee kaiken sellaisenaan kuin se lopulliseen dokumenttiin kirjoitetaan, kappaleenvaihtoineen ja välimerkkeineen kaikkineen. Tästä seuraa varsin vaihtelevanlaisia tuloksia, sillä ei ole lainkaan harvinaista, että pilkkuja ei ole saneltu lainkaan tai niitä tulee konventionaalisen suomen kielen oikeinkirjoituksen kannalta aivan vääriin paikkoihin. Joskus ei tule pisteitäkään. Lisäksi lääkäri on toki (varmaan juridisestikin, mutta ainakin alan käytäntöjen mukaisesti) ehdottomassa auktoriteettiasemassa, joten tekstinkäsittelijä ei missään tapauksessa saa lisätä tai muuttaa pilkkuja tai pisteitä. Minulle on vielä vähän epäselvää, saako esimerkiksi vierasperäisiä aineksia sisältäviin yhdyssanoihin kuten thorax-röntgeniin tai lidocain cum adrenalin -puudutukseen lisätä yhdysmerkkejä, kuten oikeinkirjoitussäännöissä suositellaan. Toistaiseksi olen lisäillyt.
Välillä en oikein edes ymmärrä koko sanelumenettelyn tarkoitusta. On paljon hyvin lyhyitä saneluita, joissa vaikkapa neuvotaan täyttämään jokin lausunto- tai lähetelomake. Jos kerran lääkärillä on itsellään jo tietokoneella lähetelomake auki sanelemista varten, ja täyttämisohjeen sanelemisessa kestää 40 sekuntia, miksi sanella ollenkaan sen sijaan että täyttäisi lomakkeen itse? Ei myöskään tunnu ollenkaan tarpeelliselta suhtautua lääkäriin ammatillisena auktoriteettina tekstin ja kieliasun suhteen. En osaa oikein kuvitella mitään järkisyytä sille, miksei lääkäri voisi vain sanella suoraan tavallisena puheena, josta tekstinkäsittelijä sitten tulkitsisi virkkeiden rajat ja välimerkittäisi virkkeet oman koulutuksensa ja kielenkäytön asiantuntemuksensa perusteella. Tähänastisen kokemukseni mukaan lääkärien sanelemat välimerkitykset ovat nimittäin yleensä pahasti väärin suomen kielen oikeinkirjoitussääntöjen valossa. Usein välimerkkejä ei ole ollenkaan: dokumenttiin tulee sitten 10-rivisiä kappaleita, joissa ei ole yhtään pilkkua tai pistettä, koska lääkärin sana on lääkärin sana, eikä siihen saa puuttua.
Tekisin saneluista mielelläni väitöskirjan, mutta hirvittää kyllä etukäteen, kuinka valtaista lupamenettelyprosessi siihen tarvittaisiin. Tutkimusnäkökulmia on kyllä pälkähdellyt päähän jo runsaanlaisesti!
Tutkimusideoita
Tässä siis vapaasti hyödynnettäviä tutkimusideoita lyhyesti kuvattuna ja aihepiireittäin lajiteltuna. Olen pyrkinyt käyttämään mahdollisimman geneerisiä, keksittyjä ja minimaalisia esimerkkikielenaineksia lainausmerkeissä.Puheen suhde lopulliseen tekstiin
- lääkärin puheesta puhesyntaktisesti/foneettisesti välittyvien puhunnosten/virkkeiden yhteys saneltuun välimerkitykseen
- itsekorjaukset
- epäröinnit ja sanahaut
- lomakepohjien täyttöohjeet vrt. vapaamuotoinen teksti
- poikkeamat sanelukaavasta (ks. seuraavasta)
Diskurssiaiheita
- potilaaseen viittaaminen (esim. potilas; tutkittava; nolla-anafora)
- potilaan referointi (ks. myös seuraavasta)
- lääkäriin viittaaminen (yks. 1. persoona; allekirjoittanut)
- paikkaan ja tilaan viittaaminen
- "tehdään lähete [tutkimukseen] [sairaalaan], käy edeltävästi verikokeissa täällä"
- muihin vastaanotolla olijoihin viittaaminen (esim. vanhuksen omainen, lapsen vanhempi)
- kehotukset, suositukset, määräykset, reseptit
- "kirjoitetaan [lääke]"
- "saa mukaan haavanhoito-ohjeet"
- "potilaan kanssa keskusteltu tupakoinnin vähentämisestä"
- "ottaa uudelleen yhteyttä tarvittaessa"
- voinnin ja yleistilan kuvailut
- tekstinkäsittelijän puhuttelut ja muut epälineaarisuudet / poikkeamat sanelukaavasta
- "lisäätkö lääkelistaan vielä..."
- "kiitos kirjoittajalle"
Semantiikkaa
- evidentiaalisuus
- episteemiset modaalisuudet kuten potentiaalin käyttö
- potilaan kokemusten ja puheiden raportointi ja referointi
- "potilas kertoo, että..."
- "ei koe saaneensa apua lääkkeestä"
- oireet, havainnot, kokeet, testit, laboratoriot
- empiirisesti mitatut lääketieteelliset havainnot, lääkärin näkemykset vs. potilaan sanomiset
- konsultaatiot (+ kollegaan viittaaminen)
- diagnoosista puhuminen (myös diskurssinäkökulmaa)
- "x ei indisoitu"
- "sopii x:ksi"
Metakysymyksiä
- puhuttua vai kirjoitettua kieltä?
- kuka on kirjoittaja?
- kytkökset muihin saneltuihin teksteihin
Muuta
- hengitysäänten kuvailemisen onomatopoeesi (rahina, rohina, pihinä, ritinä, vinkuna, vingahdus, vongahdus)
- näille on ehkä alan kirjallisuudessa ja opetuksessa konventionaaliset/preskriptiiviset tarkoitteet ainakin osittain?
- tekstilajianalyysiä (en tunne tarkemmin tekstintutkimusta, niin en osaa eritellä enempää)
- slangi/jargon-sanasto, epäviralliset termit (labra; leukkari 'leukosyytti, valkosolu')
13.10.2012
Nauhuri
Harvoista sanoista tiedetään kokonaan niiden käyttöikä alusta loppuun. Suomen kielen nauhuri on kuitenkin sana, jonka tiedetään tulleen käyttöön merkityksessä 'magnetofoni' kesällä 1962 (Lyytikäinen & Yli-Paavola Virittäjässä 3/2010, s. 412). Sanan keksi Terho Itkonen työskennellessään assistenttina Suomen kielen nauhoitearkistossa.
Nykyään nauhurit alkavat olla tykkänään menneisyyttä. 1990-luvun lopulla kai alkoivat CD-soittimet pikkuhiljaa syrjäyttää C-kasettinauhureita, ja viimeistään 2000-luvun puolivälin jälkeen kai DVD-soitinkin on tullut lopullisesti liki joka ikisen suomalaisen kotiin. VHS-nauhureitakaan ei käytä enää kukaan, paitsi ehkä hipsterit.
Jonkin aikaa videokameroissa, sanelukoneissa ja sen sellaisissa käytettiin digitaalista DV-nauhaa, mutta nykyään nekin tallentavat suoraan sisäisille kovalevyille tai muistikorteille. Ja vaikka moisia vielä olisikin, käsittääkseni nauhuri ei ole oikein koskaan kuulunut niiden yhteydessä tavattavaan sanastoon.
Arvelen, että kuluu korkeintaan 15 vuotta, ennen kuin nauhuri jää jokapäiväisestä arkikokemuksestamme unohduksiin ja se jää kaverinsa kasetin kanssa vanhentuneiden esinetermien läjään. Siihen, jonka asukkaita pitää keskimääräisen ihmisen aina erikseen mielestään kaivella: länget, varsta, reikäkortti ja rinnakkaisportti.
15.9.2012
14.9.2012
Montaks sivuu?
Aina vain ärsyttää ihmiset, jotka eivät osaa käyttää omaa järkeään kirjallisten kurssitehtävien suhteen. Ihan oikeasti kysellään tarkkoja ohjeita artikkelirefereraatin laatimiseen.
Minusta yliopistokursseilla on ihan sopiva olettaa ennakkotiedoiksi lukion äidinkielen oppimäärä!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)